Ruotsi ja demokraatit

Demokratian opissa eli Ruotsin demokratia ja ruotsidemokraatit

Venäjän asemaa moraalisena jättiläisenä ja maailman mahdollisena pelastajana on sikäläisten patrioottien taholta jo niin pitkään toitotettu, että asialta alkaa mennä uskottavuus, kun käytännössä ei ole saatu aikaan juuri muuta kuin viattomien ruumiita.

Venäjän tilalle on jo vuosikymmeniä pinnistellyt ja sen nyttemmin ohittanut Ruotsi, joka on tuominnut milloin Vietnamin sotaa ja milloin Neuvostoliiton sukellusveneprovokaatioita. Sotavuosina sikäläinen lehdistö aluksi tuki innokkaasti suomalaisten sodankäyntiä, mutta tilanteen muututtua vaaralliseksi vaati Suomea solmimaan oitis ja viivyttelemättä erillisrauhan, hinnalla millä hyvänsä.

Sotavuosina Ruotsin malmi ja kuulalaakerit olivat Saksan sotaponnistuksille niin tärkeitä, että liittoutuneet olivat valmiita niiden viennin katkaisemiseksi lähettämään maahan siirtoarmeijan Suomen auttamisen verukkeella. Saksalaisten sotateollisuus olisi silloin jumiutunut muutamassa viikossa.

Mutta Ruotsi torjui ajatuksen kauhistuneena. Se piti tiukasti yllä puolueettomuusvalvontaansa ja asian ratkaisi lopulta Suomi, joka ei pyytänyt liittoutuneiden apua. Ne olisivat kyllä voineet tulla väkisinkin.

 Ruotsin johto piti tuolloin jostakin syystä suorastaan fanaattisesti silmämääränään oman maansa eikä esimerkiksi maailman juutalaisten etua ja niinpä kansankoti selvisi maailmansodista ei ainoastaan vähin vaurioin, vaan jopa muhkean tilipussin kera. Suoritusta voi pitää sinänsä hyvänä, mutta ei juuri moraalisena urotekona. Kaiketi tämä on taustana sille, että Ruotsissa havahduttiin sellaisten suorittamiseen vasta sodan jälkeen.

Metodina on sitten ollut moraalinen kauhistelu ja suorastaan nollatoleranssi kaikissa mahdollisissa ja myös mahdottomissa yhteyksissä. Ruotsalainen toimittaja Arnstad löysi pari vuotta sitten Suomen sotavuosien historiasta aivan tavattomasti kauhistelun aihetta. Hänen naiiviutensa lähinnä nauratti suomalaisia, mikä saattaa olla merkki siitä, että uusi kulttuurinen kuilu on kasvamassa maidemme välille, tänne vanhaan vapaaseen Pohjolaan.

Viime vuosina on holokaustin kauhistelusta kehitetty Ruotsissa kansallinen rituaali, johon myös kaikkien koululaisten on osallistuttava. Holokaustista muistuttaviin teksteihin voi yllättäen törmätä vaikkapa göteborgilaisessa puistossa, joka ei liity koko asiaan millään tavalla.

Niistä, joiden mielestä joukkomurhat ovat ilman muuta iljettäviä, on ollut vaikea käsittää, miksi asiaa on niin tavattomasti korostettava ja alleviivattava. Ei sen paheksuminen mitään erityistä harjoitusta tai argumentointia kaipaa ainakaan normaalin terveen ihmisen kohdalla. Tuntuukin siltä, että asialla on lausumaton, salattu ja ehkä tiedostamatonkin taustansa. Se kytkeytyy nykyhetken tarpeisiin ja sen puitteissa on luotu historiallinen myytti, Hitler-kortti, jota voidaan käyttää ei-toivottavien mielipiteiden vaientamiseen tässä ja nyt.

Holokaustista on kehitetty jonkinlainen suuri saatana, joka vaanii rauhallista kansankotia tänäänkin joka päivä ja hellittämättä. Tiedostamattomalla tasolla ehkä tunnetaan, että ruotsalaisilla on sisäistä taipumusta valmistella uutta massamurhaa. Tämä on estettävä kieltämällä ajattelemasta ja siis myös esittämästä Ruotsiin saapuneita maahanmuuttajia epäedullisessa valossa.

Muistamme, että Hitler esitti juutalaiset nimenomaan kielteisiä ominaisuuksia omaavana ryhmänä. Kuten penni on miljoonan alku, niin on epäsuopea ajatuskin kansanmurhan alku. Vastaus suvaitsemattomuuden muodostamaan vaaraan on nollatoleranssi sitä kohtaan eli äärimmäinen suvaitsevaisuus sellaisia tekoja kohtaan, jotka tosiasiassa voisivat antaa aihetta paheksuntaan. Tämä koskee siis vain tiettyjä asioita ja toisia ei.

Helsingin yliopistossa kävi pian Suomen ”jytkyvaalien” jälkeen esitelmöimässä Ruotsissa vaikuttava, mutta Suomesta muuttanut Ann-Cathrine Jungar, joka kertoi, että Suomi oli ajautumassa erilleen muusta Pohjolasta. Joku Teuvo  Hakkaraisen kaltainen henkikö olisi Ruotsissa saanut aivan toisenlaisen kohtelun kuin Suomessa.

Kuten muistetaan, Hakkarainen lausui julkisesti tietyn n-sanan, mistä seurasi Suomen tuon syyskauden merkittävin poliittinen sensaatio. Tämän johdosta kansanedustaja sai varoituksen ryhmältään, lehdistö tuomitsi Hakkaraisen barbaarisuuden yksimielisesti ja valtava paheksumisen myrsky näytti pyyhkäisevän yli Suomen. Tätä taustaa vasten voi vain ihmeissään kuvitella, mitä Ruotsissa olisi vastaavassa tilanteessa voinut tapahtua. Mahdollisesti siellä olisi asia viety oikeuteen ja kansanedustaja istuisi nyt tyrmässä miettimässä tekosiaan tai kahleilla kytkettynä Kaknäsin torniin ihmisten pilkattavana ja piinattavana.

Samoihin aikoihin julkaisi ruotsalainen lehti pilakuvan, jossa Suomen eduskuntataloon hiippailee muumia muistuttavan hahmon rinnalla naamioitunut olio, jolla on Timo Soinin kasvonpiirteet ja muumihännän sijasta rotanhäntä. Koska vihjettä voi pitää melko voimakkaana ja tavallisia kunnon kansalaisia loukkaavana, tarkoittani sanoma kai sitä, että Suomen eduskunnassa itse asiassa onkin tyyppejä, jotka moraalisessa suhteessa eivät ole ihmisiä lainkaan, vaan edustavat rikollista ideologiaa, jonka päämääränä mahdollisesti on holokausti tai jokin muu pirullinen rikos.

Koska Suomi oli siis ilmeisessä vaarassa pudota yhteispohjoismaisesta kelkasta, kuten meille on osoitettu, meillä otettiin järeät aseet käyttöön. Kun kansanedustaja James Hirvisaari kuvaili blogissaan, että muslimien maahanmuutosta seuraa erilaisten ongelmien kasvu, mitä sinänsä lienee ollut mahdotonta osoittaa vääräksi, näki yleinen syyttäjä asiassa rikoksen: kiihotuksen kansanryhmää vastaan. Käräjäoikeuden vapauttava tuomio muuttui hovioikeudessa langettavaksi. Koska Hirvisaari ei kehottanut minkäänlaisiin toimiin ketään vastaan ja kertoi vastustavansa väkivaltaa, oli maallikon logiikalla vaikea ymmärtää hovioikeuden ratkaisua. Se saattoi liittyä pyrkimykseen hakea pohjoismaista hovikelpoisuutta. Piirtäköötpä sitten meille rotan häntää!

Yhtä kaikki, kyse on erittäin arveluttavasta laintulkinnasta, jossa tosiasiaväittämien esittäminen tulkitaan laissa rangaistavaksi ”kiihotukseksi”.

Aikanaan meillä kiellettiin julkaisemasta tekstiä, joka saattoi vaikeuttaa maamme suhteita ulkovaltoihin. Sitä ei tarvinnut soveltaa juuri koskaan, koska sen pelotusvaikutus riitti. Mihin pelottelua tarvitaan nyt? On todennäköistä, että kiellot ja rangaistukset eivät ratkaise mitään. Olennaista on saada ihmiset sensuroimaan itseään. Näin on tehty ennenkin ja näin tehdään nyt. Tuloksena on vääristynyt kuva maailmasta, mutta se saattaa samalla tuottaa moraalisen palkinnon sille, joka sitä kaipaa. Näin oli asia myös Neuvostoliitossa.

 Ruotsi valtiona on jo, entisen Neuvostoliiton tavoin ylentänyt itsensä kieltojen ja nollatoleranssin suhteen niin korkealle, että muiden lienee mahdotonta sitä ohittaa, mutta jos teemme parhaamme, voi meistä tulla tälläkin alalla kakkosluokan moraalinen suurvalta Ruotsin peesaajaksi.

Ruotsalaistyyppinen väärinajattelun kauhistelu ja sen harjoittajien diabolisointi on saanut yhä enemmän jalansijaa Suomessakin. Pari vuotta sitten ilmestyi Kirkko ja kaupunki-lehdessä pilakuva, jossa perussuomalaisten puheenjohtaja toivotti naamion takaa hyvää joulua vain omalle viiteryhmälleen eli lihaa syöville heteroseksuaaleille. Muille taas saman puolueen porukka toivotti ”paskaa joulua” ja puhui ampumisesta ja karkottamisesta.

Asian huumoripuolta ymmärtämättömän huomio kiintyi hurjaan kielenkäyttöön ja ilmeiseen holokaustiassosiaatioon. Käytetyt toivotukset olivat tietenkin kyseisen humoristin omaa keksintöä ja mikäli niissä oli jonkinlaisia yhtymäkohtia todellisuuteen, ne lienee löydettävissä vain käyttämällä ajatusketjua, jonka mukaan kaikki epäsuopeus sallivaa maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan liittyy aivan saumattomasti pahantahtoisuuteen ja jopa murhanhimoisuuteen. Perin erikoista logiikkaa, mutta toleranssin olemattomuus ansaitsee varmaankin kiitoksen joltakin taholta.

Kaiken takana näyttää olevan usko poliittisen korrektiuden suureen vapahtavaan sanomaan ja suorastaan absoluuttiseen totuusarvoon, jonka rinnalla kaikki muu kalpenee ja väistyy kuin aikoinaan pappispimitys kommunistipuolueen päälinjan edessä.

Äänestäjät kertoivat sitten myös Ruotsissa, ettei huomattava osa kansaa halunnut olla mukana siinä itsesensuurin ja tekopyhyyden kielipelissä, johon ruotsalainen valtiososialismi halusi alamaisensa pakottaa. Kun 13 prosenttia vapaista kansalaisista osoitti tämän äänestämällä, heidät suljettiin välittömästi poliittisen yhteistyön ulkopuolelle.

On turha selittää, millä tavalla tämä käytös sotii demokratian perusperiaatteita vastaan. asia ei sitä parane, että ruotsidemokraatteja syytetään ”uusnatsilaisista” kytkennöistä. Vapaassa maassa kansalaisella täytyy yksinkertaisesti olla sekä oikeus ilmaista mielipiteensä että äänestää sellaista puoluetta kuin haluaa. Olisi eri asia, jos puolue esittäisi rikokseen kehottavan ja pyrkivän ohjelman, jollaisena meillä ennen sotia pidettiin pyrkimystä väkivaltaiseen vallankukoukseen.

Demokratia on vaativa laji ja se toimii vain silloin, kun kansalaiset ja heitä edustavat puolueet pystyvät hyväksymään myös sen, että myös niillä, jotka ajattelevat asioista toisin, on yhtäläinen oikeus toimia oman aatteensa hyväksi. Näyttää siltä, että ruotsalaisilla on tässä asiassa vielä paljon opittavaa. Ehkäpä Ruotsi vielä ajautuu takaisin kohti Suomea ja Tanskaa?