tiistai 22. lokakuuta 2019

Sitikkalan kyläsuutarin pojan muistelmia


Suutarin töllistä tiedeakatemiaan

A.J. Sjögren, Tutkijan tieni. SKS 1955, 263 s.

Venäjän tiedeakatemia Pietarissa oli muuan Pietari Suuren kunnianhimoisista luomuksista. Aluksi akateemikot olivat pakostakin ulkomaalaisia, yleensä saksalaisia, usea näistä oli itse asiassa Baltiasta kotoisin.
Venäläisten määrä lisääntyi vähitellen ja siihen oli tiettyjä isänmaallisia paineitakin, mutta ulkomaalaisia ja oman valtakunnan toisrotuisia (inorodtsy) tarvittiin jatkuvasti.
Suomalaisia oli joukossa muutama, kuten matemaatikko ja tähtitieteilijä Anders Johan (Andrei Ivanovitš Leksel) ja kielitieteilijä Matias Aleksanteri Castrén. Myös H.G. Porthania kutsuttiin akatemiaan, mutta hän ei halunnut muuttaa kotimaastaan.
A.J. Sjögrenistä sen sijaan tuli jo nuorena Venäjän keisarin alamainen ja hän myös kiinnostui suuriruhtinaskunnan itäpuolella asuvista sukukansoistamme ja halusi kovasti lähteä niitä tutkimaan.
Sjögrenin lähtökohdat tutkijan tielle eivät olleet kehuttavat. Täysin suomenkielisestä kyläsuutarin perheestä ei opintielle ponnistaminen ollut helppoa, vaikka kyseessä olikin ainoa poika, jonka kouluttamiseen voitiin hieman vähäisiä varojakin sijoittaa.
Tärkeä lähtökohta oli joka tapauksessa varhaiskypsä kielellinen huippulahjakkuus. Oltuaan vuoden kielikylvyssä Antti Juhana puhui ruotsia erinomaisesti, mutta kertoo sen johdosta jo alkaneensa takellella suomen kielessä, jota nyt sentään ei koskaan unohtanut.
Suomella oli nimittäin myöhemmin jatkuvasti käyttöä, kun tutkijaksi päässyt nuori mies kirjoitteli siitä ja sen sukulaiskielistä oppineita tutkielmia, lähinnä saksaksi ja latinaksi.
Sivumennen sanoen, saksa oli myös kotikielenä siinä inkerinmaalaisessa pappisperheessä, jossa Sjögren lomaili.
Kaiken kaikkiaan tutkija joutui opettelemaan suuren määrän kieliä, minkä johdosta muuan asiantuntija viranhaussa rohkeni epäillä, tokko hän tosiaan niin monia osaa. Esimerkkejä osaamattomuudesta ei kuitenkaan liene esitetty.
Muuan noista kielistä oli osseetti, jota Sjögren opiskeli paikan päällä, yrittäessään parantua vaivoistaan etelän miellyttävässä ilmastossa. Hän laati siellä osseetin kieliopin. Tuosta kirjasta tehtiin myös hallitsijan käyttöön loistopainos ja tänäkin päivänä ”ruotsalainen kielitieteilijä Segren” kuuluu osseettien merkkimiehiin ja hänelle on Tshinvalissa omistettu katu.
Monien muidenkin, sekä Kaukasian että Luoteis-Venäjän kansojen tutkimuksen alalla Sjögren teki pioneerityötä. Tuohon aikaan Venäjällä vasta varsinaisesti havahduttiin oman imperiumin kansojen tutkimiseen samalla kun ruvettiin myös kiinnostumaan siitä, mitä venäläisyys oikeastaan mahtoikaan olla.
Kuten tunnettua, venäläisyyden suuri määrittelijä tähän aikaan oli opetusministeri, kreivi Uvarov, joka myös oli Sjögrenin suoranainen esimies Akatemian presidenttinä. Sen varapresidenttinä oli jonkin aikaa ruhtinas Dondukov-Korsakov, joka ei paljoa ympäristöstään ymmärtänyt ja josta tietenkin väännettiin  vitsiä (dondak – ven. pölkkypää, tomppeli).
Puškinin härskinpuoleinen epigrammi muistetaan yleisesti:
В Академии наук
Заседает князь Дундук.
Говорят, не подобает
Дундуку такая честь;
Почему ж он заседает?
Потому что жопа есть.
Kuitenkin Sjögrenillä oli jatkuvasti suosijoita, muun muassa kreivi Rumjantsev, jonka kirjastonhoitajana hän vähän aikaa oli ja jonka palatsi sijaitsee Nevan rannalla, suunnilleen vastapäätä Taideakatemiaa.
Muistelmakirjassaan, joka muuten päättyy juuri siihen, kun kirjoittaja nimitetään täydeksi akateemikoksi, hän keskittyy sangen huomattavassa määrin ruikuttamaan palkkaetujensa pienuutta. Syystä hän varmaankin sen tekee, Nikolai I: aikana arvossaan olivat sotilaat eivätkä oppineet.
Yllä mainittu kreivi Uvarov muistetaan erityisesti niin sanotun virallisen kansallisuusopin (официальная народность) kehittäjänä.
On sanottu, että se oli vastaisku Ranskan vallankumouksen kolminaisuudelle Vapaus, tasa-arvoisuus ja veljeys. Virallinen kansalaisuusoppi venäläisyydelle nimittäin sisälsi elementit ortodoksia, itsevaltius ja kansallisuus.
Tuo viimemainittu (народность) oli hieman arvoituksellinen. Se tuskin merkitsi vain etnistä venäläisyyttä, vaan pikemminkin jonkinlaista kansanomaisuutta tai kansallista erityisyyttä, kuten saksan sana völkisch tai myöhempi ”neuvostoliittolainen elämänmuoto”. Tarkoituksenahan oli yhdistää imperiumin eri osia.
Uvarovin harteille on usein aseteltu taantumusmiehen viittaa, mutta häntä perusteellisesti tutkineella Cynthia Whittakerilla on valoisampi käsitys. Itse asiassa Uvarovin kaudella voidaan puhua kulttuurisesta noususta. Koko Nikolai I:n kauttakin voi pitää pikemmin valmistautumisena seuraavan kauden suureen irtiottoon, kuin pelkästään taantumuksen ja pysähtyneisyyden aikana.
Sjögrenin kirjoitukset urastaan eivät rajoitu tähän pieneen muistelmakirjaan. Itse asiassa häneltä on jäänyt jälkeen valtava päiväkirjajäämistö, joka valaisee laajasti paitsi hänen omaa elämäänsä, myös Akatemian ja koko Nikolai I:n kauden Venäjää.
Sjögrenin Efemerida (Ephemeris Andreae Johannis Sjögren) käsittää noin 7000 sivua pienellä kirjoitettua tekstiä ja sitä tutkinut Michael Branch vakuutti, että sen avulla on mahdollista rekonstruoida täysin ainutlaatuinen sosiodraama koko Venäjän tiedeakatemian tuon ajan elämästä.
Tuo tekstimassa on tulossa kommentoituna yleisön käyttöön. Sjögrenin erikoistuntija, Lontoon yliopiston Slavonic Schoolin johtajana ansioitunut Branch sairastui ennen kuin ehti saada työn päätökseen, mutta työtä jatkaa nyt professori Esko Häkli ja se valmistunee lähiaikoina.
Maineikas slaavilaisten kielten professori J.J. Mikkola kuuluu verranneet Sjögrenin Efemeridaa suorastaan Rousseaun Tunnustuksiin. Odotan kärsimättömästi sen tuloa julkisuuteen.
Sjögrenin pieni muistelmakirja ei sen sijaan ole erityisen antoisa ja kirjoittaja onkin siinä keskittynyt käsittelemään etenkin raha-asioitaan, mahdollista uranvaihtoaan (opettajaksi tai papiksi), lemmenasioitaan ja matkoilla sattuneita kommelluksia.
Toki se tuon ajan aitona jäänteenä on myös lukemisen väärtti ja sen monet pikku yksityiskohdat kertovat aikansa arkielämän realiteeteista paljon kiinnostavaa.

maanantai 21. lokakuuta 2019

Konnien parista


Vanhurskaan muistelmia konnien parista

Georges Wal, Konnia ja kiipijöitä keisarin palveluksessa. Tsaarin-Venäjän salaisen poliisin palveluksessa olleen suomalaisen muistelmia. K.J. Gummerus 1939, 251 s.

Tämä on sangen erikoinen kirja ja valitettavasti en ole onnistunut löytämään mitään johtolankoja itse kirjoittajasta, jonka tarina varmaan on joidenkin suomalaisten tiedossa. Ehkäpä joku kertoo?
Toukokuussa 1939 päivätyssä kirjassa tsaarin-Venäjää ja erityisesti sen viimeisen vaiheen toimihenkilöitä arvostellaan yleensä hyvin ankarasti, mutta se ei vielä ole kovin erikoinen asia. Siinä suhteessa kirjoittaja tuskin pääsi edes julkaisuajankohdan neuvostoliittolaisen tulkinnan tasalle.
Myös puolalaiset ja erityisesti heidän poliittiset kykynsä saavat osakseen häijyjä kommentteja.
Toisaalta kirjoittaja kertoo myös kohdanneensa eri tahoilla merkittäviä venäläisiä ja puolalaisia, jotka ovat kaiken ihailun arvoisia. Niitä on sekä hallinnossa -muun muassa pääministeriksi ja kreiviksi uransa lopuksi korotettu Sergei Juljevitš Witte-  että itse ohranassa (ohranka), joka muuten on vihattu ja halveksittu laitos ja näyttää maineensa yleisesti ottaen ansainneenkin.
Kelpo miehiä kuitenkin löytyy kaikkialta ja, kuten voi ymmärtääkin, yksi niistä on kirjoittaja itse.
Parhaimmillaan ohrana (ohranka) nimittäin oli lahjomaton ja tehokas ja sen työntekijät rohkeita sankareita, jotka tekivät vaarattomiksi tunnottomia lurjuksia.
Pahimmillaan vehkeily, provokaatiot ja loputon periaatteettomuus kuitenkin löivät leimansa niin varsinaisen ohrankan kuin sitä täydentävän santarmilaitoksen toimintaan. Ohranan ja etenkin santarmiston maine kansan keskuudessa oli ankea, eikä niiden edustajien kanssa haluttu olla missään tekemisissä.
Kirjoittaja antaa ymmärtää tunteneensa suuren määrän Venäjän tuon ajan vaikutusvaltaisimpia henkilöitä, eikä siekaile arvosteluissaan. Stolypin ei hänen mielestään ollut kenties aivan lahjaton, mutta vahavenäläisen pajarimentaliteetin vankina hän uskoi liiaksi solmuruoskaan.
Itse asiassa sama vika oli koko johtokerroksella, joka ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt, että aika oli ajanut ohi siitä arkaaisesta itsevaltiusleikistä, jota täysin kyvytön ja lisäksi tylsän kyyninen Nikolai ja vajaamittaisella älyllä varustettu Aleksandra halusivat pitää yllä lukemattomien hännystelijöiden ja kiipijöiden innokkaalla tuella.
Esimerkkinä kirjoittajan esittämistä luonnekuvista olkoon suuriruhtinas Sergei, joka murhattiin ollessaan Moskovan kenraalikuvernöörinä. Kyseessä oli itse asiassa nimellinen laiskanvirka, joka juuri sopi moiselle lahjattomuudelle:
Sergei oli itse asiassa yhtä lahjaton kuin useimmat keisarisuvun jäsenet, mutta lisäksi hän oli hillittömän ylpeä ja pöyhkeä… miehen silmistä (…) pilkisteli näkyviin vuoroin ylpeys, vuoroin pälyilevä kettumaisuus. Ja jos joutui mieskohtaiseen kosketukseen suuriruhtinaan kanssa, niin epäedullinen vaikutelma piintyi voimakkaaksi inhoksi.
Sergein turmeltuneisuus ilmeni muun muassa luonnottomana sukuviettinä, jota hän kohdisti Preobraženskin rykmentin sotamiehiin.
Sergein murhaa järjestämässä oli muun muassa väliaikaisen hallituksen ministeriksi myöhemmin noussut Boris Savinkov, joka on kirjoittanut kiinnostavat ”Terroristin muistelmat”, joissa tätäkin asiaa käsitellään.
Varsinaisen likaisen työn teki muuan Ivan Kaljajev, joka esiintyi hirttolavalla tavattoman uljaana. Walin mielestä Kaljajev teollaan veti sen viivan, jonka alle historia merkitsee kokonaisen ajanjakson tilitaseen.
Melkoisen hyvän käsityksen kirjoittaja sai myös Grigori Rasputinista, johon hän kertoo tutustuneensa. Vaikka olikin sivistymätön, Rasputin oli itse asiassa merkittävä mies, joka teki tapaamiinsa vaikutuksen. Hän myös vastusti sotaa ja joutui siksi mustasotnialaisten tielle.
Tuo jälkimmäinen ryhmä, juutalaisvainoja järjestäneet mustasotnialaiset eli Venäjän kansan liiton ja arkkienkeli Mikaelin liiton jäsenet saavat kirjoittajan vihan ja halveksunnan osakseen.
Tämä ei estä häntä havaitsemasta myös juutalaisten ikäviä puolia, joista hänen kai ohrankan toimihenkilönä olisi oikeastaan pitänyt olla mielissään. Peräti 99 prosenttia ilmiantajista oli hänen mukaansa juutalaisia.
Konnagalleriaan kuului tietenkin myös Pyhän synodin yliprokuraattori Pobedonostsev, jonka vaikutusvaltaa niin Aleksanteri III:een kuin Nikolai II:een kirjoittaja kuvaa valtavaksi. Pobednonostsev oli hänen mielestään toki lahjakas ja sivistynyt, mutta äärimmäisen taantumuksellinen ja halusi suorastaan kansan jäävän lukutaidottomaksi.
Tämähän taitaa olla se perinnäinen suomalainenkin käsitys. Monet tuntevat pilakuvan, jossa Pobednonostsev kehottaa Nikolai II:ta allekirjoittamaan Helmikuun manifestin.
Toinen konna, jonka alhaisuuden kuvaamiseksi kirjoittaja ei tunnu löytävän kylliksi sanoja, oli Plehwe, joka nousi sisäministeriksi ja oli Bobrikovin aikana Suomen ministerivaltiosihteerinä. Plehwekään ei ollut typerä tai kyvytön, mutta sen sijaan kyllä aivan tunnoton kiipijä, jolle Venäjän kohtalo ei merkinnyt mitään.
Juuri Plehweä kirjoittaja pitää juutalaispogromien todellisena organisoijana. Itse Pobedonostsev piti Plehweä roistona, joka nautti saadessaan osallistua hirttäjäisiin. Hän sai ansionsa mukaan, kun hänestä teki selvää pommi, joka oli rakennettu hänen ylläpitämiensä provokaattorien laboratoriossa.
Aivan toista maata oli ns. poliisisosialismin isänä tunnettu eversti Zubatov, josta kirjoittaja puhuu ihaillen. Zubatov halusi todella tehdä yhteiskunnallisia uudistuksia ja joutui sen takia lurjusten, mm. Plehwen vihoihin.
Kirjoittaja antaa ymmärtää toimineensa Puolassa sangen korkeissa asemissa ohrankan piirissä ja johtaneensa muun muassa hyvin vaarallisen terroristiryhmän likvidointia, jossa ei patruunoita säästelty.
Myös Puolassa sai tavata niin konnia kuin sankareita ja edellisiin kuului ennen muuta muuan Mihail Edvardovitš Jatševski (Iaczewski), joka kiivetäkseen urallaan vaihtoi uskontoa katolisesta ortodoksiseksi, mutta suureksi onnettomuudekseen ei voinut vaihtaa isännimeään, joka juorusi hänen syntyperästään.
Siitä huolimatta hän puhui ”oikeauskoisesta venäläisestä sydämestään” ja oli kuningastakin rojalistisempi kuten myös aikoinaan tunnettu maanmiehensä Faddei Bulgarin, tuo Puškinin suuresti inhoama filuurityyppi.
Mikä nähtävyys olikaan tämä Jatševski upeassa kultakoristeisessa kamariherran virkapuvussaan, valkeissa sukissaan, töyhtöhattuineen ja avain takalistossa! Jos kenkään on joskus vaikuttanut pyntätyltä ja hupsulta, niin kyllä juuri tämä halunkki -keltaisissa silmissä pälyilevä hyeenankatse, tökerötekoinen poroporvarinnenä, harmaan kelmeä iho, luisut olkapäät ja länkisääret, kömpelö ryhti ja epävarma käytös, jota hän koetti korjata olemalla hävytön…
Juuri tästä kaikkiin ylimpiin piireihin levinneestä tavattomasta rappeutuneisuudestaan Venäjä sitten sai kalliisti maksaa vallankumouksessa. Kirjoittaja kuitenkin arvioi, ettei se mennyt aivan hukkaan:
Mutta eräs myönteinen asia on kuitenkin bolševikihallituksen ansioksi luettava: se on antanut Venäjän lkansalle tunnon ihmisarvostaan. Venäläinen ei ole enää sama tahdoton rukka kuin ennen vuotta 1917. Hän on oppinut ymmärtämään olevansa ratas koneistossa, joka ei ilman häntä ota käydäkseen. Hänestä on tuölut ajatteleva olento.
Täytyy myöntää, että moinen tunnustus jossakin määrin hämmästyttää lukijaa, etenkin kun ei käy ilmi, mihin kirjoittajan uuden Venäjän tuntemus oikein perustuu.
En tiedä, onko kirja olemassa venäjäksi, siltä se ei kyllä näytä.
Kaikessa rosoisuudessaan kirja joka tapauksessa ilmeisesti heijastaa kirjoittajansa merkittäviä tietoja omasta hallinnonalastaan ja tsaari-Venäjän viimeisestä vuosista.
Se saattaisi olla varsin terveellistä luettavaa niille, jotka nyky-Venäjällä ovat niin kritiikittömän ihastuneita Nikolai II:n aikaan ja rakentavat siitä ihannoitua Venäjän kukoistuskauden myyttiä.
Kirjoittajan näkemyksethän eivät suinkaan ole ainutlaatuisia, vaikka ovatkin nykyään kaikkialla aika epämuodikkaita.

perjantai 18. lokakuuta 2019

Kuohuva vuosikymmen


Kun korkki pullosta otettiin

Aug. Schauman, Kuudelta vuosikymmeneltä Suomessa II. K.J. Gummerus 1925, 328 s.

Kaikki tietävät, mitä tapahtuu, kun hiilidioksidilla kyllästettyä nestettä sisältävä pullo avataan. Silloinhan vesi alkaa kuohua ja saattaa roiskua kauaskin.
Kuohuntaa ei tässä tapauksessa siis aiheuta suinkaan paineen nouseminen, vaan sen äkillinen laskeminen. Sama näyttää koskevan monia vallankumouksia ja sitä ”svabodaa”, joka niihin liittyy, kun syntyy yleinen rankaisemattomuuden ilmapiiri ja tyhmyys tiivistyy joukoissa.
Tähän verrattava tilanne syntyi Venäjällä Nikolai I:n kuoltua. Kuolema tapahtui kesken Krimin sodan, joka kyllä vietiin nuhteettomasti tappiolliseen loppuunsa, mutta sen jälkeen uusi keisari rupesi aloittelemaan mittavaa liberalisointiohjelmaa.
Kuten Aug. Schaumanin muistelmien edellisestä niteestä kävi ilmi, ei Suomen perustuslaeista ennen Aleksanteri II:n aikaa ainoastaan vaiettu, mistään ”perustuslaillisesta valtioelämästä” ei uskallettu edes uneksia.
Kun sen sijaan saatiin havaita, että uusi keisari oli valmis todella tekemään niitä uudistuksia, joista hänen setänsä jo puoli vuosisataa aiemmin oli haaveillut, mutta jotka sitten oli, erityisesti tolkuttoman dekabristikapinan ansiosta painettu tiukasti saappaan alle, heräsi koko Venäjän intelligentsija toimintaan.
Venäjällä maaorjien vapautukseen huipentunut suurten reformien sarja synnytti paradoksaalisesti yhtä luihun kuin fanaattisen vallankumousliikkeen, joka ei kaihtanut mitään keinoja taistellessaan vihattua systeemiä (poganyi stroi) vastaan. Vapauttajatsaari itse kuoli terroristien pommeista vuonna 1881.
Suomi oli toista maata, mutta herääminen oli päivän sana myös täällä. Schauman kuvaa elävästi, miten suuret toiveet täyttivät kaikkien mielen. Nyt muuttuisi kaikki!
Muutokset ja uudistukset olivat todella suuria. Sensuuria lievennettiin olennaisesti, suurta kansanopetuksen järjestämistä suunniteltiin, talouselämää vapautettiin, Saimaan kanava ja Hämeenlinnan rata paransivat yhteyksiä. Ennen pitkää saatiin suomen kielen aseman mullistanut kieliasetus, uusi kunnallishallinto ja sen mukana paljon muuta ja pisteenä i:n päällä valtiopäivät. Kulttuurikin alkoi kukoistaa.
Pullon avaaminen on kuitenkin riskaabelia, etenkin mikäli sitä edeltää ravistelu. Puola oli tuollaisessa agitoidussa tilassa eikä siellä tyydytty ”puolinaisiin” uudistuksiin.
Seuraukset tiedämme. Kreivi Berg, joka meillä oli pitänyt kuria menestyksellä, sai Puolaan siirryttyään kukistaa varsin vaarallisen kapinan, jota valistuneen Euroopan mielipide vielä asettui tukemaan, tuon onnettoman maan suureksi vahingoksi, kuten Aleksandr Herzen todistaa.
Venäjää vastaan suuntautunut ”pakotepolitiikka” sai isänmaalliset tunteet vaahtoamaan ja venäläinen imperialismi löi Puolan matalammaksi kuin koskaan. Periaatteessahan tämä olisi voinut olla myös Suomen kohtalona.
Kreivi Berg olikin aika vaikeassa välikädessä toimiessaan Suomen kenraalikuvernöörinä vuosina 1855 vuoteen 1861. Siis tuona suurten toiveiden kautena, joka ulottui Krimin sodasta ns. tammikuunvaliokunnan kokoontumiseen.
Bergin jälkimaine on kiintoisa. Hiljattain on ilmestynyt todellinen sankarinpalvontaelämäkerta, jollaiset tässä maailmassa ovatkin kovin yleisiä, luoja paratkoon (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=berg ).
Bergin sukulainen Garoff panee hänen ansiokseen kaiken sen positiivisen, mitä tuona lyhyenä aikana syntyi ja sitähän toden teolla riittää, Krimin sodan menestyksellisestä puolustuksesta ainakin Helsingin osalta aina Saimaan kanavan valmistumiseen, sensuurin hellittämiseen, Suomen kielen oikeuksiin ja niin edelleen. Sitäkin kiinnostavampaa on, miten Schauman käsittelee Bergiä. Suurta myönteistä kehitystä hän ei toki voi kiistää, mutta esittää sen tapahtuneen Bergistä huolimatta. Schaumanille Berg oli kuin Goethen Mefistofeles: henki, joka aina pahaa tahtoo ja hyvää aikaan saa…
([Ich bin] ein Teil von jener Kraft,
Die stets das Böse will und stets das Gute schafft. ...
Ich bin der Geist, der stets verneint!)
On ainakin selvää, etteivät henkilökemiat toimineet. Bergin hahmo oli kirjoittajasta syvästi koominen, jos traaginenkin. Tuo vanheneva, peräti kuusikymppinen sotasankari oli uskomattoman turhamainen, peruukkejaan vaihteleva ja viiksiään värjäävä poseeraaja, joka ehdottomasti halusi itse ja omalla viisaudellaan päättää kaikesta mahdollisesta. Hänet kuvataan myös epärehellisenä ja epäluotettavana vehkeilijänä.
Suomen kieltä Berg tuki ja lausahti, että hänen olisi pitänyt perustaa suomalaisuusliike, ellei sitä jo olisi ollut. Ruotsia Berg, Sangasten moision poika, nimittäin vihasi.
Suomen kielen asia olikin ennen noita murrosvuosia ollut varsin yleisesti hyväksytty eikö herättänyt juuri intohimoja. Asian voi kyllä ymmärtää sikälikin, ettei sillä silloin vielä ollut mitään mahdollisuuksia eikä se siis vaarantanut kenenkään asemaa.
Nyt tilanne alkoi muuttua ja liberaali Schauman sai hämmästyksekseen kohdata myös ihmisiä, jotka olivat hyvin vihaisia ruotsalaisuudelle ja halusivat sen hävittämistä koko maasta. Myös Snellmanin päämäärä oli yksikielisyys, mutta hänen kanssaan tultiin persoonallisesti hyvin toimeen.
Tilanne enteili sitä kielitaistelua, joka sittemmin ilmeni esimerkiksi korkeamman opetuksen kielestä kiisteltäessä. Nyt, vapautuvan kuohunnan aikana kaikki oli vielä auvoista.
Mutta ei kaikki niin yksinkertaista ollut. Pietarissa pidettiin tarkkaan silmällä sitä, mitä Suomessa tapahtui. Keskeisenä tarkkailun kohteena oli yliopisto, jonka kanslerina oli itse kruununperillinen, mikä oli jo traditio ja jatkui itsenäistymiseen saakka.
Suomessa poliittinen viisaus auttoi torjumaan skandinaaviset ja muut esivallan kannalta vaaralliset houkutukset ja Puolan tie vältettiin.
Voidaan pitää todistettuna, että keisarin erityinen suopeus Suomea ja nimenomaan snellmanilaista suomalaisuusliikettä kohtaan oli reaktiota Puolan tapahtumiin.
 Suomi, joka käyttäytyi arvokkaasti ja rauhallisesti, sai uskomattoman paljon liberaaleja uudistuksia juuri samaan aikaan kun Puola murskattiin ja sen nimikin pyyhittiin kartalta. Siinäpä Euroopalle katsottavaa.
Tämä ei kuitenkaan ollut itsestäänselvyys. Kun yleisessä vapauden huumassa oli herätty odottamaan valtiopäiviä ja kun näytti siltä, että ne korvattaisiinkin ns. tammikuunvaliokunnalla, ad hoc-instituutiolla, jolla ei ollut mitään tekemistä maamme vanhojen lakien kanssa, herättiin täälläkin vetoamaan ”perustuslakeihin”, mikä oli hyvin  uskallettua autokraattisesti hallitussa keisarikunnassa.
Kuten tiedetään, päämäärä saavutettiin ja siinä onnistuttiin pysyttäytymällä vanhan konservatismin opeissa: fortiter in re, suaviter in modo. Turha metelöinti olisi varmasti vain vahingoittanut asiaa ja sitäkin toki jo alkoi esiintyä.
Mitä tulee kreivi Bergin itsevaltaiseen hyssyttelypolitiikkaan, se tuskin yleisesti ottaen oli perusteetonta. Puolattumisen vaara oli kuin olikin uhkaamassa, mutta hyvinhän se sitten meni meidän osaltamme.
Ja jokaisella valtiolla on taipumus ja jopa velvollisuuskin huolehtia nimenomaan omista eduistaan.