Kun historiaa ei tunnettu

Meillä ei silloin tunnettu historiaa eikä tunneta vieläkään

Suomettumisen ankeina vuosina väärennettiin myös maamme historia, kuten tiedetään. Kuten Paasikivi sanoi, meidän piti käydä ”mahalleen maahan” katumaan olemattomiakin syntejämme. Kädet ja jalat sidottuina voimme vain ottaa syyt niskoillemme, emmekä voineet vastata valheisiin.

Totuuden aika on nyt sitten tullut ja on sanomattakin selvää, että se monen mielestä tietysti tarkoittaa sitä, että esitetään kaikista asioista tulkinta, joka on sille entiselle täysin vastakkainen. Lisäksi on asianmukaisesti halveksittava mennyttä alennustilaa.

Olihan niitä joskus kaikenlaisia historiantulkintoja liikkeellä. U.K. Kekkonen oli alasta hyvin kiinnostunut ja pohdiskeli julkisesti, että jos esimerkiksi YYA-sopimus olisikin solmittu vuonna 1938 eikä kymmenen vuotta myöhemmin, niin asiat olisivat sen jälkeen menneet aivan toisin. Sinänsä tämän veret seisauttavan ajatuksen voi vieläkin allekirjoittaa.

Kekkosella ei tietenkään ollut mitään valtaa käskeä historioitsijoita eikä edes journalisteja, mutta jälkimmäisiä ei todella tarvinnutkaan, sillä he olivat erittäin nopeita oppimaan ja innokkaita tuota oppiaan käyttämään. Sangen nopeasti meillä muodostui eräänlaiseksi uskonkappaleeksi, että 1930-luku oli maassamme aivan mahdotonta taantumusaikaa, jolloin uhiteltiin Neuvostoliitolle ja ylenkatsottiin lähetystösihteeri  Jartsevia.

Näin siitä huolimatta, että tämä yritti välittää ystävällismielisen naapurin huolestunutta viestiä siitä, että Suomi voisi välttää talvisodan, joka muutoin oli luonnollisestikin uhkaamassa, koska naapurin turvallisuus näin edellytti. Suuren ja mahtavan naapurivaltion humaanista ja edistyksellisestä luonteesta vallitsi julkisuudessa liki täydellinen yksimielisyys ja syyt ikäviin välikohtauksiin oli helppo löytää meikäläisistä taantumuspiireistä, kuten nimimerkki Komissarov erittäin arvovaltaisissa kirjoissaan osoitti. Arvovaltaisia ne tosin olivat lähinnä journalistien keskuudessa.

Tutkijat tietenkin myös painelivat laumana perässä eikä suomettuneessa maassamme uskallettu poikkipuolista mielipidettä sanoa saati julkaista, kuten nuoremman sukupolven edustajat nykyään kai mielestään hyvin tietävät. Kuva omasta ja naapurin historiasta oli pahasti vinoutunut, mikä toimittajien on nyt helppo selvittää vertaamalla sitä nykyiseen kuvaan, joka on oikea.

Olen kyllä ymmärtänyt, että mikäli halutaan täysin objektiivista totuutta, on käytettävä vertailukohteena virolaista tai puolalaista näkemystä. Meillä nimittäin on vielä tietoisuudessamme ns. menneisyyden jäänteitä, jotka ovat häpeällisiä ja perustuvat osittain tyhmyyteen ja osittain matelevaan mielistelyyn, joka on vasta osittain voitettu.

Tällaiselta minusta näyttää se kuva menneisyydestä ja Kekkosen kauden menneisyydenhallinnasta, joka nykyään on vallalla. Meillä ei uskallettu, pelättiin, kieroiltiin. Tukittiin suut, vaikka tiedettiin, miten asiat oikeasti olivat.

Mielestäni tämä kuva on aivan väärä. Se YYA-hymistely, Leninin palvonta ja usko Neuvostoliiton rauhanpolitiikan aitouteen, jota meillä toisteltiin, perustui sekä aitoon tietämättömyyteen että suhteellisuudentajun puutteeseen. Osittain se jopa rakentui uuden tutkimustiedon pohjalle ja näiden ohella vaikutti vielä ylevä moraalinen tekijä. Sodan ilkeä henkinen kuona yksinkertaisesti haluttiin poistaa mielestä likaamasta uuden aikakauden uusia mahdollisuuksia.

On aivan totta, ettei meillä ilmestynyt juuri lainkaan kriittisiä tutkimuksia Neuvostoliitosta. Se kriittinen aines, jota oli suomeksi saatavilla, oli yleensä tutkimuksena primitiivistä ja muistelmien pätevyyttä voitiin epäillä. Koska Neuvostoliitto oli suljettu informaatiotila ja kiisti jopa objektiivisen kritiikin mahdollisuuden, oli tiedon saantikin todella vaikeaa. Jotakin kertoo se, että Poika Tuomisen kirjat ovat tähän päivään saakka olleet perusteoksia niille, jotka ovat halunneet tietää jotakin Neuvostoliitosta.

Itse asiassa tilanne on vieläkin aivan surkea. Suomeksi ei ole yhtään kunnollista esitystä Venäjän vallankumouksista ja jopa Neuvostoliiton sotavuosien kelvollinen yleisesitys puuttuu. Talvisodasta on saatavissa paljon parempi materiaali venäjäksi kuin suomeksi ja sama tietenkin koskee sotien jälkeisen ajan Neuvostoliittoa. Ne, jotka ovat suomenkielisen kirjallisuuden varassa, ovat yhä hyvin pitkälle Isaac Deutscher- tyyppisten tulkintojen maailmassa. Suuri Lenin, vielä suurempi Stalin, jalot bolševikit ja heidän taantumukselliset vihollisensa kansoittavat näyttämön, jolla esitetään edistyksen ja taantumuksen taistelua.

No, sanomattakin on selvää, että tilanne oli Kekkosen aikana vielä huonompi ja se oli sitä koko maailmassa. Venäjän vallankumous jatkui yhä, kuten Deutscher kirjoitti ja skorobuddhistinen (ven. skoro budet = pian tulee) uskonto vaikutti laajalti myös varsinaisten uskovien piirin ulkopuolella.

On kuitenkin todettava, ettei suomalaisia historiantutkijoita voi erityisesti ainakaan koko ryhmänä syyttää siitä, että se esitti asioista erilaisia tulkintoja kuin virolaiset tänään. Asioita ei suinkaan kainosteltu tarvittaessa sanoa myös suoraan, vaikka yleensä ymmärrettiin, ettei se kannata.

Kun aloiteltiin suomalais-neuvostoliittolaisia historiasymposiumeja 1960-luvulla, ehdotti professori L.A. Puntila esimerkiksi teemaa ”Suomalaisten kommunistien kohtalo 1930-luvulla Suomessa ja Neuvostoliitossa”. Myös talvisota oli ehdotusten joukossa.

Naapurin puolelta esitettiin se järkeen käypä veruke, ettei kannata keskustella aiheista, joita toinen osapuoli ei ole tutkinut. Niinpä näiden erittäin kiinnostavien teemojen käsittely lykkääntyi.

Oppikirjasymposiumissa taas neuvostoliittolainen osapuoli protestoi siitä, että suomalaisissa teoksissa mainittiin Molotovin-Ribbentropin sopimuksen salainen lisäpöytäkirja, joka oli keskeinen taustatekijä talvisodalle. Sellaista ei muka lainkaan ollut.

Suomen puolelta todettiin Keijo Korhosen suulla, että meikäläisen tutkimuksen pelisääntöjen mukaan tuota asiakirjaa ei voida pitää olemattomana, vaikka originaalia ei olekaan löytynyt, sillä siihen viitataan toisistaan riippumattomissa lähteissä, mikä ei muuten ole selitettävissä. Naapuri sai niellä tämän tulkinnan ja samoin kävi myös kysymyksessä Leninistä ja Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta. Tuomo Polvinen asetti asiat oman aikansa perspektiiviin ja osoitti Leninin todellisen poliittisen tilanteen ja pyrkimykset tunnustamishetkellä, joka merkittävästi erosi 1970-luvusta.

Tutkijoiden tulokset eivät pahemmin häirinneet journalistien intoa seurata Kekkosen jalanjälkiä, sillä jokainen ymmärsi, mistä menestyksen avaimet ja herkkupalat löytyivät. Vesi kielellä selosti lehdistö vielä myöhään 1980-luvulla Osmo Jussilan ja Eino Ketolan konflikteja neuvostoliittolaisten historian politrukkien kanssa. Nämä hurjapääthän olivat julkijumalattomasti neuvostovastaisia. Sitä ei yksikään kunnon journalisti halunnut olla. Se olisi ollut yhtä itsetuhoista kuin hankkia tänä päivänä itselleen suomettuneen maine.

Mutta aikansa kutakin. Nyt Venäjällä ollaan taas valtion toimesta virtaviivaistamassa historian opetusta ja moni meillä taitaa jopa uskoa, että uusi Neuvostoliitto on jo palannut eikä tutkimuksellakaan enää ole naapurissa muuta virkaa kuin toimia valtion palkkapiikana.

Aivan näin ikävästi eivät asiat kuitenkaan ole. Historianopetuksessa uusi kaanon on kyllä luotu ja sen pohjalta ollaan nyt kirjoittamassa oppikirjoja, joiden pitäisi tulla käyttöön ensi syksynä. Mitä asia konkreettisesti tarkoittaa selviää vasta sitten, sillä tekijöillä näyttää olevan melkoisesti liikkumavaraa. Selvää on, että patriotismi ja muut Putinin korostamat asiat tulevat entistä enemmän esille, mutta ei kannata kuvitella, että kyseessä olisi uusi vastine Stalinin vuonna 1938 hyväksyttämälle kommunistipuolueen ”Lyhyelle kurssille”. Siitä tehtiin todellinen pyhä kirja, josta poikkeaminen oli hengenvaarallista.

Silläkin uhalla, että suomettumattomat ja muutoinkin asiat paremmin tuntevat ja ymmärtävät henkilöt saavat aihetta ylenkatseeseen, totean, että erilaisten historiallisten tutkimusten määrä ja saatavuus Venäjällä on tällä hetkellä erinomainen. Neuvostokauden kriittistä tutkimusta on naapurissa pilvin pimein. Meillä sitä löytyy tuskin nimeksi.

Venäjän vallankumouksesta on suomeksi saatavilla lähinnä aataminaikaisia, naiiveja sepustuksia, joissa esimerkiksi valkoinen puoli esitetään suunnilleen samoin kuin bolševikit aikoinaan tekivät. Muutama loistava poikkeus toki kuuluu joukkoon, mutta kunnon yleisesitystä ei ole.

 Stalinin kaudesta on Venäjällä julkaistu yli sata nidettä käsittävät sarja, jossa on julkaistu myös parhaat läntiset sovjetologian klassikot. Neuvostoliiton ja Venäjän historiaan erittäin kriittisesti suhtautuvia teoksia, kuten nimimerkki Viktor Suvorovin (Rezun) ja Mark Soloninin kirjoja on kaupoissa runsaasti, samoin niitä vastustavia tulkintoja. Sivumennen sanoen, Solonin on julkaissut Suomen jatkosodan syttymisestä sangen kiinnostavan teoksen jo vuosia sitten. Suomeksihan näistä ei ole mitään kuulunut.

Ja taas kerran on syytä erikseen mainita Jevgeni Balašovin dokumenttikokoelmat talvisodasta. Mitään vastaavaa ei ole suomeksi. Toivottavasti tulee, sillä se olisi omiaan laajentamaan perspektiiviä. Balašov on myös julkaissut venäjäksi lukuisia kirjoja Karjalan kannaksen paikkakuntien historiasta.

Hyvin ilahduttavaa on, että nyt on suomeksi saatu Jegor Gaidarin teos, joka on kriittinen kuvaus perestroikasta. Sen sijaan meillä ei ole julkaistu perestroikan arkkitehdin Aleksandr Jakovlevin järisyttäviä muistelmia. Ne panevat koko Neuvostoliiton historian aivan uuteen perspektiiviin politbyroon jäsenen silmin.

Toki paljon muutakin löytyy, kirjojen määrä on rannaton. Meidän ei kannata kuvitella, että Venäjällä tunnettaisiin sikäläinen historia huonosti, tai että tutkimus siellä olisi taas valjastettu politiikalle kuten neuvostoaikana tapahtui. Tietenkin rahoittajatahot ohjaavat tutkimusta ja niin tapahtuu myös meillä. Akateemiset muodit saattavat aiheuttaa sen, etteivät tutkijoiden ja lukijoiden intressit aina kohtaa ja pikavoittoja tavoittelevat kustantajat ovat jo parhaasta päästä heittäneet hyvästit kulttuurin ja kansakunnan muistin palvelemiselle. Osakkeenomistajan etu on ihmiskunnan suurin arvo ja kaiken toiminnan johtotähti, mikä vasta nyt on meillä ymmärretty.

Eri aikakausien historiakuva ja perspektiivi on erilainen, eikä tälle asialle tarvitse hakea selitystä mistään salaliitosta tai edes valtiovallan politiikasta. Kekkosella oli kerran merkitystä, mutta samoin oli tutkijoilla, oppikirjantekijöillä, kustantajilla ja journalisteilla. Juuri nyt Kekkosella ei ole paljon merkitystä tässä asiassa, mutta Sofi Oksasella saattaa olla.

Merkittävin ongelma suomalaisten ja venäläisten historiatietoisuudessa on tällä hetkellä se, ettemme tunne toistemme historiallista kirjallisuutta eikä tämä ole vain venäläisten ongelma. Itse asiassa ongelma on jopa suurempi Suomen puolella, jossa ei suomeksi ole saatavissa edes neuvostoajan historian perusteoksia. Journalistit, joiden ammattiin yleensä kuuluu hakea asioille syypäitä, ehkä arvelevat, että syy on tutkijoissa kuten aina ennenkin, mutta kehottaisin varovaisuuteen tämän johtopäätöksen tekemisessä.

 Se historiakuva, joka meillä joskus vallitsi, oli aivan ilmeisesti vääristynyt, mutta ei meidän sen takia kannata kuvitella, että se nyt olisi oikea. Niin tietomme kuin ymmärryksemme omasta itsestämme ja muista ovat rajalliset ja niitä täytyy yhä uudelleen täydentää ja korjata. Myös Venäjän historian saralla meidän on syytä ahkeroida. Harva meistä edes tietää, miten paljon ei tiedä.