Ajan henki ja suunta

Ajan henki ja suunta

Was ihr den Geist der Zeiten heisst,

im Grunde ist der Herren eigner Geist…

Ajan henki on asia, kjota varmaan usein suotta mystifioidaan. Ihmisten päässä se sentään viimekädessä asuu, kuten Goethe esitti hupaisassa, vaikka hänelle epätavallisen latteassa epigrammissaan.

Toki ajan henki on muutakin kuin sen maalliset, lihalliset asuinsijat .Se on yleistä valmiutta uskoa jotakin, odottaa jotakin ja olla valmiina johonkin, niin ajattelussa kuin teoissa.

Suomessa ajan hengen aistii kouriin tuntuvasti monista historiallisista dokumenteista. Se on toisinaan ollut kansallista innostusta, yksimielisyyden tunnetta tai joukkomittaista pahastumista. Joskus se on vallannut milteipä koko kansan, joskus vain pienen osan siitä. Oleellista on ollut tunne asian vastaansanomattomasta oikeutuksesta ja polttavasta ajankohtaisuudesta.

 Ajan hengen ulkopuolelle jääviä on ylenkatsottu, säälitelty ja demonisoitu. Neuvostoliitossa lehdet julkaisivat joskus palstaa ”aikakauden edistystä vastaan” (вопреки времени), jolla ironisesti kerrottiin sellaisista ulkomaan elävistä, jotka eivät ymmärtäneet, mitä mieltä asioista oli nyt oltava.

Meillä ilmestyi joskus lehti, jonka nimi oli paljonpuhuvasti Ajan Suunta. Vastoin lehden julkaisijoiden uskoa, sen aate ei kuitenkaan ottanut tarttuakseen ja vuoden 1939 vaaleissa sen aatemaailmaa kannatti vain vähäiset neljä prosenttia äänestäjistä.

Monia tietenkin sekä huvitti että kiukutti ”suuntalaisten” katteeton uskonvarmuus ja jotkut vaivautuivat sitä parodioimaankin. Ilmestyi muun muassa lehti ”Hulinan suunta. Liikemiesten porukan äänenkannattaja”.

Liike ei todella saavuttanutkaan tosiasiassa ”ajan henkeä” määräävää asemaa. Se jopa yritettiin kieltää, mutta sai sitten jäädä rauhassa riutumaan, kuoli ja haudattiin talvisodassa ja sen saksalaisvastaisessa aallossa, mutta nousi kolmantena vuonna haudastaan, vähän pöllämystyneenä, mutta vahingoniloisena ja kiukkuisena, tullakseen pian aktiivisesti unohdetuksi ja demonisoiduksi, kuten menneisyyden kummituksille aina tapahtuu ja historian armoton logiikka on.

Ajan henki oli kerran jälleen voimissaan U.Kaleva Kekkosen hallituskaudella. Sen evankeliumi oli lyhyt ja helppotajuinen: ”Ei ole muuta totuutta kuin Paasikiven totuus ja Kekkonen on hänen profeettansa”. On merkillepantavaa, miten jäännöksettömästi Suomen kansa tällä kertaa omaksui ajan hengen. Totisesti, ei V.V. P(utin) kaikessa kansansuosiossaan ollut aidosti yhtä palvottu kuin UKK. Tai ainakaan enempää.

Kekkosen linja oli ennen muuta älyllisesti perusteltu valmius ja taipumus edistää isänmaan etua ainoalla oikealla tavalla. Siihen liittyi emotionaalinen puoli, joka lähinnä tarkoitti moraalista tyydytystä ja ylemmyyttä sen johdosta, että oli kyetty nousemaan juoksuhautoihin jääneiden eilispäivän miesten tasoa ylemmäs ja ymmärrettiin realiteetit. Siitä ja vain siitä kaikki viisaus alkoi ja saattoi alkaa. Asia oli niin triviaali, ettei sen kieltäjiä voinut kuin halveksia, ehkä joskus voitiin ymmärtävästi sääliä.

Kekkoslaisuus ei kuitenkaan ollut varsinainen uskonnollinen liike. Ehkä sitä saattoi jonkinlaisena kansalaisuskontona pitää ja Kekkosen oikeuden ja välttämättömyyden tunnustaminen oli tietenkin politiikan piirissä eräänlainen Test Act, jonka suorittajat ainoastaan olivat kelvollisia kansakunnan palvelukseen poliittisella areenalla.

Mutta toki tässä oli kysymys ennen muuta älyllisestä suorituksesta ja olisi ollut hieman hullunkurista ajatella, että meillä olisi syntynyt jonkinlainen nuorten kekkoslaisten aatteellinen liike Atatürkin kannattajien tai Naši-nuorten tapaan, joka olisi vaatinut itselleen monopolia aitoon suomalaiseen elämänkatsomukseen. No ehkä nyt pientä yritystä siihen suuntaan oli.

Ajan hengen suuri ilmaus tuohon aikaan oli kuitenkin taistolaisuus. Se, joka on sen kerran nähnyt, ei koskaan unohda näkemäänsä ja tietää, että kaikki on mahdollista. Tuo tietoisuus on aika kammottava.

Taistolaisuuden asiallisesta sisällöstä ei tässä kannata puhua. Siinä oli joka tapauksessa pari mielenkiintoista seikkaa, joista yksi oli sen voittokulun (триумфальное шествие) tavaton nopeus.

Tuskin oli sodanjälkeinen sukupolvi ehtinyt opiskella rationaalisuutta ja kriittistä ajattelua Betrand Russellin ja G.H. von Wrightin hengessä, kun sen etummaiset rivistöt löi kirjaimellisesti lakoon paksuakin paksumpi brežneviläinen jargongi, joka oli kyllin röyhkeää esittääkseen kovin vaatimattomat käytännön saavutuksensa ihmiskunnan kehityksen huippuna.

Eihän taistolaisuus tietysti ollut sen enempää kaiken kattava ajan henki kuin sekään aate, joka julkaisi aikoinaan Ajan Suunta-lehteä. Mutta vahvempi se Suomessa silti oli, kaikilla mittareilla mitaten, ja vaarallisempi.

Toinen seikka, jonka taistolaisuudesta voi nostaa esille, on sen adeptien habitus. Voin helposti nähdä jälleen silmieni edessä sen tyypillisen uskovaisen, jonka silmät hehkuvat omituista sisään kääntynyttä hehkua, kun hän latoo suustaan dialektisia argumentteja, joissa olemassa olevan vastakohdat ja tulevaisuuden varmuudet todistavat enemmän, monin verroin enemmän kuin se, mitä nyt vajavaisessa todellisuudessa havaitsemme tai ymmärrämme.

Saman uskovarman ilmeen, johon liittyy halu puhua loputtomasti omasta aatteesta ja valmius naurahdella niiden vastaväitteiden johdosta, joita pelkkä logiikka tai aatteen vastustajat ovat aina valmiita tarjoamaan, voi kyllä tavata myös vegaaneilla ja vihreillä. Hekin ovat usein samannäköisiä. Voin kuvitella, että samalta näyttivät myös Kiven veljekset silloin, kun he nousivat saatanaa vastaan ”kuin uskon sankarit tuliset miekat kourissa”, kuten asia ilmaistiin.

Saattaa olla, että aikakausi on taas vaihtunut tai vaihtumassa. Uutta taistolaisuutta tuskin saa keitetyksi kokoon pelkästä queer-ideologiasta tai edes sen vastustamisen vastustamisesta. Sen paratiisi on kai sentään liian valju, ainakin ellei sitä yhdistä vihreään eskatologiaan.

Uutta kekkoslaisuutta sen sijaan tuntuu olevan ilmassa. Tarkoitan siis kekkoslaisuudelle analogista asenneilmastoa. Se liittyy taas Venäjään ja Nato-keskusteluun.

Nyt ajan henki on toisen lainen. Se joukko, joka pitää itseään ”moraalisena enemmistönä” –ilmaus tarkoittaa, että se on vähemmistö, mutta että sen mielipide on oikeutetumpi kuin enemmistön- on jälleen asettunut vastustajiensa yläpuolelle ja argumentoi julistamalla näkemystensä merkitsevän tosiasioiden tunnustamista ja sen mukaisesti ainoaa oikeaa ja rationaalista lähtökohtaa viisaudelle myös käytännön politiikassa.

Kuten edeltäjänsäkin, tämä uusi ortodoksia demonisoi vastustajansa myös menneisyydessä. Sen historianselityksen mukaan ”suomettuminen” oli pelkoon, petturuuteen, kavaluuteen ja pyrkyryyteen perustunut maanpetoksellinen liike, joka oli masinoitu naapurimaasta käsin sen etujen edistämiseksi ja sen henkiset perilliset ovat  parhaimmillaan irrationaalisia toiveajattelijoita ja pahimmillaan pettureita ja pelkureita. Aksiomaattinen  totuus on, että kuten aikoinaan suomettuminen, myös tämä sen henkinen perintö on maallemme häpeäksi ja meidän on mahdollisimman pian ja totaalisesti karistettava se harteiltamme voidaksemme puhtain käsin ja kirkkain otsin käydä kansainvälisen yhteisön eteen veljeskansamme Viron lailla.

Kuten jo sanoin, en osaa oikein tätäkään hämmästyä, sillä minusta tuntuu, että olen jo nähnyt kaiken, ehkä enemmän kuin on yhdelle ihmiselle kohtuullista. en välitä kiistellä uskovaisten kanssa, heidän laatunsa on otsaan kirjoitettu eikä siitä muutu.

Sitä kuitenkin seuraan ja tarkastelen kummastuksella ja mielenkiinnolla, että muutos on taaskin niin kovin nopea, joskaan ei totaalinen. Yhteiskunnan etummainen valiokaarti ryntää aina historian barrikadeille ennen kuin poroporvari ehtii huomata sellaisia olevankaan.

 Itse en toki sinne pyri millekään puolelle. Tuntisin itseni vain koomiseksi, jos pukeutuisin goottityyliin ja alkaisin julistaa, että minun aatteeni ja näkökulmani kuuluu tähän päivään ja että eilispäivästä ei kannata perustaa, koska silloin ei viisautta vielä ollut eikä voinutkaan olla. Totuutta en väitä tuntevani, mutta olen sen tuntemisesta kyllä rajallisten edellytysteni puitteissa kiinnostunut.

Kuten jokainen sukupolvi joutuu aivan itse kohdaltaan keksimään seksin ja sen vuoksi kuvittelee, ettei sitä ennen heitä kukaan ollut keksinyt, niin se myös löytää omat intohimonsa ja päämääränsä selittäessään maailmaa ja politiikkaa. Onhan tämä sen oikeus eikä sitä kannata vähätellä. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva. Ei se pelkästään koomista ole.