perjantai 22. maaliskuuta 2019

Setämiesten maailma


Setämiehen rooli

Seurasaaren Antintalossa on, kuten kaikki muistamme, sellainen osasto, jonka nimenä on Setämiehen puoli.
Setämieshän oli perheen naimaton poika, jolle ei tarvinnut omaa tilaa tai torppaa lohkaista.
Niinpä tämän miehen työt tavallaan menivät hukkaan sikäli, että hän biologisesti katsoen jäi suutariksi, kuten joskus sanotaan.
Tai itse asiassa ne eivät sen enempää hukkaan menneet kuin muidenkaan, koska hän oman elatuksensa lisäksi kantoi kortensa kekoon myös veljiensä perheille eli tulevaisuudelle. Tavallaan setämies siis joutui tekemään pyyteetöntä työtä, ellei nyt sattunut olemaan niin laiska tai kyvytön, että elätti vain itsensä, jos sitäkään.
Aristotelisesti katsoen setämies tuskin oli onnellinen. Mikäli ihmisen määränä on tulla siksi, mikä hän on, jäi hänen kohdallaan se toteutumatta se miehinen potentiaali, joka kaipaa toteutumistaan perheen hankkimisessa, elättämisessä ja kasvattamisessa.
Mutta on tietenkin mahdollista, ettei tätä potentiaalia ollutkaan. Eihän luonto ole mikään täydellisiä olentoja suoltava automaatti. Se tekee aina tietyn määrän myös niin sanottua hylkytyötä. Se on kova tuhlaamaan.
Ennen maailmassa asia ymmärrettiin ja näihin erikoistapauksiin suhtauduttiin yleensä rauhallisesti tekemättä heistä enempää maailman napaa kuin myöskään kauhukuvaa. Setämiehenähän se Jukolan Simeonikin vanhemmiten eleli ja lienee täyttänyt hyvin oman paikkansa yhteisössä.
Tunnettu setämies maailmankirjallisuudessa on Tšehovin Vanja-eno, epäitsekkyyden perikuva, joka raatamisestaan ja uhrautumisestaan saa palkakseen vain palvelemansa professori Serebrjakovin tunteettomasti laskelmoivan tylyyden. Vanjalle ei jätetä mitään, koska ei tarvitse. Itsepähän on sellainen kuin on.
Tietenkin setämiehellä on myös naisellinen vastineensa. Vanja-enon kohtalotoveri on Sonja, joka on toivottomasti rakastunut tohtori Astroviin, mutta eihän siitä mitään tule, kun Astroville kelpaisi vain täydellinen nainen.
 Eivät kaikki sellaisia ole eivätkä voi olla, sanoipa feministien kannatusryhmä mitä tahansa (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=astrovhttps://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=astrov ).
Vanhatpiiat olivat aikoinaan usein traagisia hahmoja. Toki moni lienee viihtynyt osassaan siinä kuin setämieskin, mutta Aristoteleeseen viitaten katson, ettei kaikki heidän kohdallaan nyt yleisesti ottaen mennyt ihan kuten olisi pitänyt.
Ennen muinoin vanhapiikatädit olivat usein talossa setämiehen kaltaisia perheenjäseniä. Heidän työlleen oli aina käyttöä, sillä vähintäänkin kehräämistä, neulomista ja parsimista oli tarjolla loputtomasti.
Heidän kapionsa, jotka olivat yleensä suurimmat aarteet, jäivät käyttämättä ja saattoivat mennä perintönä eteenpäin. Ja kyllähän meillä Ruotsin laki määräsi myös naisille oman perintöosuutensa, vaikka he eivät niin sanotusti isänyyttä olisikaan ottaneet käsiinsä. Kukapa senkään olisi voinut kieltää.
Naimattomat naiset saivat itse hallita omaisuuttaan, mutta yleensä he, setämiesten lailla, jättivät se kuoltuaan sukulaisilleen. Eihän sitä mukaansakaan voinut ottaa.
Nyky-yhteiskunnassa setämiesten ja vanhojenpiikojen tilanne on muuttunut monessa suhteessa, paitsi siinä olennaisessa asiassa, etteivät he yhäkään voi jättää henkistä ja aineellista perintöään jälkeläisilleen.
Sen sijaan he voivat tavallaan adoptoida edunsaajikseen muita ja näin varmaan myös tehdään. Taitaa kuitenkin yhä useammin olla niin, ettei tuonilmaisiin siirtyneillä setämiehillä ja vanhoillapiioilla ole henkilökohtaista suhdetta edunsaajiinsa. Tilalle ovat tulleet kissat ja koirat.
Niinpä on syntynyt tilanne, jossa naimattomaksi jäävät miehet ja naiset eivät enää leimaudu ihmisten pyyteettömiksi auttajiksi, vaan sen sijaan pikemmin egoisteiksi, jotka pyrkivät ottamaan elämästä irti kaiken sen, minkä muilla lasten elatukseen menevien tulojen suuntaaminen omiin tarpeisiin mahdollistaa.
Eipä heitä kukaan siitä moitikaan ja miksi moittisi. Vanja-enon ja Sonjan altruismi tuskin saisivat nykyään yhtään sen parempaa kiitosta kuin ennen.
Parempi saattaa olla lahjoittaa perintönsä kodittomien kissojen hyväksi, vaikka nuo itsekkäät ja vastenmieliset luontokappaleet eivät monen mielestä sitä ansaitsisi.
Silti ihmettelen, että sanalle setämies on nykyään tietyissä anti-intellektuaalisissa piireissä haluttu antaa kielteinen lataus.
Noiden piirien ajattelusta en enää pitkään aikaan ole yrittänytkään etsiä mitään logiikkaa, koska sitä ei siellä selvästikään ole.
Sen sijaan näen siellä jonkinlaista infantiilia pyrkimystä vaikuttaa erilaisilla eleillä emootioihin ja ilmaista omia, hyvin merkityksellisiksi julistettuja mieltymyksiä.
Mikäli siis joku sivistymätön teini-ikäinen tai vanhempi naisoletettu käyttää termiä setämies, arvelen hänen tarkoittavan, että kyseessä oleva henkilö on hänen mielestään uros, jonka on ihan turha yrittää vokotella termin laukaissutta naarasta seksiin.
Se on epäilemättä kovin argumentti, joka tuolla tasolla voidaan esittää, mutta menettää kokonaan tehonsa, mikäli osoittautuu, ettei setämies ole koko asiasta pennin vertaa kiinnostunut juuri siksi, että on setämieheksi syntynyt.
Mutta noin yleisesti ottaen setämiesten ja naimattomien tätien merkitystä aikojen saatossa tuskin lienee kylliksi korostettu. Kyllä he varmaankin  ovat parastaan yrittäneet, ainakin  monet heistä.

torstai 21. maaliskuuta 2019

Onnellisuudessa ykkössija


Onnellisuuden mitta

Viimeiset ihmiset ovat keksineet onnen, sanoi aikoinaan Nietzsche ja piti tietenkin tätä keksintöä mitättömänä ja halveksittavana.
Mutta kyllä onnellisuus oli keksitty jo paljon aikaisemmin, joskin voidaan aina keskustella siitä, missä suhteessa maailman eri onnellisuudet muistuttavat toisiaan ja missä ei.
Aristotelinen käsitys onnellisuudesta tarkoittaa ihmisen tulemista sellaiseksi, kuin hän on eli hänessä piilevän potentiaalin todellistumista.
Onni on tämän näkemyksen mukaan viime kädessä hyvettä, onnellinen ihminen tekee hyviä tekoja ja näitä kahta asiaa tuskin edes voi erottaa toisistaan.
Aikakautemme todellinen filosofia on utilitarismi, joka näkee hyvänä ja tavoiteltavana sen, että mahdollisimman paljon hyvää annetaan mahdollisimman monelle.
Mutta mitä hyvää heille nimenomaan on annettava? Onko kyse yksinkertaisesti halujen maksimaalisesta tyydytyksestä eli siitä, että jokainen saa mahdollisimman paljon sitä, mitä haluaa?
Mutta haluavatko he oikeita asioita?
Mikäli ajatellaan, että ihmisen nimenomaan pitäisi tulla onnelliseksi, saattavat he halutakin vääriä asioita. Siinä tapauksessa herää kysymys, olisiko ihmiset pakotettava tulemaan onnellisiksi, tarvittaessa myös vastoin heidän tahtoaan.
Tämä kysymys ei ole oikeamielisillä henkilöillä herännyt vain Brexitin ja populististen liikkeiden yhteydessä. Se oli aivan keskeinen myös siihen aikaan, kun totalitaariset aatteet kilpailivat ihmisten sieluista maailmansotien välisenä aikana ja sen jälkeenkin.
Mutta tässä menemme jo pois itse asiasta eli siitä, mitä se onnellisuus oikein on.
Onnellisuutta on maassamme tutkittu jo kauan ja hartaasti. Tutkijat ovat tehneet sen yleisen johtopäätöksen, että onnellisuuteen suhteudutaan meillä vakavasti.
Kyseessä ei ole vain typerä haave loputtomasta rahan tulosta ja lokoisasta elämästä itse mitään yrittämättä.
Sen sijaan meillä ymmärretään hyvin terveyden ja hyvän elämän, ihmissuhteiden ja mielekkään työn arvo. Nehän ovat asioita, joita sanan varsinaisessa merkityksessä ei voi rahalla ostaa.
 Aristotelisessa mielessä onnellisuus, kuten sanottu, merkitsee ihmisen itsensä kehittämistä. Hyve on silloin oma palkintonsa, ei keino rahan ja vaikutusvallan hankkimiseksi.
Yhteiskunnallinen ulottuvuus on onnellisuuden kannalta myös aivan olennainen. Yhteiskunnan huolenpito yksilöstä on meillä kehittynyt laadullisesti aivan uudelle tasolle viime sotien jälkeen. Aineellinen kurjuus ja köyhyys, syrjäytyminen ja riisto ovat joko hävinneet tai muuttaneet muotoaan.
Köyhyyttä ja epätoivoa on yhä, inhimillistä arvokkuuttaan on monen mahdotonta toteuttaa mielekkäässä työssä ja sängyn pohjalla unohdettuna makaavan vanhuksen osa ei välttämättä ole kadehdittava, vaikka hänestä niin sanotusti huolta pidetäänkin.
Arvokas kuolema omaisten ympäröimänä jossakin Etelä-Sudanissa saattaa olla paljon onnellisempi tapahtuma kaikkine ylenpalttisen surun ilmauksineen kuin kymmeniä vuosia hengissä pidetyn vanhuksen yksinäinen menehtyminen ajanmukaisessa hoidossa.
Ja onhan meidän muistettava myös se, mitä viisas Solon sanoi kuningas Kroisokselle, joka luuli olevansa onnellinen: ”Ennen kuolemaansa ei ketään ole pidettävä onnellisena”. (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kroisos ).
Mutta otetaan nyt sentään vakavasti se, mitä tämä World Happiness Report, erittäin arvovaltainen tutkimus on suomalaisten onnellisuudesta sanonut.
Vaikka on tietysti otettava huomioon, että onnellisuus voidaan käsittää monella toisestaan paljonkin poikkeavalla tavalla, ei ole syytä halveksia niiden hyvin merkittävien tutkijoiden päätymistä siihen ratkaisuun, että sitä on juuri nyt järkevintä mitata juuri niillä mittareilla, kuin he ovat tehneet.
Eivät ne mitään absoluuttisen totuuden ilmentymiä tietenkään ole ja mittauksia onkin tehty eri vuosina hieman eri näkökulmasta.
Se, että maamme on siitä huolimatta jälleen ykkönen, on joka tapauksessa merkittävää.
Tämän yleisen tuloksen valossa voimme jo asettaa omaan, suhteelliseen arvoonsa ne itseruoskinnan helmet, joita yhä uudelleen tuodaan esille: olemme muka maailman sairain kansa, negatiivisten tunteiden, pidätellyn aggression, itsemurhien ja epätoivon kotimaa ja niin edelleen.
Itseinhoa meillä kyllä näyttää esiintyvän ainakin tietyissä piireissä huomattavan paljon, mutta väitteitä ei tee totuudeksi se, että niissä vähätellään myönteisiä asioita, vaikka sitten mustamaalattaisiin enemmänkin.
Merkittävä tekijä tuossa meidän onnellisuudessamme on se, että meillä ollaan valmiita antamaan apua niille, jotka sitä tarvitsevat. Tämä edellyttää sosiaalista luottamusta ja ilmeisesti myös tiettyä sosiaalista homogeenisuutta. Näin on ainakin yleisellä tasolla havaittu.
Mikäli yhteiskunnassa sen sijaan syntyy yhä suurempia, jyrkästi toisistaan poikkeavia ryhmiä, on odotettavissa yleistä solidaarisuuden vähenemistä ja se tietää myös putoamista alaspäin onnellisuusasteikolla. Ja ne seuraukset ovat aivan todellisia ja tuskin suuremmalla rahallisella panostuksella autettavissa.
Alaspäin on tietenkin monta muutakin tietä. Mikäli yhteiskunnan taloudellinen perusta romahtaa, on odotettavissa ikävyyksiä muillakin tasoilla. Mikäli työttömyys kasvaa suuriin mittoihin ja mikäli meillekin syntyvät rikollisen alakulttuurin slummit, on se vakava isku yleisellekin onnellisuudelle.
World Happiness Report ottaa Yhdysvallat esille varoittavana esimerkkinä. Siinähän on maa, jonka talous kyllä on koko ajan kasvanut toisen maailmansodan jälkeen, mutta onnellisuus ei suinkaan ole seurannut samaa trendiä, vaan jopa vähentynyt.
Yhdysvalloista on kehittynyt addiktion yhteiskunta. Alkoholi, huumeet, ylensyöminen, pelaaminen (ja oliko nyt bloggaaminen?) ovat onnen korvikkeita, pakoa onnettomasta todellisuudesta keinotekoiseen euforiaan, paheisiin.
Ajatus siitä, että olemme ykkösenä maailman kansojen joukossa, kun onnellisuutta mitataan, on aika huikea. Venäjällä se oli heti tuoreeltaan useimpien tiedotusvälineiden aiheena.
Sivumennen sanoen, tällaiset positiiviset uutiset Suomesta ovatkin siellä sangen normaalia ainesta. Sitä sopii vain verrata siihen lähes monomaaniseen epäluuloisuuteen ja kaunaan, joka hallitsee meidän Venäjä-uutisointiamme.
Onnellisuus on tässäkin tapauksessa asia, joka on helppo menettää. Luulenpa, että se on vieläkin hauraampi omaisuus kuin se Pisa-menestys, jotka meillä taannoin ylpeiltiin.
Runoilija kehottaa niitä, joilla onni on, sen kätkemään. En tiedä, olisiko siihen juuri nimenomaan tässä maassa enää mitään tarvetta.
Meillä ei kuulu asiaan vakuuttaa onnellisuutta suu hammastahnahymyssä ja tuskin tällaiseen kannattaa pyrkiäkään. Todellinen onnellisuus kun ei edes ole asia, jolla voisi kerskua. Ei se ole mitään kauppatavaraa. Ja kannattaa sitä Kroisoksenkin kohtaloa aina miettiä.
Meillähän ei ole varsinaisia polttorovioita, mutta kyllä ihminen yhäkin voi palaa kuoliaaksi ja mikäli ei pala, joutua yhtä kurjan kohtalon uhriksi. (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kroisos ).

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Sankarien maine kestää kaiken


Sankarien maine ei häviä

Donn Byrne, Garibaldi. The Man and the Myth. Modern English Publications 1988, 117 s.

Hesarin kulttuuriosastosta ilmenee, että joku on nyttemmin pahoittanut mielensä tämän maailman pylväspyhimysten raakuudesta ja koonnut rötöstelijöistä erityisen gallerian, Mulkerot.
Mitäpä sanoakaan, todellisina suurmiehinä on aina pidetty niitä, jotka ovat tappaneet eniten kanssaihmisiään. Sehän jo sinänsä korottaa heidät normaalin ihmisyyden yläpuolelle. Miksi tyytyä vähempään?
Toinen patsastelevien sankarien laji ovat kyllä tosin kirjailijat ja taiteilijat, mutta onhan heissäkin paljon niin sanottuja vihapuhujia. Sitä paitsi naissuhteissaan myös eurooppalaisen kulttuurin suurimmatkin sankarit näyttävät olleen vähintäänkin holtittomia, ellei pahempaa. Ja mikäs olisikaan tässä maailmassa keskeisempää ja miksi?
Lienee aika jo palauttaa järjestys ja peruuttaa kunnianosoitukset kaikilta noilta konnilta aidossa metoo-hengessä. Jos jalustalle vielä pitää joku asettaa, kai hänen sitten on oltava ainakin suvaitseva ja poliittisesti korrekti henkilö ja niin edelleen. Itse asiassa parissakin nykypuolueessa saattaisi olla sopivia kandidaatteja.
Mulkerot tässä maailmassa eivät tietenkään ole rajoittuneet vain hallitsijoihin ja valloittajiin. Intellektuellien piirissä heitä vasta löytyykin, kuten Paul Johnson mainiossa kirjassaan on osoittanut (ns. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=paul+johnson ).
Siitä huolimatta ja ehkäpä juuri siksi kaikkia nuoria ja muuten lapsellisia ihmisiä kiehtovat romanttiset sankarit, jotka mistään välittämättä syöksyvät taistelemaan paremman maailman puolesta.
Taistelussa uhrataan aina ihmisiä ja siihenhän sen suuruus perustuukin. Tavallinen poliittisesti korrekti kansalainen ei sen sijaan taistele lainkaan ja jos taistelee, tekee sen ehdottomasti ja tarkoin säädellyissä rajoissa. Keisari tai joku muu vastaa sitten siitä, mistä tulee vastata.
Romanttiset desperadot ovat toista. Kirjallisuuteen jalo rosvo ilmaantui jo viimeistään Schillerin Karl Moorin hahmossa ja Byronin Corsairissa oli myös sankari, jota kaikkien poroporvarien tuli katsoa ylöspäin.
Mutta ihan oikea sankari, merirosvo ja vapaajoukkojen päällikkö oli Giuseppe Garibaldi. Hän oli kymmenien sotaretkien mies ja kahden maailman sankari, joka oli kantanut vapauden lippua niin kaukana Uruguayssa kuin kotoisessa Italiassa.
Garibaldista, merimiehestä ja köyhän laivurin pojasta tuli aikansa ehkä kuuluisin ihminen. Se johtui niistä lukemattomista taisteluista, johon hän osallistui kokoamiensa vapaajoukkojen avulla.
Kouluttamattomat ja kurjasti aseistetut vapaajoukot olivat 1800-luvun alussa vielä täyttä tavaraa monissa sotatoimissa ja sellaisistahan puhutaan myös vaikkapa tunnetussa Reinin vahti-laulussa.
Vuosisadan puolenvälin jälkeen ranskalaisten nopeasti ampuvat takaaladattavat kiväärit sen sijaan olivat jo aivan ylivoimaisia garibaldinien tussareihin nähden.
Itse asiassa vielä vuosisadan puolivälissä Garibaldin vähälukuisten joukkojen väitetään tietyssä vaiheessa olleen lähes vailla ampuma-aseita ja takoneen itselleen piikkejä maalaisseppien pajoissa. Hyökkäys teräaseilla olisi sitten ollut menestyksellinen tapa lyödä vastustaja.
Saattaahan se olla. Klassinen pistinhyökkäys joka tapauksessa lienee yleensä ollut hyvin harjoitetun ja kurinalaisen joukon taistelutapa. Mikäli rivistöihin saatiin tarpeeksi kylvettyä luoteja ja raehauleja, petti urhoollisinkin väki jossakin vaiheessa, kuten vuoden 1709 esimerkki osoittaa (siis Poltava).
Garibaldin seikkailut ovat sen verran ihmeelliset, ettei tunnu erityisen perustellulta niellä kaikkia lyhyen yleisesityksen tietoja ilman suolahiukkasia. Joka tapauksessa kyseessä ilmeisesti oli mies, joka nautti riskeeraamisesta ja pärjäsi. Hänellä oli siis hyvä tuuri, kuten niin monella patsasmiehellä.
Vai mitäpä voisi sanoa siitä, että mies lähtee vajaan parin tuhannen kouluttamattoman ja kehnosti aseistetun vapaaehtoisen kanssa parilla laivalla kohti Sisiliaa, tietämättä edes, missä nousisi maihin tai miten huoltaisi armeijansa.
Vastassa on napolilaisten laivasto ja kymmentuhantiset koulutetut joukot ja kamppailu käydään kuningaskunnan olemassaolosta.
Garibaldin elämän taipaleella taisteluja sitten riitti 1830-luvulta -jolloin hänet ensi kerran julistettiin henkipatoksi- aina Preussin-Ranskan sotaan 1870-71 saakka.
Hänen tavaramerkikseen tulivat poncho, punainen paita ja erikoislaatuinen kirjailtu patalakki. Punainen paita periytyi Uruguaysta, eikä siinä liene ollut poliittista symboliikkaa, samanlaisia käyttivät teurastajat eli lahtarit ja niitä nyt sattui olemaan saatavissa uniformuiksi.
Garibaldi innoitti lapsenmielisiä kaikkialla ja muuan suomalainenkin kiiruhti liittymään hänen joukkoihinsa. Hänen rintakuvansa on Gianicolo-kukkulalla Roomassa, Villa Lanten lähellä.
Luku sinänsä ovat Garibaldin naiset, joista etenkin brasilialainen Anita on merkittävä, sillä hän osallistui miehensä kanssa taisteluihin ja kulki ratsain pitkät ja rasittavat sotaretket. Romanttisuutta lisäsi se, että Anita oli toisen miehen vaimo, mutta ihastui ensi silmäyksellä sankariin. Tunne oli molemminpuolinen. Se oli menoa se, kuten aina Giuseppen kanssa.
Garibaldin ansiot nimenomaan Italian yhdistäjänä ovat kiistämättömät. Kun hän ei ollut mikään poliitikko, sai hän vastaansa milloin minkin tahon, ranskalaisista ja itävaltalaisista eri Italialaisiin valtioihin.
Diplomaattisen pelin mestari Camillo Cavour oli välillä hänen kiivas vihollisensa, mutta kuningas Vittorio Emanuele tuki häntä, tehokkaastikin. Kuukauden päivät Garibaldi oli Sisilian ja toisen kuukauden myös Molempain Sisiliain diktaattori, Sardinian kuninkaan mandaatilla.
Sankari oli syntynyt ja kasvanut Nizzassa ja hänelle oli hyvin karvas pala, että tuo alue sitten loppujen lopuksi luovutettiinkin Ranskalle kiitokseksi sen antamasta avusta Italian yhdistämisessä.
Kuitenkin hän vielä elämänsä lopulla riensi poikineen Ranskan avuksi, ehkäpä toivoen tuon epäoikeudenmukaisuuden korjaamista.
Garibaldin myöhempänä seuraajana voinee pitää Che Guevaraa, jonka pääasiallisin ansio näyttää ihailijoiden silmissä olleen hänestä joskus otettu, onnistunut valokuva.
Jotakin Garibaldin hengestä Guevaran mielettömässä ja raakamaisessa toiminnassa myös näyttää olleen: käydään käsiksi vaan ja katsotaan sitten, sanoi jo aikoinaan Napoleon ja hänen jälkeensä Lenin: On s’engage et puis -on voit…
Kaikki nämä olivat todellisia mulkeroita, ihmisiä, jotka eivät hetkeäkään epäröineet, kun oli uhrattava lajitovereita. Aate oli heille enemmän kuin elämä ja sen periaatteen he ottivat tosissaan.
Kuten myös Byrne mainitsee, hurme huppelehti, taudit tappoivat ja haavat märkivät sillä vapauden tiellä, jota sankarin jalka astui. Uudelleensyntynyt Italia sentään saavutettiin, paitsi että Etelä-Tiroli jäi yhä Itävallalle.
Sopii tietenkin kysyä, eikä sen pitänytkin jäädä, kun asukkaat siellä olivat sakankielisiä. Italialle se sentään Pariisin rauhankonferenssissa annettiin, olihan Italia uhrannut sodassa satoja tuhansia miehiä…
Kelpo poroporvarit voivat kaikin mokomin kirjoittaa kirjoja, joissa näiden fanaatikkojen edesottamukset paljastetaan, mutta eivät ne silti lakkaa vetämästä puoleensa ihailijoita ja etenkin ihailijattaria kuin hevonen kärpäsiä.