keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Katkeruus ja kauna


Katkeruus ja kauna

Suomalaisista 1800-luvulla koottu kansatieteellinen aineisto oli Venäjällä aika laajaa. Moskovalainen Anna Leskinen on tehnyt siitä väitöskirjankin.
Muuan asia, joka noiden tutkimusten yhä uudelleen toistuvissa stereotypioissa eli kokemukseen pohjautuvissa yleistyksissä suomalaisesta kansanluonteesta pistää silmään, on suomalaisten kaunaisuus, zlopamjatnost. Suoraan käännettynähän se merkitsee pahan/ilkeyden muistamista.
Zloba, pahantahtoisuus tarkoittaa jokseenkin samaa. En ole tarkistanut, mitä sanoja Bobrikov käytti, kun hän kehotti murskaamaan suomalaisten pahuuden ja vastustushalun ilmaukset. Kaipa se oli zloba.
Etnografien laatimissa karakteristiikoissa mainittiin muistaakseni useinkin se, ettei suomalainen koskaan unohtanut kärsimäänsä vääryyttä, vaan pysyi siis kaunaisena.
Meillä katkeruus ja kauna yleensä yhdistetään toisiinsa tiukasti. Katkeruus syntynee yleensä oikeutetusta vihasta, joka kohdistuu kärsittyyn vääryyteen. Katkeruus on meillä kuitenkin jokseenkin samaa kuin kaunaisuus, molemmat hienoja asioita, koska oikeuden voitto tässä maailmassa on kultaakin kalliimpi.
Venäjässä asia on ehkä hieman toisin. Katkera, gorki (vrt. Aleksei Peškovin pseudonyymi) on vaikkapa jokin kovin väkevä ja vaikeasti koettava asia. Tunnetussa keskitysleiriläisten laulussa Vaninski port, kerrotaan, miten päähenkilö joutui maailmassa juomaan katkeran maljan pohjaan: горькую чашку до дна, пришлось мне выпить во свете.
No, onhan katkeruudella suomessakin tämä merkitys, mutta minusta siinä ylivallan saa kyllä kaunaisuus, kestävä mentaliteetti. Periaatteessa toki voi vaikkapa joku ihminen kertoa jonkin asian katkerasti tai itkeä katkeraa kohtaloaan olemassa silti kaunainen.
Lähden kuitenkin siitä, ettei kaunaisen konnotaatio ole venäjän gorki-sanassa kovinkaan vahva. Olisi kai kummallista, mikäli joku kehtaisi ottaa kirjailijanimekseen Kaunainen. Sen kunniaksi sitten vielä nimettäisiin Kaunaisten kaupunki…
Sivumennen sanottuja, se pikku paikkakunta, jossa Lenin kuoli, ei ollut sama kuin myöhempi Gorkin kaupunki (Горький), vaan mäkiä tarkoittava Gorki (Горки), myöhemmin Gorki leninskije. Sekaannus syntyy siksi, että kansallinen translitterointimme vaatii jättämään adjektiivin lopusta pois ns. lyhyen i:n (й-краткий). Ihan tyhmä juttu kyllä ja suotta sekoittaa systeemimme muuten loistavaa selkeyttä.
Mutta mitä tähän kaunaan tulee, se lienee ihan oikeasti muuan merkittävä kansanluonteemme piirre. Ja huomautan tässä hyvin painokkaasti, että on pelkästään typerää väittää, ettei koko kansanluonnetta ole olemassa.
Se, mitä asialla tarkoitetaan ja mikä on sen empiirinen sisältö, se on taas juttu erikseen.
Joka tapauksessa, kaunaisuus on vakava asia ja sitä tuskin kannattaa sivuuttaa olankohautuksella. Luulen, että se ulottaa juurensa ihmissielun syvimpiin syövereihin. Se koskettaa kieltä nimeltä arvokkuus (lat. dignitas) ja se taas on inhimillisen olemassaolon peruspilari. Sitä voidaan myös loukata.
Francis Fukuyama, tuo kuuluisa maailmanlopun, anteeksi historian lopun ennustaja, on fiksu mies. Hän on arvioinut uudelleen aiempaa megaluokan analyysiään kulttuuristamme ja ottanut nyt selittäväksi peruskäsitteeksi tuon arvokkuuden (dignity).
Miksi ihmeessä ne maailmankirjat siis oikein menivät sekaisin, eikä historia loppunutkaan? Kun tavallaan koko totuus näytti jo löydetyltä ja voitiin odottaa yhtenäisen diskurssin sulkevan piiriinsä koko maailman, kuin keskiajalla konsanaan, kävikin aivan päin vastoin.
Kaikissa länsimaissa ilmestyi voimakkaita elementtejä, jotka kiistivät julistetut totuudet ja haastoivat ne omilla diskursseillaan, siis nuo populistit.
Sen sijaan, että olisi vain leimannut nuo ihmiset typeriksi, kuten hänen lahjattomammat epigoninsa yhä tekevät, Fukyama ymmärsi, että nyt oli kyse jostakin syvemmästä. Ihmisen olemassaolon perusteita oli loukattu.
Ei se ollut olennaista, että ihmiset tulivat toimeen paremmin kuin koskaan ennen. Vaikka Euroopan kaikki pankkiirit, sokerileipurit ja huonekalujen pehmustajat perustaisivat osakeyhtiön, jonka tarkoituksena olisi tehdä yksi ainoa kengänkiillottaja onnelliseksi, he eivät siinä onnistuisi. Tai onnistuisivat he hetkeksi, mutta vain hetkeksi, sillä kengänkiillottajalla oli sielu, joka on toista kuin hänen vatsansa.
Tämän kirjoitti brittihistorioitsija (Lontoossa asuva skotti) Thomas Carlyle pari sataa vuotta sitten, eikä asia ole vanhentunut.
Ellei ihmisen arvokkuutta turvata hankkimalla/luomalla hänelle työ ja sosiaalinen miljöö, jossa hän voi tuntea olevansa merkityksellinen, hänen elämänsä alkaa tuntua sietämättömältä. Hän masentuu. Hän kantaa kaunaa sille yhteiskunnalle, joka puhuu hänelle vierain käsittein ja kertoo, että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa.
On tietenkin mahdollista elää myös slummikulttuurin maailmassa, rikoksen ja huumeiden parissa. On luultavaa, että sekin voi antaa tyydytyksen ihmisen arvokkuuden tarpeelle.
Sen sijaan työttömän toivoton elämä, josta ei voi löytää tyydytystä inhimilliselle arvokkuudelle, on jotakin muuta.
Luulen, että ns. aktiivimallilla on yritetty parantaa tätäkin asiaa. Luulen myös, ettei se ole onnistunut eikä onnistu.
Koko tilanne lienee joka tapauksessa viime kädessä hyvin riippuvainen siitä globalisaatiosta, jonka nimiin kaikki tai lähes kaikki vannovat, kun eivät muutakaan ymmärrä eivätkä uskalla. Ja auttaisiko jokin muu?
Mutta mitäpä tässä siis voisi tehdä? Täysimittainen paluu protektionismiin olisi suuri onnettomuus koko maailmalle. Osittain sitä jo Amerikassa toteutetaan ja eurooppalaiset tekevät samaa Venäjän kanssa, kun eivät muutakaan osaa. Siitä tosin hyötyy vain Venäjä.
Sen sijaan kannattaa vakavasti pohtia sitä, onko järkevää ja perusteltua tehdä tässäkään asiassa ehdottomia ja kaikkialle ulottuvia yleistyksiä. Joillakin aloilla protektionismi olisi tarpeen myös työllisyyden ja huoltovarmuuden näkökulmasta eikä romahduttaisi globalisaation yleisiä siunauksia. Vegaanien nollatoleranssilogiikalla joka tapauksessa päästään asiassa kuin asiassa takuuvarmasti metsään.
Eihän meillä ole mahdollisuutta enää vaikuttaa tällaisiin asioihin, sanotaan. Eipä taida nyt vielä olla, mutta maailma taitaakin olla muuttumassa. Ehkäpä kannattaisi alkaa pohdiskella, mitä me omalta osaltamme voisimme tehdä?
Katkeruuden ja kaunan varastot ovat varmaankin meillä kansainvälisestikin ottaen huomattavan suuret. Tämä siitä huolimatta, että sosiaalivaltio on meillä varsin avokätinen, useimmille.
Raha ei kuitenkaan tule koskaan riittämään niiden poistamiseen. Kyseessä on todellinen ongelma, joka tulee heijastumaan myös vaaleissa. Jospa tuleekin arvokkuusvaalit? Vai olisiko kaunavaalit sentään todennäköisempi vaihtoehto?

Tavattomuuden lähteillä


Voi hyvä tavaton!

Päivän hesari puuttui maassamme ilmenevään huonotapaisuuteen ja asiantuntija, professori Laura Kolbe aiheellisesti muistutti asian selittämiseksi luokkayhteiskunnan murtumisen olevan meillä vielä tuoretta historiaa.
Toki myös kansainväliset vertailut ovat aina kiinnostavia. Äskettäin lukemassani Jac. Ahrenbergin muistelmassa W.C. von Daehnista kerrotaan, että kenraali oli joskus -yhdessä arkkitehdin kanssa- yöpynyt Lappeenrannassa, jossa paikallinen herrasväki parhaillaan vietti juhlia.
Koska v. Daehnin isä oli ollut alkoholisti, oli poika alkanut tuntea suorastaan fyysistä inhoa kaikkea juopottelua kohtaan. Lappeenrantalaista menoa kuunneltuaan hän päivitteli, miten raakaa pohjoisen väki olikaan, keskiluokka mukaan luettuna.
Kaukasiassa gruusialaisilla, armenialaisilla ja turkkilaisilla oli ihailtavan hyvät tavat: niihin verrattuna olemme täynnä raakuutta ja vihaa olevia barbaareja (äro vi vildar, fulla av råhet och ondska).
Tuon vihan/vihaisuuden mainitseminen on mielenkiintoista ja luultavasti sattuvaa. Hyvään käytökseen kuuluu tietty perushyvänsuopaisuus jokaista kohtaan, aivan riippumatta hänen asemastaan tai henkilökohtaisista ominaisuuksistaan.
Jotkut muodolliset säännöt ovat tuon perusasian rinnalla pelkkää katinkultaa ja vielä pahempaa, mikäli niihin hirttäydytään, kun ei asioita paremmin ymmärretä.
Kaikille tuttu lienee tarina siitä, miten kylän akat naureskelivat, kun joku heistä Mannerheimin läsnä ollessa ryysti kahvia lautaselta. Hihittely loppui, kun Mannerheim, asian huomattuaan, teki saman.
Hänellä toki oli siihen varaa ja tuskinpa mieleen saattoi edes juolahtaa, että hänen arvonsa olisi asian takia saattanut vaarantua, vaikka hän suuresti nauttikin muodollisuuksista noin yleensä.
Von Daehn ei ruvennut kuvatussa kohtauksessa vertaamaan suomalaisia venäläisiin. Sen tekivät kuitenkin lukuisat samoihin aikoihin toimineet kirjeenvaihtajat eli matkustavaiset, jotka lähettelivät juttujaan suomalaisiin lehtiin. Vuoteen 1890 saakka nuo artikkelit on helppo löytää kansalliskirjaston digitalisoiduista sanomalehdistä, koska ne aikoinaan koottiin artikkelikortistoksi (Matkakuvauksia eri maista, Pietarista, yli 700 juttua).
Kirjoitin aiheesta joskus pienen tutkielman ja tyhmää kyllä, tein sen suoraan venäjäksi, koska se myös sillä kielellä julkaistiin. Nyt kun se pitäisi kääntää suomeksi, se edellyttää suomenkielisten sitaattien kaivamista taas esille. Laiskuus on toistaiseksi estänyt tätä tekemästä, mutta kyllä tässä vielä ryhdistäydytään.
Aineistosta löytyy useitakin kuvauksia venäläisten juhlimisesta ja ryyppäämisestä, joissa samalla on vertaus suomalaisiin tai ruotsalaisiin.
Yleisenä havaintona voidaan todeta, etteivät venäläiset tule ryyppäämisestä vihaisiksi, vaan päinvastoin, tahtovat silloin syleillä koko maailmaa.
Saattaa toki sattua, että ryyppykaverit tapella nutustavat, mutta pian taas leppyvät ja suutelevat toisiaan kuin veljet armaat.
Missään ei ole havaittavissa sellaista raakaa räyhäämistä kuin meillä. Sivumennen sanoen, venäjässä räyhäämistä kuvataan ranskalaisella sanalla debauche (дебош), mikä tietenkin vie ajatukset siihen, mahdettiinko koko asia oppiakin sieltä. Sitä en kyllä hevin usko.
Mutta mitä käyttäytymiseen tulee, on alkoholin vaikutuksen alaisena käyttäytyminen sentään vain yksi osa asiaa. Lehdistömateriaalini osoitti myös, että suomalainen ihmetteli suuresti sitä, ettei Venäjällä tunnettu sitä suurta säätyerotusta, joka meillä näkyy joka paikassa. Jokin eversti saattoi ravintolassa laskea leikkiä tarjoilijan kanssa kuin vertaisensa ikään. Ei kyllä meillä…
Kaikkein ihmeellisintä toki oli, että pääsiäisenä kaikki suutelivat toisiaan, säädystä ja sukupuolesta riippumatta. Se oli jo suoranaista eksotiikkaa, kuten oli myös laskiaisviikon rieha, jossa juhlittiin kokonainen viikko. Joki kirjoittaja vertasi sitä tuhannen ja yhden yön satuihin monenlaisine huvittelulaitteineen, balagaaneineen ja musikantteineen.
Mutta myös venäläisessä kodissa osattiin elää samaan aikaan hienostuneesti ja vapaasti. Ruotsalainen kirjoittaja ei voinut olla ihmettelemättä sitä, miten kaikkien turhien muodollisuuksien unohtaminen teki yhdessäolosta unohtumattoman elämyksen. Oltiin vapaasti ja kuitenkin samalla comme il faut.
Venäläisethän tunnetusti ja syystäkin ylpeilevät noilla henkisillä (duševnyje) keskusteluillaan, joissa puhutaan syvällisistä asioista, ”sielu sielulle”. Kyseessä on aivan eri asia kuin ranskalainen henkevyys (ésprit), joka rajoittuu tyhjänpäiväiseen nokkeluuteen.
Englannissahan syvällisyyksien puhumista pidetään huonotapaisuutena ja ruotsalaisista lienee sanottava samaa.
Mutta aika oudoltahan tuo kirjeenvaihtajien antama kuva sentään tuntuu. Suomessahan sitä vasta tasa-arvoisia oltiin. Meillä oli talonpoikakin itsenäinen ja jopa pelkkä itsellinen saattoi olla itsetietoinen, henkirahan se hänkin edestään maksoi ja saattoi vaikka haastaa herran oikeuteen.
Erään kuvauksen mukaan jostakusta venäläisestä näyttivät Helsingin ajuritkin kuvernööreiltä ja viipurilaista poliisia kuvattiin habitukseltaan kerrassaan Juppiterin kaltaiseksi majesteetiksi.
Tämä perusnäkemys toistuu myös noiden artikkelien joukosta löytyvässä venäläisessä materiaalissa. Alempienkin kansanluokkien piirissä löytyi suomalaisista ylpeyttä ja itsetietoisuutta, mutta ei sillä mitään tekemistä tasa-arvoisuuden kanssa ollut. Herra se on pienkin herra.
Muuan suomalainen kuului sanoneen venäläiselle, että häntä oli turha komennella, sillä Suomessa olivat kaikki herroja. Tästä asenteesta löytyy lisääkin materiaalia.
Mutta ei näillä eväillä syntynyt hyvää käytöstä, sellaista kanssakäymisen sulavuutta, jossa eivät kompleksit paina ja jossa muistetaan aina olennainen: ihmisen arvokkuus.
Havaittu venäläinen välittömyys saattaa selittyä osin uskonnolliselta pohjalta: Jumalan edessä me kaikki olemme samoja syntisiä, mikä todistetaan pääsiäisen veljestymisrituaaleissa. Toisaalta hierarkiat ovat myös Jumalalta ja luonnostaan lankeavia.
Patriarkaalisessa yhteiskunnassa, jossa maaorjuus oli vielä eilispäivää, yläluokalla oli taipumus suhtautua kansaan kuin omiin lapsiinsa. Sehän ei toki aina ollut kovin hellää sekään.
Suomessa taas, kukaties, käsitys omasta arvosta syntyi loukkaantumisesta ja kantoi sitä aina mukanaan. Ja sun aateluutes sitten: sen päälle tehköön pienen konstin minun yksisilmäinen kukkoni…!
Näinhän haastoi Jukolan Juhani Viertolan herran, vaikka hän itsepä siinä oli tuhotyön tehnyt ja ansaitsi kuranssausta.
Taitaapa meissä yhä olla sitä samaa pahansisuisuutta (ven. zloba), joka ehkä kumpuaa alemmuuskompleksista. Harva meistä on aivan yhtä kunnioitettu kuin haluaisi olla ja katsoo ansaitsevansa ja jos lähdemme siitä, etteivät meitä alemmat (eivätkä ylemmät) mitään kunnioitusta kaipakaan, päästään suoraan barbariaan.

tiistai 15. tammikuuta 2019

Memento


Memento

Kuten kaikki muistamme, Rooman keisarien takana triumfikulkueessa seisoi orja, joka aina silloin tällöin kuiskasi hänelle: memento mori! -muista kuolemaa.
Orja oli siis eräänlainen tunnelmanpilaaja. Hän muistutti, ettei se hillitön ilo ja juhlinta, joka oli menossa, ollut ainoa totuus tässä ja nyt, ehkäpä ei edes se kaikkein oleellisin.
Orja toimi ilmeisesti eräänlaisena robottina. Hänen asemastaan käsin voitiin todeta vain asian objektiivinen olemassaolo. Mikäli saman olisi sanonut ylimys, kyseessä olisi ollut peitetty uhkaus, tai ainakin sellaisen mahdollisuus.
Hallitsijoilla oletettiin aikoinaan olevan kahdenlainen ruumis: toinen niistä oli luonnollinen ihmisruumis ja toinen taas poliittinen ruumis -body politic. Tuo jälkimmäinen oli se, jota alamaisten sopi ajatella ja se oli pyhä.
Oli aivan oikein, kun hovimies oikaisi muuatta moukkaa, joka oli erehtynyt puhumaan kuningatar Viktorian jaloista: ”Kuningattarella ei ole jalkoja.” Ei niitä ollut hänen pyhällä body politicillaan.
Kardinaalivirheen taas teki romanttisessa slavofiliassaan kansaan mennyt Venäjän hovi, joka antoi sisustaa Talvipalatsn ja Helsingin keisarillisen palatsin sotilassairaaloiksi ja pani keisarinnan ja suuriruhtinattaret työskentelemään sairaanhoitajina. Se oli väärä rooli. Ei kansa sitä tarvinnut.
Myös Saksassa, kun armeijan kuri alkoi hävitä, ruvettiin puhumaan väärässä diskurssissa: siitä, että keisarikin kävi käymälässä. Se oli lopun alku.
Pyhä Augustinus puhui aikoinaan Jumalan valtakunnasta De Civitate Dei. Tuo Jumalan valtakunta tuli toteuttaa sikäli kuin mahdollista, myös maan päällä. Sen lisäksi oli olemassa toinenkin valtakunta.
 Se ei ollut manikealaisesti ymmärretty Civitas Diaboli, vaan tämä profaani Civitas terrena, sikäli kun olen asian ymmärtänyt. Niinpä häntä myöhemmin seurannut Otto van Freising saattoi kirjoittaa molempien valtakuntien historian: De duabus civitatibus.
Kyseessä oli kuitenkin pyhän ja profaanin ero. Molemmilla valtakunnilla oli omat diskurssinsa, joiden sekoittaminen oli sopimatonta, tai niin ainakin mitä kuvittelen, kun en Augustinusta enää oikein muista enkä Freisingistä mitään tiedä.
Keisarille orja muistutti, että tämä oli kuolevainen, myös yksi kuolevainen. Ellei tulevaa matojen ruokaa, niin ainakin liekkien. Tämä oli totta siitä huolimatta, että hän -hänen geniuksensa- saattoi olla palvottu ja jumaliin korotettu. Kuolevaisuus oli ainakin myöhemmällä roomalaisajalla joka tapauksessa vakuuttavasti empiirisellä tasolla todettu: miekka kurkkuun vaan, niin jo kuolee keisarinkin ruumis. Sitä ei keisarin apoteoosin hetkellä oltu muistavinaan.
Monenlaisia asioitahan yhteiskunnassa kielletään muistamasta tai ainakin esille ottamasta, vaikka ne tiedetään tosiksi. Niiden ääneen lausuminen, pelkkä toteaminen katsotaan sopimattomaksi. Se ei sovi julkisuudessa käytettyyn diskurssiin, vaan kuuluu erääseen toiseen, intiimiin.
Suomalainen haistatus on sekin eräänlainen memento, muistutus toisen diskurssin olemassa olosta, siitä todellisuudesta, jonka olemassaolon muistaminen ei sovi julkiseen yhteiseloomme. On yhtä sopimatonta alkaa illallispöydässä puhua ruumiintoiminnoistaan kuin vaikkapa kertoa vastapäätä istuvan daamin herättelevän puhujassa varsin helliä tunteita.
 Se on väärää kieltä siinä paikassa, vaikka kaikki sen ymmärtävät, mikä onkin sitä pahempi.
Ei käymälässä asioimisessa mitään väärää eikä alhaista ole, se kuuluu ihmisyyteen, hänen ruumiilliseen rakenteeseensa. Ihminen ei käy bensiinillä kuten auto, vaan sillä massalla, joka aikanaan purkautuu hänen niin sanoakseni pakoputkestaan. Tästä säännöstä ei ole poikkeuksia.
Naturalia non sunt turpia, totesivat jo muinaiset roomalaiset. Siitä huolimatta pitää paikkansa Nietzschen aforismi: alapää on ihmiselle annettu, jotta hän ei kuvittelisi olevansa jumala.
Alapään suhteen olemme hyvin paljolta apinan kaltaisia. Aikoinaan tämä ymmärrettiin skandaaliksi, mutta nykyäänhän niin ylempi, kulttuurinen taso, kuin alempi, animaalinen ovat yhä enemmän  lähenneet toisiaan ja yhtynevät ennen pitkää. Taiteen kehitys osoittaa suunnan.
Tuo mainittu suomalainen haistatus on varsin kiinnostava ilmiö myös kansainvälisesti. Sehän ei tosiaankaan ole mikään väkivaltainen toivotus ja tuskin edes vihapuhe tai on jälkimmäistä vain sangen viattomassa muodossa.
Verrataanpa vain sitä muiden kielten ja kulttuurien toivotuksiin. Tuskinpa kyseessä on lainkaan saman kategorian toivotus kuin vaikkapa venäjän ja latinalaisten kielten äidittelyt. Venäjässähän kiroilu yleensäkin kantaa nimeä mat, mikä on lähes sama kuin äitiä merkitsevä sana.
Sukupuolineutraalin p:n haistatuksen ohella on suomessa käytössä myös v:n haistatus.
Tämäkin on aika erikoista. Ensinnäkään v ei saa haista miltään, kuten vanha kollegani, koulumme tyttöjen voimistelunopettaja tokaisi kasvateilleen. Menneen ajan hygieenisissä oloissa toki esimerkiksi sillin tuoksu lienee ollut varsin yleinen ja huumaavaksi koettu.
Kansainvälisesti v:n nimi on sangen harvinainen manauksen väline, sehän on pikemminkin pyhä synnyinpaikka ja ainaisen halun kohde.
Latinassa, sikäli kuin olen huomannut, käytetään sen sijasta peräaukkoa merkitsevää sana tai sitten miehen elimen halventavaa nimeä (mentula). Venäjässä on tilanne saman(huj).
Muuan niinnsanotusti edistyksellinen suomalainen nainen keksi teettää rintamerkkejä, joissa esitetään v:n haisevan hyvältä, mutta tämä on jo aika säälittävää. Vastaavastihan Amerikassa on lanseerattu käsite cunt-positive. Ikään kuin tämä kohde ei olisi koko miessukukunnan mitä positiivisimpien tunteiden esineenä.
Tuo v:n haistattelu epäilemättä on vain muunnelma siitä diskurssikriittisestä mementosta, jota hp (teknistä termiä lyhyesti merkitäkseni) merkitsee.
Siinä kyllä saattaa olla myös jonkin verran erilaista sävyä tuohon toiseen verraten. Sanahan on ainakin sukupuolittunut ja miehelle esitettynä voidaan ymmärtää jonkinlaiseksi nöyrtymisen vaatimukseksi nimenomaan naissukupuolen edessä.
Sikäli kuin asia näin on, näen tuossa ainaisessa hv:n hokemisessa tiettyä kulttuurista taantumista. Sinänsä vulgaarin, mutta intellektuaalisesti hyvin merkitsevän ja yleisinhimillisesti pätevän, tavallaan jopa kosmisia ulottuvuuksia sanvan hv:n sijasta ollaan suistuttu helppohintaiseen sukupuolipolitiikkaan. Totalitarismin merkkejä tämäkin?