On jihadin aika

Se on sitten jihadin aika

Vielä parisenkymmentä vuotta sitten olisi vaadittu Veikko Huovisen kykyjä kuvittelemaan tavallista kantasuomalaista tallaajaa, joka yhtenä kauniina päivänä päättäisikin kääntyä muhamettilaisuuteen ja lähteä pyhään sotaan taistelemaan vääräuskoisia vastaan. Huovinen olisi varmasti onnistunut naurattamaan ihmisiä, mutta ei sentään luomaan tästä aiheesta uskottavaa tulevaisuudenkuvaa. Ei sellainen ollut mahdollista.

 Mutta kaikki on jälleen muuttunut ja tulee tästä vielä muuttumaan. Onko tässä kummallisessa ajassamme siis jotakin perustavanlaatuisesti uutta, selittämätöntä ja ennennäkemätöntä? Ennen kuin kiiruhdamme tekemään hätäisiä johtopäätöksiä, muistakaamme ainakin sitä viisautta, joka lausuttiin jo tuhatkunta vuotta ennen Muhammedin ja hänen uskontonsa syntymää.

Kuten Saarnaaja sanoi: Ei ole mitään uutta auringon alla.

Sukupolvi tulee ja sukupolvi menee, mutta maa pysyy iäti ja aurinko nousee ja aurinko laskee ja kiiruhtaa sille sijallensa, josta se jälleen nousee. Mitä nyt on, sitä on ollut aina ennenkin ja mitä vasta on oleva, sitä on ollut jo ennenkin…

Minä olen katsonut sitä työtä, minkä Jumala on antanut ihmislapsille, heidän sillä itseäänrasittaaksensa. ..
Minä sanoin sydämessäni: ihmislasten tähden se niin on, jotta Jumala heitä koettelisi ja he tulisivat näkemään, että he omassa olossaan ovat eläimiä.

Tässä saattaa olla asioiden ydin lyhyesti esitettynä. Sama ei tule vielä kokonaan sanotuksi, jos asian kuittaa vain kahdella sanalla: deja-vu.

Niin, tiedotusvälineet siis kertoivat, että Syyriaan Suomesta menneistä neljästäkymmenestä jihadistitaistelijasta puolet oli puhtaasti kantasuomalaista alkuperää.

Parikymmentä Allahin soturia siis oli noussut täältä pohjolan karusta maaperästä ja siirtynyt etelän vielä karummille aavikoille hyökkäämään paikallisia uskottomia vastaan ja ilmeisesti marttyyrikuoleman ihanassa toivossa.

Aikoinaan Paavali sanoi, että evankeliumi on hullutusta maailman viisaille, mitä se toki olikin ja yhä vielä on. Sitä on tietysti myös jihadismi ja koko islam. Itse asiassa voisimme maallisessa diskurssissamme jopa käyttää sanaa idiotismi. Asialla on tietenkin myös ns. hengellinen puolensa, josta ei tässä sen enempää.

Maallisesta näkökulmasta koko touhu joka tapauksessa on sietämätöntä juuri idiotisminsa eli irrationaalisen erikoislaatunsa vuoksi.  Se muodostaa sfäärin, joka ei lainkaan kuulu rationaaliseen maailmaamme. Ymmälleen joutunut yhteiskunta näyttää asettavan toivonsa siihen, että näiden ihmisten järki voitaisiin palauttaa ja tietoisuus normalisoida jonkinlaisella terapialla.

Tämä lienee utopiaa. Meidän orgaanisesti solidaarinen yhteiskuntamme perustuu ihmisten valistuneeseen oman edun tavoitteluun ja nämä yksilöt ovat siinä anomalia, jonka kohtaamiseen yhteiskunnan eväät eivät riitä silloin, kun järkeä ei ole tai se ei saa määrätä. Mutta lohtuna olkoon, että vastaavaa on ollut ennenkin.

Muistakaamme vain kristinuskoa, silloin kerran, ennen nykyisiä kirkkokuntia ja arkkipiispoja. Mielettömine mysteereineen se levisi vastustamattomasti Rooman maailmanvallan rajuista vastatoimista huolimatta. Vainot sen kuin kiihdyttivät käännynnäisten intoa ja marttyyrikandidaatteja oli enemmän kuin riittävästi.

Silloin, kuten nyt, ihminen ei tyydy järkevyyteen, vaan tuntee vetoa kosmiseen merkitykseen. Tärkein emotionaalinen todiste suuruudelle on vanha ja koeteltu: ihminen alkaa tappaa toisia kaltaisiaan ja siinä samalla tapattaa myös itsensä, mikä on tietenkin sama asia.

Elämää suurempaahan on aivan vakuuttavasti se, mikä saavutetaan elämää tuhoamalla, mitä useampia sitä parempaa ja vakuuttavampaa. Sepä voimaannuttaa ja humalluttaa.

Myös Itä-Ukrainassa ovat eräät tuhatvuotista valtakuntaa luovat patriootit jo päässeet todelliseen hurmokseen. Älkääpä kuvitelko, että siellä olisi olennaista pelkkä ”geopolitiikka” saati reaalipolitiikka. Ilman vapaaehtoisia järki sielläkin pian palailisi ja aseet pantaisiin naulaan. Miksei käytännön valtiollisia kysymyksiä muka voisi ja pitäisi hoitaa pöydän äärellä eikä rapaisissa maakuopissa ammuskelemalla?

Mutta järkevästi ajatteleva poroporvari pysyy Lugandasta mahdollisimman kaukana.

Asia, liike, ideologia tai uskonto vetää sitä kovemmin, mitä järjettömämpi se on. Itse asiassa maksimaalinen typeryys on sen ideaalinen muoto, sillä silloin se viestii jo kauas: järjen argumentit ovat meidän korvissamme kärpäsen surinaa.

Hitlerin natsilaisuus jopa tunnusti tämän perusasian aivan avoimesti eikä tätä kyynistä peruskatsomusta tarvitse kauan kaivaa myöskään marxismi-leninismistä eli stalinismista. Se oli Leninin otsaan kirjoitettu, kuten venäläiset sanoisivat.

Jos kerran näin on, niin mitäpä erikoista tässä meidän jihadismissamme on? Suhteellisesti se tuskin on muuta typeryyttä typerämpää tai irrationaalisuutta irrationaalisempaa. Sama henki siinä on kuin panssarivaunusta kurkistavan ja euforisesti toljottavan dosentin hitlertervehdyksessä. Mystikot kertovat, että ihminen kokee ylimaallisen onnen tunteen jättäessään hyvästit järjelle.

Näitä liikkeitä ei voi vastustaa järjen argumentein, sillä niissä heitetään aivot narikkaan aivan määrätietoisesti. Siinä suhteessa ne ovat samanlaisia. Mutta erojakin on.

 Poliittinen irrationalismi eri muodoissaan on sivilisaatiomme mätänemisen tulosta. Näissä liikkeissä uskonnollinen aines usein on vain valepuvun koristeena, kuin lillukanvarret kypärässä. Länsimaisen perinteen mukaisesti nämä liikkeet pyrkivät aina ja kaikesta huolimatta esiintymään rationaalisina. Jihadismi ei sen sijaan tunne tähän mitään tarvetta.

Kristinuskon rationaaliseen käsittelyyn katsoi länsimainen sivilisaatio aina olevansa velvoitettu. Tavoitteena oli joko credo ut intelligam tai intelligo ut credam. Toki  meillä oli myös näkemys credo quia absurdum, mutta siitä tuli antiikin jälkeen marginaalinen. Järjen oikeutta ja velvollisuutta käydä uskonnon alueelle pitivät itsestäänselvyytenä jo keskiajan kirkon tohtorit.

Tästä näkökulmasta tarkastellen Muhammed ei ollut muuta kuin myöhäsyntyinen kompilaattori. Tätä perusnäkemystä ei edes voinut haastaa meidän sivilisaatiossamme. Sitä varten olisi ollut hypättävä toiseen, mikä ylitti mielikuvituksen mahdollisuudet.

Varsinaisesti kristilliseltä, uskonnolliselta kannalta oli loogista ja jopa välttämätöntä, että Dante aikoinaan sijoitti Muhammedin helvetin kattilan pohjamutii, kahdeksanteen piiriin.

Vielä aivan hiljattain ei kukaan, sanoo siis ei kukaan, voinut edes kuvitella, että Muhammedin kirjoitukset nousisivat koko länsimaisen sivilisaation kumartelun kohteeksi. Siis kumartelun, vaikka tuskin kunnioituksen. Elämme uutta aikaa, jonka uutuutta emme vielä edes tajua.

Mutta eipä suhtautuminen kristinuskoon Rooman valtakunnassa ollut sen parempi. Kului vuosisatoja, ennen kuin sen passionaarinen voima lopulta täydellisesti kukisti roomalaisen suurkaupunkimentaliteetin, joka suhtautui fanaattiseen uskoon pilkallisesti. Mutta se kukistettiin.

Todistelu ei tavoita kohdettaan siellä, missä järki ei toimi ja mielekkyyttä haetaan mielettömyydestä. Kuten Pascal aikoinaan sanoi: la coeur a ses raisons… Kun Ukrainan separatistit ja heidän tukijansa ovat alentaneet itsensä apinan tasolle, he ovat sentään melko todennäköisesti kehittäneet mielessään tarinan, jossa heidän toiminnallaan on jokin maallinen, yksilön merkityksen ylittävä korkea tarkoitus, viime kädessä oikeus ja hyvinvointi. Näihin on helppo yhdistää myös kosto ja oikeutettu viha, velvollisuuskin. Tämä on nähty yhä uudelleen.

Mutta mitä sen sijaan voi sanoa jihadisteista, jotka lähtevät eurooppalaisen sivilisaation huippua edustavasta hyvinvointivaltiosta uhraamaan itseään ja kaltaisiaan siksi, että pyhiksi sanottujen kirjoitusten tulkinnasta on kiistaa, jota ei voida rationaalisesti ratkaista?

Tämäkin on jo ennen nähty, mutta se on nähty viimeksi vuosisatoja sitten. Merkittävää uudessa ilmapiirissä on, että tämä fanaattisuus  nyt kaikkialla tavallaan hyväksytään, olipa sen kohde mikä tahansa. Emmehän me sitä voi kritisoimaankaan ruveta vai kuinka? Aikamme intellektuelli ei suotta ole non-judgemental. Ei meillä ole edes aseita, joilla kritisoida noita aikamme sankareita. Tiedän, että tämäkin vähäpätöinen puheenvuoro herättää pahennusta ja ylenkatsetta.

Voi Ukraina parkaa, voi Venäjää ja voi Eurooppaa. Taitaa olla aika kaivaa esille vanhat juutalaiset Aamos ja Jeremia ja mitä niitä onkaan. Onpahan ainakin ajankohtaista luettavaa. Ill fares the land.