Joulusatu

Ja nyt pojat rauhoitutaan kaikki joulun viettoon! Ohessa joulusatu, joka perustuu tosiasioille, niinkuin tämänkin ajan joukkotiedotus yleensä. N.B. "Perustuu".
Jätän tietotoimistojen vapaaseen käyttöön.

Ukko nousi pankolta. Joulusatu

Talo oli vanha, yli satavuotias eikä siellä ollut kukaan tiettävästi asunut kolmeenkymmeneen vuoteen, tuskin käynytkään. Tuvan lattialla ja pöydällä oli paksusti pölyä ja hämähäkinseitit tarttuivat kasvoihin, kun taskulampun valossa tutkittiin tienoota.

Ulkona paukkui pakkanen ja tähdet tuikkivat pilvettömältä taivaalta. Turkki ei ollut tässä tilanteessa yhtään liikaa, mutta olihan hienoa päästä viettämään autiossa vanhassa talossa oikein vanhan ajan joulu. Siellä sitä oli tunnelmaa! Pirtin hiljaisuudessa aika näytti pysähtyneen,

Uuni oli vanhaa piisimallia ja se näytti ehjältä, joten mitäpä muuta kuin kokeilemaan lämmittämistä. Puoleksi romahtaneessa liiterissä oli kuiva nurkkaus, josta saatiin kelvollisia puita.

Uuni syttyi, mutta savutti aika lailla. Liekit loimottivat kuitenkin tunnelmallisesti ja tulen rätinässä alkoi tuntua  hyvin kodikkaalta. Silloin jostakin kuului outo ja römeä ääni ”aaarrghh…” ihan kuin joku olisi unissaan kiskotellut.  Sitten kuului outoa murinaa ja ikään kuin hevosen hirnahdus. eikä se kuulunut ulkoa.

Säikähtämättä ei tätä menoa olisi kestänyt sankarikaan. Meiltä jäi molemmilta suu auki, sillä talo oli taatusti tyhjä. Sen ovella oli ollut pönkä ja sen ympärillä puhdas lumi ilman jälkiä. Silloin taas kuului kaamea, melodialtaan nouseva ääni. Se muistutti, kuten saattoi kuvitella, helvetin neljännessä piirissä kärsivän ihmispolon päästämää tuskan parahdusta. Puntit tutisten yritimme katsoa ovia ja ikkunoita, orsien päällekin. Siellä ei ollut mitään.

Kohta alkoi kuulua selvää ihmisääntä, yskintää. Se tuli uunin pankolta. Sen jälkeen siellä joku alkoi karautella kurkkuaan ja niistellä. Ääni muistutti postitorven törähdystä. Sitten se, mikä lieneekin, kolisteli vielä pankon päällä. Siellä ilmeisesti siirreltiin tiiliä ja hiilikoukkuja, mitä lienee tavaraa pankolla ollut. Kilisi ja kalisi. Välillä kuului niistämistä ja röhkimisen kaltaista ääntä. Pahkasika?

Kun vapiseviin käsiin jostakin löytyi taskulamppu, saatettiin sen valossa  huomata, että pankolla makasi ja nyt oli jo puoleksi istualleen noussut kummallinen olento, joka oli noin kymmenvuotiaan lapsen kokoinen, mutta parrakas ja taisi olla ryppyinenkin. Kasvot olivat ilmeisesti harmaat, joskin päältä mustuneet. Juuri tällainen tyyppi tuli mieleen, kun käytettiin sanontaa ”ukon turjake”. Ukolla oli päässä koivistolainen karvahattu ja harteilla sarkapomppa, jalassa oli pussihousut ja töppöset.

Hän könysi alas pankolta ja katseli pöllämystyneenä, näytti aivan samanlaiselta kuin ne rappeutuneet oopiuminpolttajat, joita niin usein olin nähnyt Sinkiangin uiguurialueilla.

Kiinaa hän puhuikin. Osoitti likaisella sormellaan sukumme dinaarisesta verenperinnöstä kertovaa nenääni ja sanoi ilkeästi: ”Gao bi-zi! gao bi-zi, ee-eh! Ni bu-shi Shanghai-ren ma?”

Suutahdin vähän ja vastasin: ”Gui-zi! Wo ye shuo putonghua! Ni shi yi-ge Rantasalmi-ren, shi Kammola-ren, you-meiyou?”

Vaikka ukkelin mandariinikiina oli sinänsä moitteetonta, huomasin heti korostuksen, jota löytyy lähinnä Rantasalmen kihlakunnasta, ehkäpä juuri Kammolan ja Kyrsyän kylistä Sulkavan pitäjässä.

Ukko vaikeni hämillisenä ja nyökytteli. ”No niinpä niin. Shanghaistahan lähdin jo viimeisellä riisilaivalla ennen Oopiumisotaa. Alkaa muisti palailla pätkittäin.”

Ukko yski ja köhi ja karautteli kurkkuaan ja huokaili: ”hoohhoijaa, jaajaa”. ”Mikä on vuosi, mikä maa, entä valuutta”?

Puujalkavitsiin oli vastattava samalla mitalla ja sanoin, että armon vuotta 2014 sitä tässä eletään, Jeesuskin on syntynyt ja siitä on aikaa, mutta osuuskaupan mielestä syntyy taas kohta uudelleen, kun nääs on joulu. Vaan mitäs vieras on puuhaillut, kun ei asiaa tiedä?

Ukko urisi jotain vieraista ja omista ja sanoi, ettei ole vuosista eikä pahemmin vuosikymmenistäkään hibernoidessa lukua pitänyt. ”Hiperborealaisia ollaan, nääs”, hän hekotteli muka vitsikkäästi ja lisäsi ”giper-borei, jees! Tšuhonskaja krov!”

”No se on ukko maailmaa kierrellyt”, kysyin. Kosmopoliitteja näemmä olette, mutta mistä alun perin? Ei kai nyt kuitenkaan Kiinasta sentään?

”Jos on nuorukainen kuullut sanan ’kantapeikko’, niin sellainen olen tässä talossa minä, et siis sinä” urisi ukko ja alkoi hiljalleen naputella jotakin, mikä näytti kädessä olevalta maljakolta. Kohta keräsi sieltä jotain töhnää ja kääri sanomalehtipaperiin, sytytti sitten tötterön uunissa. Mitään puhumatta ukko veteli savuja posket lommolla ja puhalteli kattoon. Tämä ilmeinen pilkanteko tupakkalaista ja sen tarkoituksista näytti törkeältä ja haisi hirveältä, mutta ukko alkoi jo vähän hymyillä, kun sai tuota saastaa keuhkoihinsa.

Hirveä kessunkäry alkoi täyttää huoneen, mutta tuntui siltä, että sekin oli parempi kuin se haju, joka varmastikin tuli tuosta epäsiististä turjakkeesta, jonka lähellä oli pakko vaistomaisesti pidätellä hengitystä.

”Mitä te ukko poltatte ja miksi”, kysyimme ehkä vähän koppavasti ja syyllistäen, mutta tällaisessa yhteydessä se on hyväksyttävää. ”Eikö se ole ikävä yskiä sitten ja kärsiä kaiken maailman nuhasta ja bronkiiteista”?

”Älä nuori mies viisastele” oli vastaus. ”Ukot rykivät aina. Se kuuluu vanhojen ukkojen virkaan ja toimenkuvaan. Ennen hibernointia polttelin viitisenkymmentä vuotta. Piippua vetelin ja kessusätkiä. Ilman niitä olisin viettänyt köyhän elämän. Mikäpä tässä on rykiessä. Oli se sen väärtti, jottas tiedät. Ilot oli vähissä, mutta kessua riitti aina ja hyvä niinkin.

Poltettuaan kaamean tötterönsä lopuilleen ukko sylkäisi sormiinsa, jotka olivat tainneet kärähätää sätkän kanssa touhutessa ja huokasi nautinnollisesti. ”Tähän vielä tuoretta ruisleipää ja maalaisvoita. Tai siansivua. Tai vaikka lippeekalloo”.

”Savo näyttää sujuvan?” ehdotin.” Suattaapa sujuvakkiin”, ukko urahteli. Mutta nyt hakekaa te nuoret ukolle apetta, alkaa jo olla ruoka-aika. Käväisen pihan perällä rykäisemässä pihkatapin ja toivon, että sillä välin saatte aikaan jotakin, joka tuottaa teille aitoa antajan iloa”.

Yllättävää kyllä, ukko saattoi siis käyttää varsin kirjallisia ilmauksia ja vaikutti milteipä intellektuellilta. Ettei vain olisi se entinen yliopiston rehtori, jonka väitettiin takavuosina lavastaneen kuolemansa ja oikeasti hävinneen maailmalle, ehkäpä seilaamaan meriä, ehkä muuten vain kuljeksimaan. Haudattaessa oli arkku ollut kumman kevyt ja joku oli ollut näkevinään rehtorin irvistelevän hautajaisväelle kuusiaidan takaa, josta hän muka olisi kuunnellut kauniita puheita, joita ei eläessään ollut paljon osakseen saanut tai ainakaan ansainnut.

Kun ukko palasi pirttiin, oli pöytään pantu yksinkertainen jouluateria. Ruisleipää, maalaisvoita ja rasvaista kinkkua, sinappiakin. Lanttulaatikkoa oli, samoin maksalaatikkoa, mutta imellettyä perunalaatikkoa ei, sillä se oli mielestämme joutava ja naurettava länsisuomalainen tapa. Juomana oli kirnupiimää ja kotikaljaa. Alkoholia ei ollut.

Ukko kävi muitta mutkitta pöytään ja alkoi jauhaa ruokia. Välillä röyhtäili hartaasti. ”Eikö sattunut väkevää olemaan, napanderin verran?” ukko kysyi.

Silloin muistin, että auton takakontissa vai oliko reen heinälaatikossa, oli taskumatti, jossa oli Viru kange-viinaa, tuhtia tavaraa.

Sepä ukolle kelpasi. Hän torjui ajatuksen lantraamisesta ja veteli läskikimpaleiden välissä sievoisia ryyppyjä. Näytti siltä, että tämä häntä miellytti.

Turjake oli alkanut kiinnostaa minua. ”Oletteko yliopiston rehtori”? kysyin ennen kuin olin ehtinyt ajatella kysymyksen typeryyttä.

”Hehhehhehhehhee”, ukko hekotteli. ”Sitä syntiä en ole tehnyt”. ”Mutta on sitä kyllä ehtinyt kaikenlaista, ennen hibernointia siis. Onpa hyvinkin, on,on.”

”Onko mualimmoo kierretty?” yritin tuttavallisesti savoksi.

”Kierretty on, tahkoakin, mutta kyllä tämän pallon satun tuntemaan, kun on mety pitkin ja poikin”. Nämä nyt eivät muille kuulu, mutta kun nyt kerran kysyt, niin sinulle kerron, että kerran olin pulska mies ja pulskan laivan kapteeni. Laiva oli kuunari. Kaksi mastoa, raakapurjeet keulamastossa ja kantavuus puolen sataa lästiä. Seilattiin Ranskaan ja Espanjaan. Haettiin suolaa ja viiniä, vietiin lankkuja, sian harjaksia, pajun kuorta, tervan kusta ja pikiöljyä.

 Laiva haisi kuin rankkitynnyri, kun kerran otettiin tärpättilasti. Miehet karkasivat joka satamassa jos nukahdin vahdissa. Kerran sitten sitoivat minut ja irrottivat köydet. Olipa mukava sitten yuksin manöveerata tärpättilastissa Hullin möljään, kun vuorovesiportteja juuri suljettiin.” Ja sen tein yksin” turjake sanoi ylväällä äänellä. ”Sitä sai meinaan juosta välillä mastoon purjeita kasaamaan, sitten keulaan ankkuria  heittämään ja taas ruoriin ja kahvelipurjeita laskemaan. ”Yksin” sanoi ukko ja äänensävyssä oli suorastaan ylväs kaiku. Tuollaiselta saattoi näyttää Napoleon sen jälkeen kun keisariksi itsensä kruunasi.

Ukko taisikin olla jo vähän hiprakassa ja laulaa jollotteli pian merimiesengelskalla:

Sou louver joor topseils änd fööl ap joor spänköörs,

Froo-om äshänt tuu Silliss is töötifaiv liig!”

Ukko vaikeni ja sanoi arvokkaasti: “Sii-säntiis”. Sen päälle otti pitkän ryypyn Viru kangeta ja ähkäisi ja irvisti kammottavasti.

On pakko sanoa, että tämä humalaisen loilotus teki juuri tällä kertaa omalla omituisella tavallaan aikamoisen vaikutuksen ainakin minuun, ehkä toveriinikin. Vaikutus oli jopa edullinen. Jopas olikin ukko! Kylläpä ainakin valetta osaa lappaa kuin unikirja. Lienee kirjoja lukenutkin?

 ”Siitä taitaa siitä haaverista olla jo mennyt vuosisata- pari”, arvelin.

”Viime reissu tehtiin armon vuonna kaheksantoistasataa kuusikymmentäseitsemän” ukko lasketteli. ”Suolalastissa jouduttiin pohjoismyrskyyn Ristnan luona ja kestettiin Suurupiin asti. Puomi katkesi käännöksessä ja prammitanko putosi styyrmannin varpaille. Hyvä mies jäi pois pelistä. Minun lisäkseni paatissa kykenivät enää toimimaan minä ja kokki. Meillä oli kyllä mukana pari Hullista haalittua koiranvittua muka miehistönä, mutta ne vain oksentelivat messissä, joka haisi kuin bordelli Barcelonassa.

Kahdestaan saatiin prassata skuutit ja välillä juosta veivaamaan ruoria. Kuunari rekasi hurjasti ja broutsasi lukemattomia kertoja. Ihme että mastot kestivät. Kliivari ja reivattu mesaani veivät paattia minkä veivät. Mikä voitiin, tehtiin. Koetettiin pysyä erossa rannasta, mutta niin vain sitä mentiin Suurupin matalalle ja ammen plottis!”

Tunnetkos muuten laulua siitä priki Bluebirdistä, joka oli Hullin kabotaasipaatteja. Tunsin kapteenin ja tunsinpa sen ruotsalaisenkin, joka sidottiin sen ruoriin ja unohdettiin noukkia pois, kun toiset jätti laivan. Se oli niin, että

”Den va Bluebird den brigg

det vas Bluebird från Hull,

som på julafton sjuttiotvå…”

”No laulun tunnen ja hyvä onkin, taitaa olla Evert Taubelta. Mutta entäs se teidän paatti”?

”Niin, meidänkö?” ” Ettäkö paatti.”

”No teillähän kuunari meni kiville Suurupin luona, vai kuinka? Mitenkäs kävi?

”No, mitenkäs siinä käy, kun puhaltaa yksitoista bofooria  ja kahdenkymmenen jalan korkuiset aallot alkaa hakata laivaa vasten kalkkikiven särmiä?”

”Meni paatti pohjaan?”

”Meni paatti ja sata tonnia suolaa. Jäi koko maan muikut suolaamatta sinä syksynä. Ne oli pakko hapattaa ja koko Suomi haisi sinä talvena aivan sietämättömästi. Monet pakenivat maasta Petroskoihin, kun ei Amerikkaan päässyt jäiden takia. Siellä oli Vienanmeren varnitsoista vielä saatu suoloja , pystyivät ihmiset jotenkin elää kituuttelemaan säädyllisesti. Suolaa edes oli ja teetä, ei kahvia. Sokeria oli pääsiäisenä. Huhhuh. Oli paha paikka ja paha vuosi!”

”Annoitteko meriselityksen? Mitä sanottiin raastuvassa?”

”Yrittivät pistää minut vastuuseen. Olin reivannut liikaa purjeita, joten paatti ei jaksanut nousta tuuleen ja ajautui karille. Minun vika sitten! Hyväpä oli pöydän takaa viisastella, kun ei ollut katsomassa kymmenmetrisiä aaltoja. On tässä seilattu Riossakin ja Biskajalla. Mutta Itämeren aallot on ilkeitä, ne nousee kuin seinä ja ryskyttää laivaa, lyövät yli kannen. Ja minun vikahan se, tietenkin”.

”No huhhuh”. On sitä sitten nähty kaikenlaista. Miten työ tulia tänne?” utelin savoksi. Oli alkanut kiinnostaa.

”Pääsin Tallinnasta soutuveneellä karkuun ja hiippalilin metsiä pitkin tähän taloon, jossa olin huutolaispoikana kerran. Kävin pangolle makaamaan ja otin taskusta amuletin, jonka olin ostanut Shanghaista. Siinä on outoja voimia ja sanotaan, että oopiuminpolttajat käyttävät sitä, kun haluavat irrottautua paheestaan. Hibernointi voi kestää yli sata vuotta. Minulla varmaankin sitten puolitoista. En tiedä, kannattiko koko homma, mutta tässä sitä ollaan. Kuunarin karilleajo taitaa olla jo vanhentunut juttu.”

Sanoin, että kyllä siitä vielä on paperit tallella, mutta vakuutusyhtiötä ja oikeudenomistajia ei enää ole, joten sopii kyllä tulla ihmisten ilmoille.

”Jaajaa”, ukko tuumiskeli ja ryki. Viinaryypyt olivat antaneet hänen harmaille kasvoilleen terveen punaisen värin ja hän nikotteli välillä. Silmät tuikkivat ystävällisesti, kuin vain ne nousuhumalaisella voivat.

”Jaajaa”. Olisihan tuo varmaan kiinnostavaa käydä katselemassa, miltä näyttää Sulokava tähän aikaan. Taitaa siis joulukin olla. Onko saatu riisiä tänä vuonna, jotta putroa olisi jouluksi? Entäpä kanelia?”

Vakuutimme, että kaupoissa oli nyt kaikenlaista. Kinkun ja voin ukko oli tyydytyksellä huomioinutkin. Kannattaisi käydä katsomassa, vaikka puoteja oli vain kaksi.

”No ei taida sitten kovin hääppöstä olla, kaksi puotia, uutta muotia”, ukko riimitteli. Mutta pakko on mennä katsomaan. Kahvia ja sokeria tässä mieli tekee, hän sanoi ja kaivoi esille valtavan lompakon, jossa oli Suomen suuriruhtinaskunnan hopeamarkkoja ja Venäjän paperiruplia. ”Eiköhän se raha vielä maassa kelpaa?”

Tuohon emme oikein osanneet vastata, mutta annoimme ukolle varmuuden vuoksi sata euroa lainaksi, jotta hän saisi tehtyä välttämättömät ostoksensa välipäivinä.

Itse päätimme lähteä talosta pois. Näytti siltä, ettei ukon joulumieli enää enempää kaivannut seuraa, eikä meidänkään tunnelmamme sitä enää edellyttänyt. Nyt voisi varmaan poistua talosta, niin oma kuin olikin. Tuntui, kuin olisimme menneet sinne jonkin toisen omistamaan valtakuntaan, vaikka meillä oli talon kauppakirjat kunnossa ja lainhuudatus vetämässä. Ukko oli varmaan joku kulkumies, joka piilotteli poliisia. Yliopiston rehtori hän ei varmaankaan ollut. Ja miten hän olisi voinut olla purjelaivan kapteeni? Kovin oli pieni kooltaankin.

Mutta onhan tässä maailmassa kaikenlaista. Kuka näitä kaikkia ymmärtää. Olipahan siinäkin kummallinen ukko!

Ja niin sitä jätettiin ukolle jouluruokia ja juomia ja toivotettiin hyviä pyhiä. Kuivia halkoja  siellä riitti ja nyt hänen siellä  kelpasi käydä makaamaan lämpimälle pankolle viettämään Vapahtajan armorikasta syntymäjuhlaa, kylläisenä ja pienessä hutikassa.

Liinakko ravasi metsätietä ja tähdet tuikkivat taivaalta, lumi narskui ja polle pärskähteli. Tierat lentelivät kavioista ja aisakello kilisi.

Tämä oli erikoinen joulu. Emme kertoisi ukosta kenellekään. Niin oli varmaan parasta, me päättelimme.

Nyt oli sentään joulu ja ihmisillä hyvä tahto, kerrankin.