Suomen irtautuminen jatkosodasta

Silloin kun sodasta piti irti päästä

(Великая отечественная война, 1944 год. (В.С. Христофоров, отв. ред.). Издательство ГБУ «ЦГА Москвы». Москва 2014. 703 с.)

Kysymystä siitä, miten Suomi vuonna 1944 irtautui sodasta, käsiteltiin aikoinaan myös suomalais-neuvostoliittolaisissa symposiumeissa. Ensi kertaa asia oli esillä vuoden 1981 symposiumissa Petroskoissa, jossa Viktor Holodkovski, venäläisen intelligentsijan parhaimpien perinteiden mukaisesti nosti pyytämättä esille talvisodan, jonka hän totesi Neuvostoliiton aloittamaksi hyökkäyssodaksi ja jota ilman ei koko jatkosotaa voinut ymmärtää.

Tämä rohkea esiintyminen herätti tyrmistystä yli kansallisten rajojen ja aiheutti ennustettavasti Holodkovskille vaikeuksia. Se ei kuitenkaan vaikuttanut itse käsiteltävään asiaan ja sävyyn, jossa se Neuvostoliiton puolelta esitettiin. Suomalaisten vitkastelu rauhanteossa leimattiin vastuuttomuudeksi ellei rikokseksi, kuten koko heidän sotansa muutenkin. Suomalaisten puheita objektiivisista vaikeuksista ja jopa Neuvostoliiton esittämästä ehdottoman antautumisen vaatimuksesta ei otettu vakavasti. Vitkastelu vaati jopa kymmenien tuhansien ihmisten hengen –parikymmentä tuhatta molemmin puolin-  ja oli siis ilmeisesti suomalaisten vastuulla.

Moskovassa sijaitseva Venäjän Tiedeakatemian Venäjän historian instituutti on viime vuosina julkaissut sarjaa, jonka kussakin niteessä käsitellään yhden sotavuoden tapahtumia. Suomellakin on näissä kirjoissa aina oma osastonsa ja sen on kirjoittanut V.S. Hristoforov, joka on myös FSB:n arkistohallinnon päällikkö ja joka on voinut käyttää laajasti myös turvallisuuspalvelujen aineistoa. Artikkelit ovat sangen mielenkiintoisia.

Uusimmassa niteessä käsitellään juuri tuota mainittua Suomen irtautumista sodasta ja siihen liittyviä neuvotteluja niin keväällä 1944 Tukholmassa, Moskovassa ja Helsingissä, kuin sittemmin syksyllä Helsingissä ja sitten viimein Moskovassa, jonne suomalainen delegaatio matkusti syyskuun alussa.

Hristoforov selostaa tapahtumia täysin kiihkottomasti ja tuo seikkaperäisesti esille myös suomalaisten näkökohdat, Tässä suhteessa hänen laatimansa noin neljänkymmenen sivun esitys poikkeaa edukseen kaikesta siitä, mitä Venäjällä on aiheesta tähän mennessä kirjoitettu ja lisää yhtä ja toista myös suomalaiseen käytettävissä olevaan informaatioon. Sodankäynnistä tässä artikkelissa ei puhuta juuri nimeksikään eikä liiemmin myöskään pommituksista. Neuvotteluista puhutaan sitäkin enemmän.

Kirjoittaja vaikuttaakin olevan erittäin hyvin informoitu ja esittää runsaasti Suomen hallituksen, rauhanvaltuuskunnan ja muiden tahojen konkreettisia lausuntoja. Niiden kohdalla hän viittaa yleensä FSB:n arkistoon. Koska viitteet ovat perinteiseen venäläiseen tapaan siinä muodossa, että ne ainoastaan kertovat asiakirjan ja viitatun kohdan tarkan sijainnin, mutta eivät lähteen luonnetta, jää lukijaa vaivaamaan melkoinen uteliaisuus.

Kaikki viittaa siihen, että keskustelut on ”vuodettu” venäläisille heti tuoreeltaan. Ennen sotaahan näin on voitu myös todeta tapahtuneen, kuten äsken ilmestyneestä kirjasta ”Stalinin salainen jatkosota” ilmenee. Nyt kuitenkin ovat kyseessä eri henkilöt tai sitten sama henkilö, joka kuului sekä Linkomiehen että Hackzellin hallitukseen tai sitten joku muu. Moskovassa käydyt keskustelut kaiketi tulivat venäläisten tietoon perinteisen ”mikrosementin” kautta, mutta miten tiedot saatiin Suomesta on salaperäisempää.

Joka tapauksessa FSB:n arkisto ilmeisesti sisältää tarkkoja tietoja siitä, millaisia näkökohtia suomalaiset poliitikot ja asiantuntijat asian eri vaiheissa esittivät, kun Suomi pyrki irtautumaan sodasta. Ne, joilla oli nämä tiedot käytettävissään, tiesivät miten suomalaiset arvioivat tilanteen ja mihin he pyrkivät. Myös suomalaisten taktiset suunnitelmat neuvottelujen käymisestä olivat hyvin tiedossa.

Tämä dokumenttiaineisto vaikuttaa sangen luotettavalta ja sitä kannattaa tarkoin verrata suomalaiseen. Näyttää siltä, että se tuo esille jonkin verran ainakin uusia nyansseja. Erinomaista on, että se julkaistaan venäjäksi, sillä faktat ovat aina omalta osaltaan murskaava argumentti niitä erilaisia huuhaa-historioitsijoita vastaan, jotka nykyään harrastavat kaikenkarvaisia spekulaatioita siitä, mihin historian henkilöt ”oikeasti” pyrkivät ja millaiset asiat heitä motivoivat.

Aineisto sisältää jonkin verran kiinnostavaa human interest –materiaalia esimerkiksi siitä, miten valtuuskunta vietti vapaa-aikaansa  Moskovassa, millaista tavaraa sen jäsenet ostivat kaupoista ja miten he arvioivat esimerkiksi suomalaisten ”ryssävihatilannetta” ja kommunistien mahdollisuuksia maassamme. Kannattaa muistaa, että tämä joukko koostui enimmäkseen vanhoista venäjäntaitoisista Pietarin suomalaisista ja Enckellin veljeksiäkin oli joukossa enimmillään peräti kolme.

Joitakin kummallisuuksia löytyy. Waldenin kerrotaan maininneen, että puna-armeija oli saanut Staraja Russan luona runsaasti vankeja Wehrmachtissa palvelleesta suomalaisesta pataljoonasta, jollaista ei tietenkään ollut. Vaaditun sotakorvaussumman kerrotaan myös syksyllä, kuten jo keväällä, olleen 600 miljoonaa dollaria, jota valtuuskunta omissa keskusteluissaan piti mahdottomana ja arvioi, että puolet siitä voitaisiin toteuttaa, mikäli kansa tyytyisi kurjaan elintasoon.

Vanha venäläinen sananparsi on, ”voittajia ei tuomita”, победителей не судят. Itse asiassa se kirjaimellisesti ottaen tarkoittaa, ettei heitä edes aseteta oikeuden eteen. Niinpä neuvostoaikoina olikin luontevaa, että kesän 1944 suurhyökkäystä Suomea vastaan voitiin aivan kainostelematta pitää Suomen vikana. Kymmeniä tuhansia ihmisiä tapettiin, mutta miksi ja kenen syystä? Hristoforov sivuuttaa kysymyksen ja kuittaa sotatoimet vain sanoen, että niillä vauhditettiin Suomen intoa rauhanneuvotteluihin.

On kuitenkin aiheellista kysyä, millä tavalla tämä holokausti todella edesauttoi suursodan päättymistä ja vaikutti tuleviin rauhanehtoihin. Oliko se todella sen arvoista?  Kenelle vastuu kuuluisi ellei hyökkäyskäskyn antajalle?

Ehkäpä motiivina saattoikin olla se, että tsuhnalle, jonka hyökkäysoperaatiot olivat aiheuttaneet puna-armeijalle jopa 280000 miehen ”peruuntumattomat” tappiot, kuten Hristoforov esittää, oli aika näyttää kaapin paikka ja murskata sen alkeellisen armeijan vastarinta. Kymijoen linjahan oli käsketty tavoite, jonne ei sitten päästy. Itse asiassa tapahtui taas sama kuin talvisodassakin. Puna-armeija pääsi sovitulle rajalinjalle vasta sitten kun suomalaiset joukot perääntyivät sinne aseleposopimuksen mukaisesti.

Strategisista operaatioista päätti Stalin, joka oppi vuosien mittaan ottamaan Suomen armeijan vakavasti. Hän myös ymmärsi pidättäytyä karkeasta politiikasta Suomea kohtaan sodan jälkeen, jolloin maamme historia muodostui aivan toisenlaiseksi kuin muiden Saksan puolella taistelleiden. Tämä oli tietenkin ennen muuta suomalaisten omaa ansiota, mutta voisi olla kohtuullista hyväksyä myös se ajatus, että Moskovan tyranni olisi voinut hoitaa Suomen-politiikkaansa sodan jälkeen paljon tyhmemmällä ja tuhoisammalla tavalla. Kun Stalin kuoli, ei suomalaisten suitsutuksella diktaattorin Suomen politiikan johdosta ollut äärtä eikä rajaa. Pahempaa oli pelätty ja voitiin taaskin pelätä.

Mutta mitä moskovalaisten uuteen kirjaan tulee, voidaan sitä tervehtiä ilolla. Lisää vain faktatietoa Suomen sodista! Toivotaan, että tässäkin teoksessa käytettyjä dokumentteja voidaan pian julkaista myös suomeksi, kuten talvisodan osalta tehtiin jo muutama vuosi sitten ja kuten myös jatkosodan alun osalta jo viime syksynä tapahtui.