Viattomuus Venäjällä

Sankarit ja Venäjän menetetty viattomuus

1900-luvun alun suuriin keksintöihin kuului psykoanalyysi, jonka jotkut entusiastit ovat sijoaneet jopa ydinfysiikan rinnalle uuden aikakauden aloittajana.

Freudin ja hänen seuraajiensa tieteellinen glooria on tainnut sittemmin pahasti haalistua, mutta kulttuurisena tekijänä syvyyspsykologia, vallankin paljastavana psykologiana (Entlarvende Psychologie) on ollut omaa luokkaansa ja on yhä.

Psykoanalyysin vallankumouksellisuus on siinä, että se lähestyy kohdettaan täydellisen epäkunnioittavasti. Kun joskus ennen Freudia voitiin yrittää porautua sankarin psyykeen miettien hänen valmistautumistaan ratkaisevaan taisteluun öisessä rukouksessa ja kilvoittelussa, näkee psykoanalyysiä käyttävä tarkkailija kohteensa pikemminkin istumassa vessanpytyllä, jossa hänen kaikki ruumiinaukkonsa ovat analyytikon lahjomattomassa ja viileässä tarkkailussa. Onko sankari enempi anaalinen sadisti vai oraalis-reseptiivinen tyyppi? Onko hänessä hallitsevana kuitenkin lähinnä oraalinen sadismi tai peräti genitaalitaso, joka korottaisi hänet libidoineen eräänlaiselle valiotasolle, toisin kuin ne pervot, jotka maanisesti pyrkivät uhrautumaan, taistelemaan, lahjoittelemaan tai kuppaamaan lähimmäisiään.

Mutta olennaista ei ole edes se, mihin lokeroon sijoitamme sankarin, vaan olennaista on se, että hänen, kuten kaikkien muidenkin pääkopasta löytyy kauhistuttava kaaos miasmaa (vai oliko kiasmaa?), joka koostuu verenhöyryistä, kiimasta, ulosteista ja vastaavasta. Se, mitä tuo miekkonen sitten käytännössä tekee, riippuu siitä, miten mielihyväperiaate hänen kohdallaan toimii. Feministeille täytyy kai nykyään erikseen huomauttaa, että asia tietenkin koskee myös naikkosia. Tästä tulee mieleeni, että Kansanhuoltoministeriön ohjeissa todettiin joskus, että eräässä määräyksessä mainitulla kanalla tarkoitettiin myös kukkoa. Aikoinaan tätä pidettiin huvittavana.

Freudin paljastusten seurauksena oli enemmän kuin ihmisen eläimellistäminen. Kyse oli itse asiassa hänen demonisoinnistaan. Mikäpä eläin nyt luonnostaan pyrkisi tappamaan isänsä ja parittelemaan äitinsä kanssa? Eiköhän sen geneettinen ketju pian lopahtaisi omaan mahdottomuuteensa?

Mutta psykoanalyysi teki meistä kaikista a priori pervoja ja mitä pervompia sitä kiinnostavampaa. New Yorkilainen älymystö oppi Woody Alleninsa jo ennen tätä alan mestaria ja meille Suomeenkin freudilaisuus kaikkine kulttuurisine seurauksineen kotiutui vankasti 1960-luvun kulttuurivallankumouksessa. Sitä ennen se oli kuulunut vain hyvin harvojen ja valittujen henkiseen aarteistoon.

Freudilaisuus ei itse asiassa ollut eikä ole mitään moraalittomuutta. Ukko Freudia voidaan suorastaan pitää moralistinakin, kuten Philipp Rieffin kirja kertoo. Myös alan suurmies, kunnioittamani Erich Fromm katsoi, että Freud korosti nimenomaan rationaalisuuden voittoa, eikä etsinyt viisautta ihmismielen syvimmistä tunkioista kuten C.G. Jung. Mainittu Fromm onnistuikin luomaan frreudilaiselta pohjalta hämmästyttävän rationaalisen ja humanistisen rakennelman, jossa demonit oli kukistettu ja työnnetty sinne minne kuuluvat.

Mutta verrattuna vanhaan, sitä edeltävään aikaan oli psykoanalyysin tulo varsin hurja karnevaali. Siinä pyhä vedettiin jalustaltaan, sankarit alennettiin ja hyve tuli pilkan kohteeksi. Olihan toki jo aiemmin keksitty mielihyväkalkyyli ja Bernard Mandeville oli jopa keksinyt korottaa paheetkin hyveeksi, mutta ei tämä rationaalinen ihminen vielä sentään ollut muuttunut sellaiseksi vessanpyttyjumaluudeksi, jollaiseksi psykoanalyysin adeptit sen tekivät.  Freudista tuli sittemmin Foucault ja Derrida ja Bataille ja niin edespäin ja heidän jälkiään tulemme länsimaisessa taiteenharjoituksessa (liberal arts) vielä pitkään näkemään.

Mutta se, mitä yliopistojen seinien sisällä tapahtuu, on useinkin melko yhdentekevää ympäristön kannalta. On paljon tärkeämpää, millainen henkinen maailma syntyy siellä, minne tutkijankammioista karanneet henget asettuvat. 1960-luvun kulttuurivallankumouksessa koko läntinen maailma joutui freudilaisen vallankumouksen kohteeksi, Marx jäi aivan jalkoihin ja hänet unohdettiin pian.

Olennaisempi oli se muutos, joka nähdään populaarikulttuurissa. Sankareista tuli yhtäkkiä perverssejä narsisteja, psykopaatteja ja sadisteja. Heistä tuli juuri sellaisia, joiden oikean ymmärtämisen kannalta vessa suihkuineen ja huuhtelumahdollisuuksineen on oikea ympäristö. Venäläinen lentävä lause мочить в сортирах on ymmärrettävistä syistä paljon parjattu, mutta sopii juuri tähän porukkaan tyylillisesti ja asiallisesti. Siirryimme uuteen aikakauteen.

Merkittävää on, että Venäjällä, jossa psykoanalyysi ennen vallankumousta toki oli tuttua, sen vaikutus kulttuuriin jäi neuvostokaudella olemattomaksi. Kyseessä oli paitsi se, että koko ala kiellettiin, myös se, ettei sitä ylipäätään tunnettu. Kun sosialistinen realismi luotiin, korostettiin nimenomaisesti sitä, että terveelle ja edistykselliselle sosialistiselle kulttuurille olivat kaikenlaiset perversiot vieraita. Mätänevä, pessimistinen ja surkea porvarillinen kulttuuri etsi kiihotusta kuvaamalla rikollisuutta, seksiä, väkivaltaa ja perversioita, joita se myös synnytti. Sosialistinen taide sen sijaan sai innoituksensa uuden ja paremman maailman rakentamisesta ja siinä osoitetusta sankaruudesta. Se synnytti uusia, sankarillisia ihmisiä.

Hengen jättiläisiksi korotetut Andrei  Zhdanov ja vanha liero Maksim Gorki availivat Moskovaan kokoontuneille kirjailijoille uljaita näköaloja uuteen kulttuuriin, joka oli aidosti ja jäännöksettä sankarillinen, joskin samalla ankara ja jopa säälimätön, mutta siihen sillä oli objektiiviset perusteet. Sankaruuden ylistystä tuli ihmissielujen insinöörien nyt laulaa ja yhdeksi esikuvaksi Venäjän älymystölle tarjottiin  -Pavlik Morozovia…

Epäilemättä parodian rajat paukkuivat, kun uutta sosialistista kulttuuria rakennettiin, mutta totta on, että siitä tuli omaleimaista ja että se säilytti läntiseen maailmaan verrattuna tietyn viattomuuden, jonka näki heti tyttöjen kasvoistakin kun pääsi Vaalimaan raja-aseman itäpuolelle. Sankarien ei Neuvostoliitossa ilman muuta oletettu itse asiassa ja perimmiltään olevan antisankareita eikä heidän tekojensa takaa etsitty typeriä tai alhaisia vaikuttimia.

Lyhyesti sanoen, Neuvostoliitto oli maa, jossa naiset olivat naisia, miehet miehiä, sankarit sankareita ja roistot roistoja. Jokaisella oli vastuu omasta hyveestään tuossa maassa, joka lähti siitä perusolettamuksesta, että yhteiskunta määrää ihmisen tietoisuuden. Tässä materialistista filosofiaa toteuttavassa kulttuurissa oletettiin, etteivät ihmisen käyttäytymistä missään tapauksessa saa määrätä materiaaliset, vaan henkiset seikat…

Lankeemus tietenkin sitten tapahtui myös Venäjällä ja tärkeää on, että se tapahtui yhtäkkiä ja kymmeniä vuosia myöhemmin kuin lännessä. Kysyä kuitenkin sopii, miten kauas tämä kulttuurivallankumous toistaiseksi vielä ulottuu Venäjän yhteiskunnan syviin riveihin. Yleinen olettamushan on, että se joukko, joka on omaksunut länsimaisen ns. arvomaailman, on aika ohut ja käsittää lähinnä internetiä käyttävän nuorison ja senkin tietysti vain osaksi.

Joka tapauksessa tiettyä nostalgiaa vanhaa maailmaa kohtaan on havaittavissa ja se on ymmärrettävää. Sukupolvien kuilu, joka meillä vallitsi 1960-luvulla, lienee nyt saanut analogiansa Venäjällä.

Jotkut konservatiiviset ajattelijat, kuten Sergei Kara-Murza ovat visioineet, että vanha henkinen Venäjä, neuvostokaudelle luotu kulttuurihistoriallinen tyyppi olisi nyt ”katakombeissa”, mutta nostettavissa sieltä hallitsemaan Venäjän kulttuuri-ilmapiiriä.

Analogia Saksan 1930-lukuun on tietenkin ilmeinen. mutta muistetaan nyt ainakin se, ettei historia koskaan toista itseään aivan samassa muodossa.