Historian retoriikka

Ethos, pathos ja logos

Juhani Sarsilan mainio artikkeli Oswald Spengleristä uudessa Sarastus-lehdessä muistuttaa taas kerran siitä, miten olennaista ns. ihmistieteissä (tai taiteissa, artes liberales) on hyve (arete, virtus). Sen innoittamana pari riviä.

Tuntuu paradoksaaliselta, että viime vuosikymmeninä on voinut havaita että sekä nihilismi että kiinnostus retoriikkaan ovat samaan aikaan lisääntyneet. Varoittava oire saattoi olla jo kolmisenkymmentä vuotta sitten havaittava uusi kiinnostus sofisteihin, joille oltiin innokkaita myöntämään arvonpalautus. Toki joku löysi menneisyyden aarteistosta myös Aristoteleen, mutta kaiken yli kävi pian suuresta lännestä pyyhkäisevä nihilismin virta.

Postmodernismi, joka jo käsitteenä oli naurettava ja intellektuaalisena ja moraalisena orientaationa yhtä tyhjänpäiväinen kuin myrkyllinen, julisti aitojen asioiden häviämistä ja teki pian sofismista viisauden symbolin. Ei toki ensi kertaa historiassa.

Koska filosofiasta nyt tuli retoriikkaa ja retoriikasta pelkkä egon työkalu, voitiin filosofia sanan varsinaisessa, syvemmässä mielessä unohtaa, kuten rappiokausille on tyypillistä. Sen nimen alla saattoi nyt rauhassa keskittyä tutkimaan halun vapauttamisen strategioita ja sen viimeisiä esteitä repressiivisessä yhteiskunnassa, toisin sanoen dekonstruoimaan.

Historia, joka toisen maailmasodan jälkeen oli filosofian tapaan keskittynyt positivistiseen analyysiin ja pyrkinyt karistamaan yltään kaiken tulkinnanvaraisen ja tunteeseen vetoavan, jota pidettiin epätieteellisenä, ei nyt paradoksaalisesti vapautunutkaan uudelleen runoudeksi, vaan valjastettiin dekonstruktion alaisuuteen.

Yhtäkkiä historia, joka oli jo vakavasti pyrkinyt tieteellisyyteen ja alkanut käyttäytyä asianmukaisen vaateliaasti, saikin huomata olevansa vain sofistien palkkapiika, jolta pyydettiin aputyöpalveluksia. Menneisyys hahmottui uudelleen valtavaksi irrationaalisuuden varastoksi, josta voitiin mielin määrin kaivaa esimerkkejä pahuudesta ja tyhmyydestä ja ennen kaikkea repressiosta, joka oli pahuuden todellinen ydin.

Historiassa ei enää ollut niin väliä logoksella eli asiapuolella, syysuhteilla ja kehityksellä. Paatos oli sitäkin tärkeämpää ja sitäkin helpompaa ja vakuuttavampaa. Paljon oli siellä menneessä väärää, niin kovin väärää, puutteellistakin.

Kannattaa kuitenkin palauttaa mieleen, että tässä on kysymys rappiosta. Aristoteleen mukaan täytyy retoriikassa mukana olla myös eetoksen (ethos), joka koostuu osaamisesta, hyveestä ja hyvästä tahdosta kuulijoita kohtaan. Ehkäpä juuri tämä puoli on nykyään unohdetuin ja kohtalokkain, se, jossa tehdään enimmät ja suurimmat synnit.

Jos puhujalla, eli siis tässä tapauksessa historian kirjoittajalla on jokin ulkopuolinen, saati henkilökohtainen agenda, joka saa hänet tavoittelemaan jotakin muuta kuin totuutta, jos hänen eetoksensa on vajavainen, ei paatoksen määrä sitä mitenkään korvaa, eipä edes logos, päättely ja faktat, joita aina voidaan väärinkäyttää, mikäli puhujan integriteetti on vajavainen.

Miltä kuulostaisikaan nykyään ajatus, että historian kirjoittajan pitäisi olla hyveellinen? Se näyttää viittaavan suoraan epätieteellisyyteen, sisältyyhän siihen ajatus, että täysin postmodernisti orientoitunut henkilö voisi olla jossakin suhteessa vajavainen ja vaarassa harhaantua paatoksestaan huolimatta.

Sitä paitsi hyveellisyys kuulostaa vanhapiikamaisen naurettavalta ja tuo mieleen tasa-arvoisen avioliittolain vastustajat ja maahanmuuttokriitikot, jotka ovat modernin kunnon kansalaisen vastakohta. Ei siis hyvettä, please. Kannatetaan mieluummin pahetta, pääseväthän pahat tytötkin vaikka minne, kun taas hyvät joutuvat tyytymään taivaaseen, joka vaikuttaa äärimmäisen tylsältä paikalta.

 Tässä tapauksessa esimerkkinä todellisesta tutkijasta voisi olla paholaisen asianajaja, joka keksii kaikkein paskamaisimmat kysymykset, pitää kaikkia henkilöitään lähtökohtaisesti roistoina ja pilkkaa heidän saavutuksiaan.

No, näitä sankareita on pitkän elämänsä varrella kyllä saanut nähdä. Pienen kansakunnan selviytymistarinasta on haluttu vääntää rikollista aggressiota, ihmisvihaista fanatismia, mieletöntä suuruudenhulluutta tai lieromaista kataluutta. Mitä hurjempaa keksit, sitä parempi. Riista on vapaata.

Tarinan uskottavuus riippuu retoriikan laadusta. Historiakin on vain tarina, joka on esitettävä ja välitettävä ihmisille, joilla on vain ihmisaivot, kaikessa kunnioitettavuudessaan myös sangen simppeleitä ja irrationaalisia ajatuksia suosiva vehje, joka eroaa sian ja apinan vastaavasta vain äärimmäisen vähän, ainakin aineelliselta eli siis objektiiviselta perustaltaan.

Eläinveljemme eivät kuitenkaan sanan varsinaisessa merkityksessä ole yhtä kykeneviä hyveeseen kuin ihminen, vaikka asia usein näyttäisi olevan aivan toisin. Lienee turha sanoa, että vain ihmiselle kannattaa yleensä antaa tehtäväksi kirjoittaa historiaa. Yhtä selvää pitäisi olla, että juuri häneltä ja vain häneltä myös on sekä mahdollista että välttämätöntä vaatia tämän tehtävän edellyttämää hyvettä.

Historiaa voidaan toki kirjoittaa pelkän negatiivisen paatoksen vallassa ja saada aikaan kiinnostavia ja tärkeitäkin esityksiä. On kohtuutonta, ellei menneisyyden vääryyksiä tuomita edes jälkikäteen ja saattaa olla kiintoisaa havaita, ettei postmoderni halujen vapauttaminen onnistunut joskus menneisyydessä.

Esittäkäämme kuitenkin epäsovinnainen väite: ”Oman maan historiaa ei voi kirjoittaa hyvin ja oikein ilman hyvettä, eli kohtuullisuutta, oikeamielisyyttä, viisautta ja rohkeutta.”

Tämä ajatus saattaa kuulostaa yllättävältä ja taantumukselliselta, eikö totta? Entäpä, jos asetamme ”oman maan” tilalle vieraan maan? Luulen, että olen oikeassa, kun kuvittelen, että asia silloin kuulostaa paljon normaalimmalta ja hyväksyttävämmältä.

Mitäpä jos uskaltaisi vielä tehdä johtopäätöksen: jokaisen maan, kansakunnan, ihmisen ja ryhmän historian kirjoittajalta on vaadittava hyvettä sanan klassisessa mielessä. Tämä koskee niin omia kuin naapureita ja vielä kaukaisempia kohteita. Siis: ei kaunistelua, ei kauhistelua, ei sentimentaalisuutta, ei puolueellisuutta. Non ridere, non lugere neque detestari, sed intelligere, sanoi Spinoza, mutta meni jo ehkä liian pitkälle. Ei kyynisyyttä, ei apatiaa eikä kylmyyttä vaan myötäelämistä, eiväthän aivomme mikään tietokone ole. Kohtuus on hyveistä vaikeimpia.