Jussi Valtonen: He eivät tiedä, mitä tekevät

Persialaisia kirjeitä

Jussi Valtonen on kirjoittanut hyvän kirjan. Näinhän kaikki muutkin sanovat ja siihen on pätevät syyt.

Kysymys on siitä, että kerrankin meillä kirjoitetaan kansainvälisen tason romaani kansainvälisellä tavalla. Se kertoo Suomesta tai myös Suomesta, mutta ei jämähdä nurkkakuntaiseksi jaaritukseksi, jonka koodisto ei avaudu kenellekään. Siis kenellekään ulkomaalaiselle.

Tilanne suomalaisessa kirjallisuudessa on näihin asti ollut hyvin samanlainen kuin euroviisuissa. Kappaleet, jotka meistä olivat sykähdyttäviä, olivat suuressa maailmassa tylsiä ja käsittämättömiä. Kaiken huipuksi monet vielä yrittivät laulaa suomeksi. Parodia oli käynyt mahdottomaksi.

Mutta sitten kaikki muuttui. Meikäläiset alkoivat oleilla jenkeissä ja sukelsivat amerikkalaiseen kulttuuriin kokonaan, jättäen suomalaisuutensa rannalle ja hyvää alkoi tulla. Euroviisuissa ei erityisemmin vieläkään menestytty, mutta nyt alettiin jo tehdä käsitettävää musiikkia eikä mitään kansallista ulinaa. Jopa rupesi vienti vetämään. Itse asiassa musiikkiviennin määrä alkaa jo olla rahallisestikin kunnioitettavaa tasoa, kun taas kirjallisuuden vienti on vieläkin ollut yhtä tyhjän kanssa. Olisi aivan sama, vaikka sitä ei olisi lainkaan, pari miljoonaa on liike-elämässä naurettava summa jo keskikokoisen firman johtajan vuosipalkkana. Ja se on koko Suomen kirjallisuusviennin arvo…

On siis toimittava sutena susien joukossa, kuten Ulvaeus et co. Ruotsissa jo ammoin ymmärsivät. Se musiikki, joka myy, saattaa ehkä kuulostaa nimenomaan ulvonnalta, mutta kaikesta voi opetella pitämään ja sitä paitsi vain se myy. Ja se myy siksi, että se on luonteeltaan amerikkalaista. Siis yleisinhimillistä noin nykyaikana.

Kirjallisuutemme ongelma on ollut, että se on suomalaista eikä suomalaisuus ole hienoa. Pahempaa on, ettei se ole edes käsitettävää ja naurettavaa on, että sitä meillä pidetään ikään kuin kaiken mittana tai ainakin hyvänä kirjallisuutena, koska se puhuttelee meitä. Meikäläiset juntit ovat usein aivan tavattoman naurettavia ulkomaalaisten, nimenomaan amerikkalaisten silmissä kykenemättä sitä itse millään tavalla tajuamaan. Siitä meillä jopa ylpeillään.

Valtonen on ymmärtänyt tämän ja tekee siitä huikeaa pilaa romaanissaan. Amerikkalainen päähenkilö pitää omalla tavallaan Suomesta ja jopa arvostaa sitä. Mutta Suomessa on aivan mahdotonta ymmärtää, mitä Suomi ja sen yliopistot merkitsevät amerikkalaisen huippuyliopiston kasvatille. Se on ympäristö, jossa kirjaimellisesti ei ole mitään.

Päähenkilön onnettomuutena on myös saada suomalainen vaimo, joka on aivan mahdoton ja jota edes kiltti amerikkalainen ei voi kestää eikä voisi kukaan muukaan siinä hänen kehitysvaiheessaan, jota kirjassa kuvataan.

Joka tapauksessa parille syntyy myös poika, joka jää ilman isää, josta tulee eläinaktivisti ja jota luullaan terroristiksi. Asetelma on valmis ja muistuttaa Oidipuksen tai Hamletin tarinaa, mutta on kerrottu nykyaikaisemmin ja kiinnostavammin.

Suomessa päähenkilö introdusoidaan maan omituisuuksiin ja ne avautuvat hänelle kuten Ranskan omituisuuden avautuivat sille persialaiselle prinssille, joka on Montesquieun Persialaisten kirjeiden fiktiivinen kirjoittaja.

Päähenkilön nykypersialainen eli amerikkalainen tai amerikanjuutalainen näkökulma on löydetty vakuuttavan tuntuisesti ja näköjään peräti tiimin avustuksella, mikä on kaunokirjallisessa teoksessa harvinaista.

Tulos on joka tapauksessa imponoiva ja aitouden tuntua vahvistavat lukuisat englanninkieliset trendikkään sanonnat, jotka varmuuden vuoksi toistetaan alkuperäiseksi persiaksi, siis englanniksi.

Tekijä on porautunut hyvin perusteellisesti ja syvälle persiaansa ja tämä todennäköisesti avaa kirjalle myös mahdollisuuden tulla menestysteokseksi suuressa maailmassa. Itse asiassa en epäröisi asettaa kirjaa suuresti arvostamieni Tom Wolfen teosten rinnalle. Siinä on kaikkea. Yhteiskuntakritiikkiä, eksotiikkaa, seksiä, sci-fi:tä, nerokkaita ja herkullisia juonen käänteitä ja klassisen aristotelinen loppu.

 Se on tosin pitkä, mutta ei erityisen pitkästyttävä: huvittava, järkyttävä ja vangitseva. Se maalaa uskottavasti kauhukuvia siitä, mitä meille voidaan tehdä tietokoneiden ja median avulla ja miten avuton ihminen on informaation virrassa, jos hänelle yritetään määrätietoisesti syöttää jotakin.

Kirja on siis hyvä kansainvälisen tason luomus ja uskon, että se menestyy myös ulkomailla, jos se asianmukaisesti markkinoidaan, mutta sehän on aina välttämätön edellytys ja vaatii miljoonia dollareita. Siitä huolimatta tämä ei ole mikään suomalaisen kirjallisuuden mestariteos kuten Nightwishin ja mitä niitä onkaan teokset eivät ole suurta suomalaista musiikkia.

Tällä kirjalla ei tietenkään ole mitään asiaa nousta kansallisessa vertailussa Väinö Linnan ja tuskin edes näkökulmaltaan kansainvälisen Matti Pulkkisen tasolle. Mutta se on merkkipaalu yhtä kaikki. Se saattaa olla päänavaus uudenlaiselle suomalaiselle kirjallisuudelle, joka ei ole kansallista. Millä nimellä sitä tulisi kutsua, on ainakin omassa kooredinaatistossani vielä hieman hakusessa. Ehkäpä se on kansainvälistä. Ehkä on ajateltu, että se olisi globaalia kirjallisuutta, mutta sellaista ei ole. Ehkäpä se edustaa aivan uutta genreä? Sanokaamme sitä vaikka amerikkalais-persialaiseksi.

Joka tapauksessa, tervetuloa, uusi kirjallisuus, nyt sitten tähänkin maahan ja tervemenoa suureen maailmaan. Hals- und Beinbruch! sanottiin joskus.