perjantai 16. elokuuta 2019

Vaikea tapaus


Väärän henkilön muistelmia

Göran Schildt, Lainasiivin. Nuoruuden muistelmia. Otava 1995, 256 s.

Maineikas Venäjän tutkija Richard Pipes otsikoi kiinnostavat muistelmansa Vixi. Memoirs of a Non-Belonger. Tuo viimemainittu sana oli jäänyt hänen mieleensä jostakin kyltistä, jossa eroteltiin paikallisen väestön ja vieraiden oikeudet.
Amerikkaan emigroitunut Puolan juutalainen Pipes oli koko ikänsä tuntenut ulkopuolisuutta elinympäristöissään ja omaksui ilahtuneena tuon epiteetin. Häntä oli yhä uudelleen yritetty lokeroida erilaisilla nimikkeillä, mutta hän tiesi olevansa yksin ja piti kunnianaan ajatella omilla aivoillaan.
Göran Schildtissä on samoja piirteitä. Hän kertoo aina kammoksuneensa me-elämyksiä ja -henkeä. Vaikka itsenäisyys ja koko itsen käsite on kovin problemaattinen asia, on se sentään ollut hänelle aina läheinen, päinvastoin kuin laumaelämykset.
Poikkeus säännöstä oli talvisota. Sitähän on sanottu suureksi kollektiiviseksi psykoosiksi ja sellaisena voimana se tempasi mukaansa myös Schildtin, joka todella muistaa omaksuneensa ne arvot ja asenteet, jotka myöhemmän ulkopuolisen silmin vaikuttavat falskeilta ja banaaleilta.
Kun tieto rauhasta tuli, Göran itki, mutta ei itsensä tähden, vaan Suomen takia.
Murehtimista olisi kyllä löytynyt omastakin kohtalosta. Viipurinlahden rannalla räjähtävä luoti oli murskannut nuoren miehen alapään pahasti. Toinen kives ja puolet toisestakin oli poistettava ja kirurgi joutui tekemään ihmeitä, jotta virtsa ja ulosteet saataisiin taas kulkemaan normaalia reittiä.
Onnistuminen oli joka tapauksessa hämmästyttävä.
Jälkeläisiä ei tullut, mutta ahkerointi kauniimman sukupuolen viinamäessä jatkui entiseen tapaan eli erittäin ahkerana. Vielä vanhana ukkona päähenkilö hurmaantui nuoresta tyttösestä, joka oli kiinnostunut tekemään gradunsa hänen muistelmistaan. Tosin tällä kertaa ei enää tuntunut tarvetta yrittää päästä seksisuhteeseen, mutta ilmeistä erotiikkaahan tämäkin suhde tihkui.
Tyttönen opiskeli New Yorkin Columbia-yliopistossa, jonne hänen piti mennä syventymään kirjallisuuden mysteereihin, mutta jossa hän saikin sen sijaan perehtyä amerikkalaiseen feminismiin.
Jälkimmäistähän voisi nimittää anti-intellektuaaliseksi oman navan tai pikemmin navanaluksen kaiveluksi, jossa totuus jo oletetaan tunnetuksi ja jossa niin sanottu tutkimus keskittyy sen pohdiskeluun, miten ilmoituksena annettu totuus ilmenee konkreettisessa todellisuudessa. Asia on siis analoginen keskiajan skolastiikan kanssa.
Joka tapauksessa Schildt kaiveli tytölle papereitaan ja muistinsa arkistoja ja kertoi lukuisissa tapaamisissa omasta nuoruudestaan.
Se osoittautui varsin epätavalliseksi ja päähenkilö näytti kaikkialla olevan ilmeinen non-belonger. Hän polveutui merkittävästä kulttuurisuvusta ja vaikka perhe oli köyhä, se nautti ankkalammikon mahtavien suojelusta ja Göran tutustui sekä intellektuelleihin että raharikkaisiin ja yläluokkaisuudellaan pröystäileviin jalosukuisiin.
Siitä huolimatta hän ei koskaan samaistunut yläluokkaan, vaan tunsi aina sympatiaa sorrettuja ja solvattuja kohtaan. Poliittisiin -me-henkisiin- liikkeisiin hän ei voinut liittyä ja ilmeisesti aidot intellektuaaliset suhteetkin jäivät varsin harvinaisiksi. Niitä edustivat ennen muuta Georg Henrik von Wright ja Alvar Aalto.
Schildtin mielenkiinto keskittyi Cézannen ja André Giden tapaisiin oman polkunsa kulkijoihin. Hän väitteli edellisestä, mutta ei pyrkinyt akateemiselle uralle, tuntien sen itselleen vieraaksi.
Kaiken kaikkiaan kertoja osoittaa olevansa niin viimeisen päälle individualistinen esteetti, että se hipoo jo maniaa. Italian taide tarjosi hänelle -ja von Wrightille- valtavia elämyksiä Goethen hengessä ja tietenkin myös ikuisesti naisellisen prinsiipin hurmaa, nuoria kun oltiin.
Kelpo intellektuellina muistelija problematisoi muistelemisen ja koko minuuden käsitteen. Onko minä itse asiassa toissijainen sinään verraten? Miten loppujen lopuksi tehdään tolkkua siitä minästä, joka eli vuosikymmeniä sitten ja joka itse asiassa on nykyminälle tuntematon?
Kysymykset ovat aiheellisia ja niiden luulisi kiinnostavan myös feministisen tutkimusotteen pauloissa olevaa tutkijanplanttua. Itse asiassa ne tulevakin lähelle tuota oman navan kaivelun problematiikkaa, jonka ympärille feministiset lahkolaissaarnat rakennetaan.
Kaikki käy kuitenkin toisin. Kun haastattelija vie aineistonsa New Yorkiin gurulleen esitettäväksi, tulee tyly vastaus: ei tästä synny sellaisia tuloksia kuin pitäisi. Etsikää sen sijaan jotakin tyypillistä maskuliinisuuden tai feminiinisyyden ilmentymää. Lesbous, jota kuitenkin lienee pidettävä verrattain harvinaisena poikkeuksena, sopii aivan erinomaisesti tyypilliseksi kohteeksi…
No, mitäpä sanoakaan. Kun olemme jo länsimaisen tieteen piirissä ehtineet tottua siihen, että empiirisen tutkimuksen on kunnioitettava kaikkea sitä todellisuutta, mitä se kohtaa ja kun sitten törmäämmekin siihen, että on valittava uusi aineisto, ellei entinen sovi teoriaan, tuntuu siltä, että olemme jonkin uuden edessä.
Uudella tarkoitan tässä tapauksessa vanhaa. Nuoren tutkijanplantun ongelma oli skolastiikan parkitsemille oppineille kerran tuttu. He saattoivat kieltäytyä katsomasta teleskooppiin nähdäkseen, oliko kuussa kraattereita vai ei, sillä perusteella, ettei aistihavaintoon voinut luottaa. Piruhan saattoi näyttää putkesta mitä tahansa…
Ellei ihminen vuorenvarmasti uskonut siihen ilmoitukseen, joka oli saatu Pyhässä Raamatussa, seisoi hän horjuvalla pohjalla. Siitä aukesi tie, joka johti epäilyyn, rienaukseen ja lopulta kokonaan luopumukseen.
Kyseessä oli siis samankaltainen kehitys, kuin se, jonka nykyään tiedämme alkavan vihapuheesta ja pahoista ajatuksista.
Stalinin aikana puhuttiin puolueen yleislinjasta (generalnaja linija). Se oli se perusta, jolle ainoastaan voitiin rakentaa. Vain arkistorotat (Stalinin ilmaus) saattoivat tehdä menneisyydestä tulkintoja pelkkien paperisten dokumenttien pohjalta sen sijaan, että olisivat nojanneet tukevasti yleislinjaan…
No, tässä nyt on kyseessä vain yhden ihmisen menneisyys, jota hän yrittää saada selville ja jota toinen yrittää ymmärtää. Kun osoittautuu, ettei se sovikaan teoriaan, ei kehitetä teoriaa, vaan vaihdetaan sen sijaan aihetta.
Non-belonger taitaa jäädä arvoitukseksi paitsi tutkijalle, myös itselleen. Lukija voi joka tapauksessa päätellä, että kyseessä oli harvinaisen antoisa elämä, jossa valoisa luonteenlaatu auttoi ymmärtämään myös se, että vastoinkäymiset useinkin koituivat kaikkein suurimmaksi siunaukseksi.
Mutta tämähän on hullutusta feministisen teorian kannalta…

lauantai 10. elokuuta 2019

Hyvä sanoma tuli idästä



Hyvää sanomaa pakanoille

Tuli tässä käytyä Punkaharjun Retretissä tai oikeastaan vain luolassa, joka kerran oli osa Retrettiä. Tuo aikoinaan mahtava näyttely- ja konserttitila, jossa tuli kuunneltua muun muassa Hvorostovskia ja katseltua erinomaisia klassikkonäyttelyitä, on vieläkin alennustilassa. Ravintolassa on pahveja ikkunoissa ja pusikot valtaavat maisemaa.
Mutta ilahduttava asia joka tapauksessa on, että maanalainen konserttisali alkaa heräillä. Siellä on syksyn mittaan vielä monenlaista ohjelmaa, muun muassa useat mieskuorot esiintyvät.
Se musikaali, ”Poika”, jonka näin, oli aika omituinen. Tarina kertoi lyhyesti sanoen ”vain” Jeesuksen elämästä ja kuolemasta, taustanaan syntiinlankeemus. Siis normaalia kristillistä perusasiaa.
Asian esittäminen musikaalina ei kuitenkaan oikein napannut. Mieleen tuli, että tässä mysteerit, joiden merkitystä ei ylipäätään liene mahdollista popularisoida, saati kääntää show-maailman kielelle, esitettiin tässä helppohintaisena kansanpainoksena, jollaisen ajateltiin tavoittavan pakanoita ja alaikäisiä.
Melkoisista pakanoista yleisö tosin taisi koostuakin.
Mikäli itse joutuisin kiteyttämään vaikutelmani hyvin lyhyesti, voisin sanoa, että vaikuttavinta esityksessä oli tavaton määrä kuvankauniita tyttöjä tiukoissa trikoissa. Jyrisevät ja välkkyvät show-efektit savuineen olivat myös harvoin nähtyinä kiinnostavia. Uskonnollinen kokemus jäi tavoittamatta.
Mutta jälkimmäisethän ovat hyvin henkilökohtaista laatua ja se, mikä vetoaa yhteen, on toisesta vastenmielistä ja päinvastoin.
Tällä kertaa minua joka tapauksessa kiinnostivat eniten järjestäjät. Kuka oikein keksi lähettää Venäjältä väkeä julistamaan sanaa Suomen pakanoille?
Netistä ilmenee, että kyseessä on pietarilainen Dmitri Dmitrijevitš Šatrov, joka myös omistaa pietarilaisen Kolizej (Colosseum) elokuvateatterin, joka sijaitsee keskellä Nevskiä, Amiraliteetilta katsoen vasemmalla puolella. Šatrovilla on ollut myös oma TV-kanava.
Šatrov syntyi protestanttisen (helluntailaisen) papin poikana Leningradissa ja toimii liikkeensä piispana. Hän on opiskellut useita aloja (teologian lisäksi mm. management) sekä Pietarissa että USA:ssa ja on mm. reservissä panssarijoukkojen kapteeni, mikä mainittakoon kaikille salaliittoteorioista kiinnostuneille.
Mutta leikki leikkinä. Joka tapauksessa siis Šatrov, joka on melko varakas, vaikka ei mikään oligarkki, edustaa Venäjän ortodoksiseen kirkkoon nähden vierasta lahkolaisuutta, jollaista on siellä pyritty myös lainsäädännöllä kitkemään.
Uskonnolliset liikkeet ovat kuitenkin hyvin sitkeähenkisiä, mistä kertoo sekin, että tämä liike kukoisti maassa jo neuvostoaikana, jolloin se toimi maanalaisena.
Vaikka kerettiläisten uskonnollisten liikkeiden levittämisestä saattaa Venäjällä saada jopa aikamoisen rangaistuksen oikeudessa, kuuluu Šatrovin liikkeessä nykyään olevan noin 4000 jäsentä, mikä ei sinänsä ole paljon, mutta ei niin vähänkään, mikäli oletetaan, että kyseessä ovat aktiiviset uskovaiset.
Kun en itse tunne näiden lahkojen ja virtausten välisten erojen hienouksia, mainitsen vielä, että tämän liikkeen nimi on Церков Евангельских Христиан в Духе Апостолов «Миссия Благая Весть» eli ”Hyvän sanoman” mission evankelisten kristittyjen kirkko apostolien hengessä. Se kuuluu laajempaan yleisvenäläiseen helluntailaiseen yhteisöön Российский объединенный Союз христиан веры евангельской (пятидесятников) (РОСХВЕ).
Sana evankeliumihan tarkoittaa sananmukaisesti hyvää sanomaa ja, kuten tunnettua, sitä ei suurin osa kasteen saaneista kristityistäkään ota vakavasti. Niinpä evankeliset harrastavat evankeliointia eli tuon asian kertomista yhä uudelleen. Monissa tapauksissa saatetaan tällöin joutua jonkinlaisen hurmoksen valtaan, kuten kansa helluntaiepistolassa.
Venäjän ortodoksinen kirkko on vanhan konservatiivin mielestä hyvin onnistunut pyrkimyksissään säilyttää kristillisyyden alkuperäinen meno kaikkine mysteereineen, auktoriteettiuskoineen ja rituaaleineen.
Tosin instituutiona se on aina ollut taipuvainen rappeutumiseen ja serviiliyteen, mutta syntisiähän ne papitkin ovat ja ehkäpä juuri he aivan erityisesti.
Joka tapauksessa protestanttiset liikkeet Venäjällä ovat merkittävä ilmiö ja sitä paitsi melko vanhakin. Niitähän Venäjä sai myötäjäisinä valloittaessaan Vanhan Suomen ja Baltian maat, kuten se sittemmin pian myös sai katoliset ja juutalaiset.
Jälkimmäiset, muhamettilaisten ja buddhalaisten ohella, lasketaankin yleensä Venäjän perinteisiksi uskonnoiksi. Suhtautuminen protestantismiin näyttää olevan nuivempaa, vaikka myös sen kannattajia on suunnilleen saman verran kuin buddhalaisiakin, noin yksi prosentti väestöstä.
Omakohtaista kokemusta ja ajattelua korostava protestantismi taitaa kuitenkin olla vaikeammin hallittavissa ja siksi epäilyttävämpää.
Jo keisariaikana voi huomata slavofiilien ja heihin verrattavien vieroksuneen protestantismia, jota pidettiin paljon pahempana lahkolaisuutena kuin skismaattisia katolisia tai vanhauskoisia.
Toki luterilaisuus toimi keisarivallan aikana aivan normaalisti ja hyväksyttynä uskontunnustuksena. Sitähän edustivat muun muassa keisarikunnan saksalaiset hallintomiehet, joita oli hyvin huomattava määrä.
Vasta vallankumous hyökkäsi voimakkaasti myös luterilaisuutta vastaan, mutta sen hampaisiin toki joutuivat kaikki uskonnot.
Nykyään, kun uskonnollisuus on taas muotia, on ortodoksinen kirkko noussut uuteen mahtiin ja kukoistukseen ja palvelee vastalahjaksi valtaa uskossa ja totuudessa, kuten sanotaan –veroi i pravdoi.
Kun se nyt istuu voiman oikealla puolella, näyttää sillä olevan suuri kiusaus hyökätä kilpailijoidensa kimppuun, olivatpa kyseessä sitten Konstantinopolin patriarkaatin alaiset ortodoksit tai muita suuntauksia edustavat kristityt.
Kuten tiedetään, Jehovan todistajia on jo tullut pyytämään turvapaikkaa Suomesta. Muita saattaa olla pian tulossa tai kukaties tullutkin. Veikkaukseni kuitenkin on, etteivät muhamettilaiset tai buddhalaiset kuulu tähän joukkoon.

perjantai 9. elokuuta 2019

Syvätyperyyden paluu



Syvätyperyyden paluu

Amerikan joukkoampumisten jälkeen eturivin kansalliset ajattelijamme eli journalistit kiiruhtivat useammassakin lehdessä julistamaan, että tapahtumat ovat johtuneet vihapuheesta.
Ennemmin tai myöhemmin vihapuhe muuttuu vihateoiksi, muistelen jonkun ajatusten Tonavan aivan hiljattain taas päätelleen.
Onpa meillä sitten mitä pelätä. Meillähän voidaan myös todeta vihapuhetta, ainakin mikäli asia niin tulkitaan ja miksei tulkittaisi.
Iltalehden mukaan meillä jopa on ainakin yksi poliitikko, joka on suoraan kannustanut vihatekoihin. Lehti ei täsmentänyt, olivatko tässä kyseessä juuri joukkoampumiset, mutta ilmeisesti asialla ei ole mitään väliäkään. Vihateko nyt on vihateko ja sillä siisti.
Niin, että miksei ole väliä? No siksi, että nyt toimitaan vapaasti leijalevien yleiskäsitteiden maailmassa, jonka suhde reaalimaailmaan on sellainen, kuin niiden käyttäjä kulloinkin haluaa.
Nummisuutarin Esko päätteli aikoinaan, että mikäli saappaita ei olisi, ei voisi olla jalkojakaan ja lienee tässä uskossaan sitten kuollutkin, kun ei ollut maanläheistä vaimoakaan palauttamassa mieleen arkipäivän realiteetteja. Eskohan teki sen pyhän lupauksen, ettei koskaan naisi.
Mutta Eskon logiikka ei mennyt hautaan hänen kanssaan, vaan on nyt voimalla palannut maahamme ja erityisesti sen politiikkaan.
Kun pääkirjoituksia tehdään, oli ennen tarkoituksena yleensä ilmaista lehden ja siis myös sen takana olevien tahojen mielipide. Lehdistökeskustelusta sitten voitiin havaita se asia, jota nimitettiin yleiseksi mielipiteeksi, olipa se sitten todellisuudessa yleinen tai ei.
Nyt, kun lehdet ovat yhä enemmän muuttuneet poliittisten liikkeiden äänitorvista liikeyrityksiksi, lienee pääkirjoitustenkin tarkoitus lähinnä kertoa, millaista imagoa lehti haluaa itselleen luoda.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että se kiirehtii ottamaan kantaa myös sellaisiin asioihin, joiden kanssa sen lukijoilla ei ole oikeastaan mitään tekemistä ja joihin he eivät mitenkään voi vaikuttaa.
Kuitenkin mahdollisimman tiukka linja esimerkiksi USA:n sisäpolitiikkaan nähden näyttää olevan monelle aviisille hyvin tärkeä asia. Mielipiteiden korrektius on ominaisuus, joka on lukijoiden oman imagon kannalta ensisijaisen tärkeä. Niiden suhteella reaalimaailmaan ei sitten olekaan mitään merkitystä.
Takavuosina tapahtui usein, että joku kommunistisen puolueen peräkylän paikallisosasto esitti vaatimuksia Yhdysvalloille, harvoin muille valtioille. Niiden tehosta ei monella liene ollut harhakäsityksiä, mutta kysymyshän oli silloinkin muusta. Näin asemoitiin itseä tähän maailmaan ja sen politiikkaan.
Tuohon aikaan kuului vastustaa imperialismia, mikä siis merkitsi USA:n imperialismia. Se tosiasia, että ihan naapurissa sijaitsi viimeinen todellinen imperiumi, ei taas kuulunut ollenkaan asiaan. Tai kuuluihan se sikäli, että kyseessä oli vastapaino imperialismille, anti-imperialistinen suurvalta.
Oikein ajatteleville olisi ollut täysin turhaa ruveta esittämään faktoja siitä, että läheinen suurvalta eli tuo oletettu hyvän valtakunta olisi itse imperialistinen. Tiedettiin näet hyvin, että siinä tapauksessa oli kyseessä vapaaehtoisesti solmittu veljesliitto, jota piti yllä kansojen ystävyys ja yhteinen etu. Tätä tietoa ei voinut eikä saanutkaan epäillä.
Sen, joka muuta väitti, oli parasta varmistaa itselleen turvallinen poistumistie, mikäli kyseessä oli yleinen kokous. Muuten olisi vihateko ollut lähellä.
Mutta siihen aikaan ei vihapuheesta eikä vihateoista puhuttu. Silloin ajateltiin tieteellisemmillä kategorioilla ja analysoitiin yhteiskunnallisten ryhmien välisiä ristiriitoja ja niihin liittyviä tarpeita ja tiedostamisen ehtoja. Yksilöiden käytöstä tuskin edes kannatti vaivautua tutkimaan.
Nyt asia näyttää kääntyneen päälaelleen. Kuten hevoset synnyttävät rattaita ja kadut autoja, synnyttää vihapuhe julkisten intellektuelliemme mielestä vihatekoja ja ne taas kuuluvat suurimpiin esteisiin matkalla utopiaan, jossa kaikilla on kivaa.
Herättää huomiota, että meilläkin tässä juuri niin yksiäänisesti kohkattiin nimenomaan vihapuheen olevan joukkoampumisten syynä. Olisi voinut kuvitella, että tällaisten johtopäätösten tekijällä on edes jotakin perusteita idealle, jota hän suuriäänisesti esittää.
Ikävä kyllä, edes yritystä siihen suuntaan ei ollut havaittavissa.
Kun kerran Suomessa ollaan, olisi voinut aloittaa ihan kotimaisten joukkoampumistemme tulkitsemisesta.
Millainen vihapuhe siis aiheutti sen, että kaksi nuorta miestä ampui koulutovereitaan? Entä millaista puhetta oli sen taustalla, että yksi kemian opiskelija räjäytti pommin Myyrmannissa?
Mikä oli se mekanismi, joka näissä tapauksissa muutti puheen teoksi? Olisiko asia voitu estää, mikäli puhumista olisi aikoinaan ajoissa rajoitettu?
Kysymyksiä löytyy, edes yrityksiä vastauksiksi ei sen sijaan ole ollut näkyvissä. Sen sijaan on pyöritelty abstraktia termiä ja siirrytty sen avulla ketterästi asiasta A asiaan B, jolla ei ole mitään tekemistä asian A kanssa. Vain molempien sijoittaminen saman löyhän ja lähes rannattoman yleiskäsitteen piiriin mahdollistaa moisen älyllisen salto mortalen.
Valitettavasti kyseessä on uusi normaali ja minun mielestäni tämä kehitys edustaa ajattelun rappiota.
Asia voidaan kyllä rinnastaa johonkin 1970-luvun imperialisminvastaisuuteen ja sen yhteydessä esiintyneeseen tapaan käyttää käsitteitä.
Minusta nykytilanne on kuitenkin pahempi. Se ajattelun primitiivisyys, joka nykyisin tuodaan aivan estottomasti julki arvovaltaisiksikin pyrkivillä forumeilla, on pahempaa kuin peräkylän naisosastojen aikoinaan tehtailemat julkilausumat.  Ehkä voitaisiin puhua syvätyperyydestä.
Kyseessä on yhäkin aika pitkälti tuo sama politisoitunut tapa vapautua ajattelemasta ja turvautua sen sijaan tyhjiin kliseisiin. Melkoisessa määrin kyse näyttää olevan aivan tahallisesta kyynisyydestä. Politiikassahan on nykyään yleisen näkemyksen mukaan kaikki sallittua, jos se vain toimii tai niin ainakin uskotaan.
Pelkäänpä kuitenkin, ettei asia ole näin simppeli. Luulen, että monet käyttävät tätä newspeakia aivan vilpittömästi tai ainakin lähes vilpittömästi. Jotkut näyttävät olevan siihen jo niin tottuneita, ettei heillä ole edes mitään tarvetta ajatella, mitä sanovat.
Suomeksi ilmiötä voisi kai siis nimittää syvätyperyydeksi. Orwellilla on hieno kuvaus siitä, miten tämä ilmiö vaikuttaa puheessa.
Orwellhan käytti käsitettä ankkapuhe (duckspeak), joka tarkoitti sellaista puhetta, joka syntyi kokonaan ääntä muodostavissa elimissä, ilman että olisi tarvittu yhteyttä aivoihin.
Orwellin dystopiassa tällaista puhetta pidettiin erityisen tavoiteltavana asiana ja suurena kehuna saatettiin ihmisestä sanoa: hän on tuplahyvä ankkapuhuja (he is a doubleplus good duckspeaker).
Ehkä meidän olisi ryhdyttävä vuosittain valitsemaan toimittaja, joka ansaitsee tämän kunnianimen? Ehdokkaista ei nykyään ole puutetta.