Kun politiikka vielä oli politiikkaa

Kun politiikka vielä oli politiikkaa

Risto Volanen, Suomen synty ja kuohuva Eurooppa. Otava 2017, 416.

Perinteinen poliittinen historia on jo kauan ollut alamaissa. Itse asiassa se on ollut suoranaisen väheksynnän kohteena, kun ”syvälliset” uudet näkökulmat ovat kilvan tarjonneet halukkaille vaihtoehtoista viisautta. Joskus tuntuu siltä, että moni on jo ruvennut ajattelemaan, ettei koko poliittisella historialla edes ole niin väliä. Pintailmiöitähän siinä vain kaivellaan.

Sattumaa tai ei, samaan aikaan voimme havaita itse politiikan joutuneen alennustilaan. Kun vallitsevan ortodoksian mukaan maailmalla on vain yksi mahdollinen kehitystie, joka joudutaan hyväksymään tavalla tai toisella, tulee politiikasta pakostakin teknistä nippelitouhua, globaaliset prosessit ja välttämättömyydet ne asioista määräävät.

Maailman politiikka on toisin sanoen ainakin pyrkinyt muuttumaan yksinapaiseksi ja tämäkin aiheuttaa sen, ettei todellisia valintoja ole: vapaus on välttämättömyyden tiedostamista, kuten jo Marx oivalsi.

Kun näin on, voidaan politiikka kaikin mokomin jättää vaikkapa jättiläismäiselle juttutuvalle (parlement), joka jauhaa asioita loputtomasti ja syytää myriadeja päätöksiä ja muita lauselmia, joita jotkut sitten noudattavat ja toiset eivät.

Paradoksaalisesti suvereeni valta on nykyään Euroopassa käpertynyt omaan merkityksettömään kaikkivaltiuteensa tietäen, ettei todellista toimeenpanovaltaa ole eikä tule. Niinpä siis ei ole varsinaista politiikkaakaan, kunhan istutaan ja puhutaan. Siltä se ainakin sivullisesta tuntuu.

Edellisellä pohdinnalla ei oikeastaan ole mitään tekemistä Volasen uuden kirjan kanssa. Se vain tuli mieleeni sitä lukiessa ja on kokonaan omalla vastuullani.

Vaikka tunnen Volasen terävänä miehenä ja hyvänä historian tuntijana, tartuin kirjaan hieman skeptisissä tunnelmissa. Kirjallisuusluettelon mukaan opus perustuu kirjallisuuteen eikä käytännöllisesti katsoen lainkaan alkuperäislähteisiin, mikä tosin näin pitkän ajanjakson kohdalla on jopa väistämätöntä.

Lisäksi kirjallisuusluettelo on myös yksipuolinen. Kirjat ovat suomen-, ruotsin- ja englanninkielisiä ja vain pari ranskankielistä on otettu mukaan. Tätä en olisi odottanut enarkilta, siis henkilöltä, joka on käynyt Ranskan kuuluisan hallinnollisen korkeakoulun (ENA).

Venäjäähän meillä ei kenenkään oleteta osaavan, mutta missä ovat kaikki saksankieliset kirjat? Eikö tästä yksipuolisuudesta väistämättä seuraa, että myös näkökulma on yksipuolinen?

Näin asia jossakin määrin lieneekin, mutta täytyy sanoa, että kirjan luettuani en enää menisi esittämään tällaista kritiikkiä. Väite mahdollisesta yksipuolisuudesta olisi osoitettava konkreettisesti, enkä tunne siihen tarvetta.

Ymmärrän, että vaikkapa Izborskin klubista, washingtonilaisista think tankeista ja vaikkapa Alfred Rosenbergin teoksista löytyisi vaihtoehtoisia näkökulmia. Myös kiinalaiset saattaisivat kirjoittaa samasta aiheesta kirjan, jossa näkökulma olisi toinen. Tässä se on suomalainen eikä esimerkiksi amerikkalainen.

Ottaen huomioon tehtävän valtavuuden, olen joka tapauksessa hyvin tyytyväinen Volasen kysymyksenasetteluihin ja hänen tapaansa esittää asiat poliittisina ongelmina ja useinkin kaikessa yksityiskohtaisessa dramaattisuudessaan. Asialla on filosofi ja hallinnon ja politiikan teorian ja käytännön tuntija, alan todellinen ammattilainen.

Volanen perustaa keskeisen osan kirjaansa poliittisen historian tutkimuksille, joista Suomen osalta ohittamattomia klassikoita ovat esimerkiksi Polvisen, Jussilan, Paasivirran , Luntisen ja Klingen teokset ja kansainvälisellä tasolla muun muassa Alan Palmerin ja A.J.P. Taylorin teokset.

Suuri määrä erikoistutkimuksia on sivuutettu ja tämä johtaa väistämättä joihinkin epätarkkuuksiin tai vähintäänkin kiistanalaisiin tulkintoihin, mutta en usko kokonaisuuden tästä kärsivän.

Volasen tekniikkana on keskittyä sellaisiin hetkiin, joissa poliittisen historian jännitteet tihentyvät ja esittää ne kaikissa monimutkaisissa yhteyksissään. Tämä toimii ja on myös lukijalle nautittavaa.

Kirjoittaja huomauttaa saaneensa joissakin tapauksissa ”valtavirrasta poikkeavan kuvan tapahtumista”. Tämä on yksi tapa sanoa esittävänsä jotakin uutta ja myönnän mielelläni, että sanoja on oikeassa.

Joskus maailmassa oli tapana paljonkin käyttää termiä ”whig-historia”, jolla viitattiin menneisyyden käyttöön nykyisen politiikan perustelemisessa.

Kun asialla on avoimesti Suomen perinteistä ulkopoliittista linjaa kannattava henkilö ja jopa julkialkiolainen, tulee ilman muuta mieleen ajatus samanlaisesta historian käytöstä, jota voisi nimittää vaikkapa K-historiaksi. Siitähän meillä on esimerkkejä etenkin 1970-luvulta.

Ennen kuin rupeaa naureskelemaan ajatukselle Euroopan historian alkiolaisesta tulkinnasta, kannattaa lukea tämä kirja ja osoittaa, missä kohden kirjoittaja on mennyt harhaan tai kohtuuttomuuksiin. Ei tämä kirja mitään menneisyyteen projisioitua politiikkaa ole. Sen sijaan se kyllä julistaa, että menneisyyden, eritoten Euroopan 1800-luvun politiikan tutkimuksella ja tuntemuksella on relevanssia tähän päivään.

Sitä on paljonkin. Eurooppalaisen tasapainon idea, joka Wienin kongressissa naulattiin kiinni, ei tuonut paratiisia maan päälle. Itse asiassa sitä syystäkin arvosteltiin monessa suhteessa. Silti se toimi, aikansa ja kohtuuden rajoissa.

Koko 1800-luku oli aikaa, jossa politiikka vielä oli mahdollista ja jossa sitä pidettiin mahdollisuuden taiteena. Se sitten antoi tilaa sekä loputtomalle vehkeilylle ja kyyniselle oman edun tavoittelulle muiden kustannuksella. Viime kädessä se mahdollisti maailmansotien katastrofit, joten historian kirous on syystäkin langennut sen viime vaiheiden ylle. Samaa emme toki halua.

Filosofina Volanen ei tyydy vain esittämään poliittisia kehityskulkuja ja ratkaisevia tähtihetkiä. Hän antaa suuren merkityksen myös kansojen henkiselle kehitykselle, toisin sanoen sivistykselle. Suomalainen nationalismi nousi sivistysliikkeenä ja sen vuoksi maastamme tuli sitä, mitä tuli.

Historiallinen realismi oli Suomen filosofia ratkaisevissa vaiheissa, sekä vuonna 1808 että Krimin sodan aikaan ja muulloinkin. Näin lienee asian laita vieläkin, monen suureksi harmiksi.

Vuonna 1918 Suomi sitten hetkeksi luisui tieltään ja katastrofi uhkasi jo kehittyä koettuakin syvemmäksi, elleivät maalaisliitto ja erityisesti sen syvästi aatteellinen johtaja Santeri Alkio olisi kyenneet patoamaan murtumaa.

Tämä saattaa jo monen mielestä mennä liian pitkälle oman puolueen kirkastamisessa. Volasella on kuitenkin argumentit puolellaan. Kokoomus ja muut monarkistit toimivat tolkuttomasti syksyllä 1918, Mannerheim, joka silloin pelasti tilanteen, vaaransi sen kuitenkin kesällä 1919, jolloin taas oli kokoomuksen vuoro olla järkevä.

Talvisodan aikana sitten vanha konspiraattori Mannerheim, monarkisti Paasikivi ja tasavaltalainen Kallio toki löysivät yhteisen kielen. Ilmeisesti suomalaisen patriotismin erikoislaadulla oli jotakin tekemistä tämän kehityksen mahdollistamisessa, osoittakoon sen, ken tietää. Tulkitsen, että Volanen hyväksyy tämän näkemyksen.

Poliittisella historialla on omat erityiset vaaransa. Lähteiden luonne sokaisee tutkijan helposti jättämään huomiotta asiat, jotka eivät niistä ilmene. Monia seikkoja, joita kerran pidettiin itsestäänselvyyksinä, ei aikoinaan vaivauduttu edes mainitsemaan. Niinpä Suomen historiaa turhan usein tarkastellaan vain Suomen historiana, kun kyse itse asiassa on mitä suurimmassa määrin Euroopan historiasta, jossa omien voimavarojemme vaikutusmahdollisuuksilla on usein ollut ahtaat rajansa.

Volasen kirjan suuri ansio on, että hän on hyvin tarkoin ja jopa monipuolisesti pyrkinyt rekonstruoimaan ratkaisujen hetket laajassa kansainvälisessä kontekstissaan ja samalla konkreettisessa kohtalokkuudessaan. Näin hän tulee antaneeksi ajattelun aihetta sellaisellekin, joka asiat tuntee.

Kirjan läpitunkevana eetoksena on kissingeriläinen ajatus sellaisesta maailmanpolitiikasta, jossa osapuolet voisivat suvaita toisiaan ja pidättäytyä pyrkimyksistä ylivaltaan ja rankaisemiseen. Vanhat politiikan mestarit, kuten Metternich tai Castlereagh ymmärsivät kohtuullisuuden merkityksen, mitä kielteistä heistä sitten voidaankin sanoa.

Toivottavaa olisi, että oman erinomaisuutensa tiedostavat nykypoliitikot voisivat myös oppia hieman nöyryyttä, mikä saattaisi seurata historian kunnollisesta tuntemisesta.

Volasen kirja on täynnä herkullisia kiteytyksiä ja oivalluksia. Sillä on myös ajankohtaista sanottavaa, vaikka tekijä ei missään tapauksessa ole prokrustisoinut menneisyyttä itseään palvelemaan.

Kirjaa voi todella suositella kaikille, jotka ovat maamme historiasta vakavasti kiinnostuneita ja kykenevät sitä ymmärtämään. Se olisi tietenkin myös käännettävä tärkeimmille kansainvälisille kielille.

Kovassa koulussa

Kun armoviitosia ei annettu

Risto Volanen, Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922. Otava 2019, 448 s.

Täytyy heti aluksi todeta, että pidän tätä kirjaa erinomaisena. Hieman epätasainen se kuitenkin on ja herättää paljon enemmän ajatuksia, kuin yhteen päivitykseen mahtuu.

Kuten aiemmissakin kirjoissaan (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=volanen+ ) kirjoittaja on omaksunut poikkeuksellisen laajan perspektiivin ja tarkastellut Suomen kohtalonvuosia suuressa eurooppalaisessa kokonaisuudessa niiden silmin, jotka asioita ratkaisivat.

Tämä on epäilemättä aina hyvä vaihtoehto sille historiankirjoitukselle, joka loputtomasti pohtii sitä, kuka juuri täällä meillä ja miten ratkaisi kansakunnan kohtalon. Eipä silti, kohtalokkaita päätöksiä meilläkin kyettiin tekemään.

Vanha politiikan kettu ja korkean tason hallinnon ammattilainen on myös filosofi ja jopa idealisti, mikä ei estä häntä ymmärtämästä poliittista realismia, joka käytännössä usein sanelee poliittiset ratkaisut.

Teos on kirjoitettu lähinnä kirjallisuuden perusteella ja rohkenen taas hieman hämmästellä sitä, miten harvoja ranskan- ja saksankielisiä teoksia on löytänyt tiensä kirjallisuusluetteloon. En kuitenkaan nyt tähän hätään osaa sanoa, mitä niiden käyttäminen olisi muuttanut.

Tekijä on nimittäin kyllä hyödyntänyt laajasti esimerkiksi Tuomo Polvisen klassista tutkimusta, jossa myös aiheen kannalta usein aivan keskeinen venäjänkielinen kirjallisuus on huomioitu. Muutenhan siitä ei ole mainintoja.

Lähdejulkaisujakaan ei kirjallisuusluettelossa juuri ole, mikä on yllättävää ja myös vahinko. Esimerkiksi Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteet olivat Karjalan kansannousun (1921-22) johdosta paljon dramaattisemmassa vaiheessa kuin tämän teoksen perusteella voisi olettaa. Näin ainakin noottienvaihdon valossa näytti.

Mutta eipä takerruta detaljeihin. Kirjan todellinen ansio on suurissa linjoissa ja aivan poikkeuksellisena voi pitää, ettei kirjan näkökulma rajoitu vain ulkopolitiikkaan edes sisäpolitiikalla höystettynä vaan tarkastelee myös koko kansalaisyhteiskunnan kirjoa.

Mainio ja paljon puhuva on lopun kiteytys: ”On totta, että talvesta 1918 jäi pitkät varjot, mutta ne jäivät sekä äärioikealle että äärivasemmalle, ja ratkaisevaa oli demokraattisen kansan ylivoimaisen laaja valoisa alue”.

Nuoren Suomen kokemus kertoo kirjoittajan mielestä, että ”demokraattinen valtio perustuu sisäiseen kansansivistyksen kehitykseen ja sen jatkuvaan vaalimiseen sekä ympäristön vakauteen, joka ei ruoki ääriryhmiä radikalisoimaan toisiaan”.

Mutta olihan noita ääriryhmiäkin myös meillä, luoja paratkoon, vaikka historiamme on sittemmin opettanut niitä kammoksumaan. Vuosi 1918 oli kova koulu ja tämän kirjan käsittelemänä aikana sekin käytiin. Suurin osa kansaa siirrettiin sitten seuraavalle luokalle, mutta osa sai vielä tankata aakkosia pari vuosikymmentä ja osittain kauemminkin.

Kirja on virkistävää luettavaa juuri tuon laajan perspektiivinsä vuoksi, koska sille ei ole kuitenkaan uhrattu tapahtumien moninaisuutta. Hullutuksiin sorruttiin kaikilla poliittisilla tahoilla ja myös itse  tilanteet muuttuivat usein hyvinkin perusteellisesti ja arvaamattomasti.

Niinpä saattoi eduskunnan kaatama Rudolf Holsti hyvinkin perustellusti sanoa jäähyväispuheessaan vuonna 1922: ”Kun oikeistossa vaaditaan, että pitää olla johdonmukaisuutta politiikassa, varsinkin ulkopolitiikassa, täytyy minun sanoa, että tämä herrojen johdonmukaisuus on niin rampa, ettei sillä ole edes jalkoja, millä se ontuisi…”.

Mutta eipä Holstinkaan sinänsä ansiokas ulkopoliittinen ura ollut kritiikin yläpuolella. Se reunavaltiosopimus, jonka hän oli keväällä 1922 Varsovassa allekirjoittanut, oli hyvin huteralla pohjalla. Miksipä olisi menty takaamaan Puolaa, jolla oli ilmiömäinen kyky hankkia vihollisia läheltä ja ystäviä kaukaa. Sekä Venäjä että Saksa katselivat Puolaa epäystävällisesti ja tunne oli molemminpuolinen.

Oli erinomainen idea jatkaa esitystä vuoden 1918 keväästä aina vuoden 1922 Rapallon sopimukseen. Tuossa sopimuksessahan Venäjä ja Saksa sopivat riitansa ja aloittivat yhteistyön, joka oli sekä taloudellista, poliittista kuin sotilaallista. Hitlerin aikana siihen tuli katkos, mutta sehän jatkui taas sitten vuosina 1939-1941.

Jostakin syytä meillä Suomessa koko sopimus on jotenkin välttynyt tulemaan yleiseen tietoisuuteen ja niinpä lehdissä saattaa näkyä idioottimaisia uutisia vaikkapa siitä, miten Suomessa valmistettiin sukellusveneitä natsi-Saksan käyttöön 1930-luvun alussa (!). Neuvostoliitossahan tämä alan varsinainen yhteistyö suoritettiin.

Muuan seikka, joka tämän kirjan käsittelemille Euroopan hulluille vuosille oli tyypillinen, oli poliittisten tilanteiden äkillinen muuttuminen, joka muutti ystäviä vihollisiksi ja päinvastoin.

Jälkiviisaus, johon meillä aina on taipumusta, ei koskaan kykene näkemään niitä tilanteita, joissa toimijat aikoinaan olivat ja ennustaa helppohintaisesti nykyisyyttä. Jälkiviisas on kuin ampuja, joka ensin ampuu ja sitten piirtää taulun osuman ympärille. Sellaista suoritusta ei kukaan arvosta, ellei nyt sitten tuo taika-ampuja itse.

Kaikkein vaikeinta sopeutuminen äkillisiin historiallisiin muutoksiin on kansan suurille joukoille, jopa siinä tapauksessa, että ne ovat suhteellisen sivistyneitä. Sitä paitsi sivistyskään ei ole pelastanut erinäisiä politiikan selootteja rakentamasta ohjelmaansa vihan viljelyn ja sen kyynisen hyväksikäytön perustalle. Esimerkkejähän riittää, Leninistä Elmo Kailaan.

Muuan suuri ja kohtalokas päätös koski itärajamme määrittelyä Tarton rauhassa vuonna 1920.

Tuohonkaan aikaan ei suinkaan puuttunut ihmisiä, jotka ymmärsivät, että tuo raja, joka oli 1700-luvulla siirretty satoja kilometrejä länteen, mutta vuonna 1812 palautettu sitten suuriruhtinaskunnan rajaksi, ei olisi kestävä. Tämän ymmärsivät jopa saksalaiset vuonna 1918.

Asian ymmärtäminen oli kuitenkin ylivoimaista paitsi suurille kansanjoukoille ja nationalistisille kiivailijoille, myös Ståhlbergin kaltaisille vakaumuksellisille liberaaleille.

Ongelman ratkaiseminen alueluovutuksin tai aluevaihdoin oli tuon ajan tilanteessa lähes kaikille psykologisesti mahdoton. Vaihtoehtoina ajatellut kolmen kannaksen linja tai Pietarin merkityksen vähentäminen jopa se tuhoamalla (sic!) olivat taas aivan epärealistisia.

Tarton rauha hyväksyttiin sentään lopulta ylivoimaisin äänin, vain 27 kansanedustajan vastustaessa. Myöhemmät puheet ”häpeärauhasta” olivat olennaisesti ylioppilasradikaalien masturbatorista paisuttelua, joka kuitenkin saavutti omissa pienissä piireissään menestystä.

Venäjän turvallisuustarpeet ajateltiin tyydytettävän tietyillä neutralisointisopimuksilla ja linnoitusten hävittämisillä ja allekirjoitushan se sieltäkin lopulta heltisi mukinoitta. Se kuului Leninin taktiikkaan.

Tuntuu siltä, että Saksan ja Venäjän heikkouden väliaikaisuus oli useimmille aikalaisille vaikea ymmärtää, vaikka historian pitäisi nyt opettaa vähintäänkin sellaiset asiat. Turvallisuus oli kuitenkin taattava vielä kansainvälisesti, pelkkiä rauhansopimuksia ei pidetty riittävinä.

Reunavaltioyhteistyö herätti aluksi monella taholla suurta kiinnostusta, mutta se oli kylmässä maailmassa tuhoon tuomittu ajatus. Meillä asia varsin pian ymmärrettiin ja alettiin sen sijaan pontevasti suuntautua ensin Kansainliittoon ja sitten pohjoismaiseen puolueettomuuteen.

Versailles’n jälkeinen Saksakin oli hampaaton ja sitä paitsi Venäjään suuntautunut. 1920-luvulla se herätti meillä lähinnä sääliä, kun voittajavallat ja erityisesti Ranska sitä kurmottivat parhaansa mukaan.

Mutta tämä ei enää kuulun tämän kirjan aihepiiriin.

Elämän kovassa koulussa näyttäisivät näillä ala-asteen tiukoilla karsintaluokilla sosialidemokraatit jääneen aluksi luokalleen, mutta parantaneen sitten reippaasti menestystään määräaikaisen erottamisen jälkeen.

Aluksi loistanut Mannerheim sai ehdot ja oli vaarassa saada käytöksenalennuksen ja jopa tulla pois potkituksi. Suomalaisen puolueen vakavamieliset, mutta pahasti hairahtuneet veljekset suorittivat myös parit ehdot ja heistä tuli keskitason oppilaita.

Nuori Maalaisliitto loisti aineessa Kansanvaltaisuus ja kansallismielisyys (arvosanalla kiitettävä 9), mutta yhteiskuntaopissa (oheislukemistonaan Alkion Puukkojunkkarit) se sai vain tyydyttävän seiskan ruvetessaan ylitulkitsemaan oman viiteryhmänsä merkitystä.

Mutta tämä on nyt vain aivan ylimalkainen ja niin sanoakseni vaistonvarainen arvio. Jokainen muodostakoon omansa. Sitä ennen on syytä lukea tämä Volasen kirja ja mielellään pari muutakin.

Vallankumous levisi

Vallankumous levisi Suomeenkin

Lasse Lehtinen, Risto Volanen, 1918. Kuinka vallankumous levisi Suomeen. Otava 2018, 191 s.

Harva meillä näyttää muistavan, mitä SKP:n julistuksessa Suomen kansalle 30.11.1939 sanottiin. Siinähän pohdiskeltiin muun muassa myös sitä, miksi vallanotto epäonnistui vuonna 1918.

Syyksi todettiin, että neuvostovaltio oli silloin vielä liian heikko estämään imperialistien sekaantumista Suomen asioihin. Nyt Neuvostoliitto sen sijaan oli maailman voimakkain valtio ja pystyisi estämään moiset asiat. Se olisi vilpittömän ystävällinen ja herkästi suomalaisten kansalliset tarpeet huomioon ottava liittolainen, selittivät taannoisesta NKVD:n verilöylystä hengissä selvinneet SKP:n johtohenkilöt veitsi yhä kurkulla, noin kuvaannollisesti

Voitto olisi siis varma, oli jokaisen järjissään olevan pakko päätellä. Samantapaisen pakottavan argumentinhan sitten myös Ryti esitti puolentoista vuoden kuluttua. Voimahan se on, joka jyllää, ne divisioonat.

Kun olen venäläisten kollegojen kanssa ollut valmistelemassa yhteistä esitystä Suomen ja Venäjän välisten sotien historiankirjoituksen kehityksestä molemmin puolin rajaa, olen joutunut hämmästymään sitä seikkaa, että Venäjän vaikutus Suomen kansalaissodan syttymiseen, jota täytyy pitää sen välttämättömänä edellytyksenä, on jo kymmenien vuosien ajan jäänyt meillä aivan vaille huomiota.

Kun meillä on keskitytty omien raakuuksien sinänsä ymmärrettävään penkomiseen, on kokonaiskuvan annettu samaan aikaan hämärtyä.

Kuitenkin meillä on vuosien mittaan ilmestynyt suuri määrä teoksia, joista tuon suuren kokonaiskuvan on voinut lukea, se nyt vain on jotenkin jätetty tekemättä.

Ajattelen ennen muuta Anthony Uptonin erinomaista ja seikkaperäistä kirjaa, joka meillä lähes täydellisesti vaiettiin. Tekijä lienee sen johdosta masentunut ja syystäkin.

Toki Tuomo Polvisen uranuurtavat teokset aikoinaan noteerattiin asianmukaisesti, mutta harvalla lienee ollut kylliksi harrastusta uppoutua noiden sinänsä erinomaisesti kirjoitettujen teosten seikkaperäisyyteen.

Monesta voi olla yllättävää, että myös Viktor Holodkovskin yksityiskohtaiset teokset lisäävät paljon olennaista asioihin ja niistä voi lukea myös totuuden, vaikka aikanaan pakollinen kumartelu Leninille ja ideologialle toki hämääkin yksinkertaista politrukkia ja muutakin lukijaa.

Näitä kirjoja Lehtinen ja Volanen eivät ole jostakin syystä merkinneet kirjallisuusluetteloonsa Polvista lukuun ottamatta. Sieltä puuttuvat myös Risto Alapuro, Turo Manninen ja Manfred Menger, mutta sen sijaan Irina Novikova on ilahduttavasti mukana.

Ei nyt tässä kuitenkaan vaadita kohtuuttomia kirjalta, joka pyrkii pureutumaan nimenomaan yhteen asiaan, siihen, joka otsikossa mainitaan. Se kyllä onnistuu tehtävässään, vaikka joitakin asioita voi pitää kyseenalaisina.

Sellainen on esimerkiksi väite, että mikäli Brest-Litovskissa olisi saatu aikaan rauha jo ensi kierroksella, ei Saksa olisi tehnyt interventiota Suomeen.

Menger ja häneen viitaten Holodkovski ovat toista mieltä tästä asiasta. Mitä taas tulee Brest-Litovskin sopimuksen merkitykseen Venäjän Suomen punaisille antamalle avulle, on syytä noteerata myös Leninin sanat, joiden mukaan Saksan kanssa tehtyjä sopimuksia on rikottu jo kolmekymmentä-neljäkymmentä kertaa ja rikotaan edelleenkin. Bolševikit tekivät parhaansa sopimuksista piittaamatta, mutta kun sitä voimaa puuttui.

Mutta eipä tartuta näihin. Kyllä kirjoittajat esittävät hyvin ja jäntevästi sen niin usein pimentoon jätetyn perusasian, että kumouksen aloittamisessa kyseessä oli pitkälti katurahvaan (mob, roskaväki) painostamana tehty äärimmäisen edesvastuuton päätös. Se oli päätös demokratian hylkäämisestä ja väkivaltaan turvautumisesta, jota itärajan takaa mahdollisuuksien mukaan vaadittiin ja tuettiin.

Syksyn dramaattinen suurlakko liittyi jo olennaisesti Lokakuun kaappaukseen, kuten jo Eino Ketola on ansiokkaasti selvittänyt. Suomen bolševikit tarvittiin silloin Pietarissa ja vallankumous peruttiin.

Mutta toki Pietarilla oli aseiden, yllytyksen, esimerkin ja viljan lisäksi lahjoittaa suomalaisille tovereille myös pari asiansa osaavaa bolševikkia, erityisesti jo Viaporin kapinan aikana täällä puuhannut Adolf Taimi sekä Rahjan veljekset.

Kummallista kyllä kirjallisuusluettelossa ei ole enempää Kuusisen myöhempää tilitystä kuin Alkion päiväkirjaa, vaikka molempia on selvästi käytetty. Niistä olisi kyllä irronnut mehevää aikalaistekstiä hieman lisääkin.

Tärkeästä elintarvikekysymyksestä olisi ollut Heikki Rantatuvan väitöskirjakin, mutta toki asian polttavuus näyttää muutenkin selvinneen. Se oli todella tärkeä ja USA:lla oli tässä asiassa meidän kannaltamme ikävä rooli.

On sanottu, että yli yhdeksänkymmentä prosenttia historioitsijan tarvitsemasta aineistosta löytyy New York Timesistä. Suomen historiaa tämä ei toki koske, mutta runsasta lehdistön käyttöä voi mielestäni pitää kirjan ansiona. Nythän se onkin aika vaivatonta.

Aseeseen tarttuminen oman kansan toista puoliskoa vastaan, kansalaissota, on hirmuinen asia. Suurempaa törkeyttä on vaikea kuvitella ja luulen, että asian kauhistuttavuus aikalaisille jää jälkipolvilta helposti ymmärtämättä.

Nimenomaan 1960-luvulla meilläkin syntyi vallankumousromantiikka. Silloin levisi tännekin usko maailmahistorian etenemiseen dialektisin hyppäyksin. Vallankumous oli sitten se historian kohokohta ja kansan juhla…

Sen syntyminen omista, kotoperäisistä syistä oli erityisen tärkeää teorian kannalta, vaikka jo vuoden 1918 venäläinen lehdistö piti selvänä, että ”tuli” oli levinnyt Suomeen Venäjältä. Selvähään se olikin.

Kirjoittajien tähtäimessä on ollut erityisestyi Väinö Linnan trilogia, jolla on ollut valtava merkitys vuoden 1918 kuvan synnylle. Kirja on omassa sarjassaan sekä hyvä että tärkeä, mutta historiallisena selityksenä kehno, kuten jo vanhasta Rasilan tutkimuksesta lähtien on tiedetty.

Se avasi kyllä erittäin tärkeän näkökulman ”alhaalta” punaiselta puolelta ja antoi tutkimukselle uutta potkua, mutta eihän se tutkimuksia korvannut eikä korvaa.

Meilläkin olisi syytä julkaista enemmän historian dokumentteja, vanha Soikkasen kirjakin on jo bibliofiilinen harvinaisuus.

Venäjällä Jevgeni Balašov on julkaissut talvisodasta dokumenttikokoelman, joka olisi syytä kääntää suomeksikin. Vastaava kokoelma, jossa vuoden 1918 perusdokumentit olisivat mukana, on tarpeen sanelema. Muuten riittää netissä toinen toistaan hullumpia näkemyksiä tästäkin aiheesta.

Lehtisen ja Volasen kirjassa on, tosin lyhennettynä, punaisen puolen vallankumousjulistus. Se oli juuri yhtä valheellinen kuin se julistus, jolla bolševikit aloittivat oman kaappauksensa. Kaikkien taiteen sääntöjen mukaan asia piti saada rahvaan silmissä näyttämään sekä puolustukselliselta että lailliselta (valtiopetosta vastaan) ja tulevien sukupolvien siunaus julistettiin asialle jo etukäteen.

Siunausta ei sittemmin ole kuulunut eikä vähään aikaan enää kiroustakaan.

Teot itse syyttävät tekijöitään sekä punaisella että valkoisella puolella. Eipä tässä enää totuuskomissioita eikä anteeksipyyntöjä kaivata, sillä sosialidemokraattien järkevän siiven toiminta on jo iät ja ajat ollut sitä tehokasta katumusta, jota tällaisessa tapauksessa tarvitaan. Noita järkeviä oli jo aikanaan, mutta he eivät onnistuneet yrityksissään.

Onnittelut vain tarpeellisesta kirjasta!