Taas tuli särki!

Ja taas tuli särki! Vai oliko se vain kiiski?

Moni varmaan muistaa Lauri Pohjanpään runon siitä, miten poika sai ongella kiisken, mutta kun saalis tuntui kovin vähäpätöiseltä, niin hän ”uljaasti huutaa huikkasi: hei vaan, ja taas tuli särki!” Kuulijoitakin oli pojalle siunaantunut ja niiden suussa tuo sinänsä kovin pieni kalajuttu ennen pitkää paisui erittäin merkittäväksi tapahtumaksi ja iltaan mennessä kylällä jo kerrottiin juttua siitä, että poika oli onnistunutkin nappaamaan suuren lohen!

Tämä hauska runo vain tuli mieleeni, kun luin uutisen siitä, että Erkki Tuomiojan hallusta oli löytynyt kirje, joka vahvistaa, että Suomen Berliinin-lähettiläs oli Barbarossa-suunnitelman alettua kiittänyt Göringiä hänen talvisodan aikana antamastaan neuvosta ja vihjeestä: Suomen oli syytä suostua Neuvostoliiton aluevaatimuksiin, Saksan avulla se saisi myöhemmin kaiken korkojen kanssa takaisin. Kunniamerkinkin oli Göring saanut. Nytkö siis kaikki tässäkin historiassa valkeni ja pimeys poistui talvisodan ratkaisuhetkien yltä?

No, eipä Tuomiojakaan tainnut tätä kalaa särkeä isommaksi noteerata. Eihän siinä oikeastaan mitään uutta ollutkaan. Totta kai Göring oli yrittänyt hinnalla millä tahansa saada Suomen luopumaan siitä ajatuksesta, että olisi kutsuttava avuksi liittoutuneiden siirtoarmeija. Sehän olisi katkaissut Saksan elintärkeät malmikuljetukset Ruotsista ja Hitlerin sotakone olisi sammahtanut muutamassa viikossa, puhumattakaan siitä, että Ruotsi olisi voinut joutua sotaan liittoutuneita vastaan tai ehkä peräti, horribile dictu, Saksaa vastaan. Ja Suomi, kuten Ruotsi olisi joutunut suurvaltojen sotatantereeksi ja Saksan iskujen kohteeksi, nythän saksalaiset rajoittivat varsinaisen sotilaallisen yhteistoimintansa Neuvostoliiton kanssa melko vähiin.

Toki siinä olisi voinut niinkin käydä ja taisi todennäköistä ollakin, että liittoutuneet olisivat Suomessa saaneet Neuvostoliitolta nopeasti selkäänsä, mutta jälkimmäinen tuskin olisi pystynyt merkittävästi keventämään Saksan taakkaa lännessä. Sinne sitä ei kaivattu eikä Suomeenkaan. Lyhyesti sanoen: Saksan kannalta Suomella oli miljardin taalan paikka ja sille kannatti luvata vaikka kuu taivaalta, jotta liittoutuneiden Ruotsin-operaatio saataisiin estettyä.

Ja niinpä Göring käytti kaikkea mahdollista vaikutusvaltaansa löpisemällä epävirallisesti liittolaisensa selän takana siitä, mitä tulevaisuus voisi kerran tuoda Suomelle palkkioksi, jos se nyt tässä juuri välittömästi käyttäytyisi kiltisti, vaikka Saksa olikin sen juuri myynyt Stalinille, sattuuhan noita kaikenlaisia juttuja itse kullekin, eikös vaan?

Mikäpäs oli lupaillessa, vaikka minkäänlaisia odotuksia välien rikkomisesta Hitlerin Ruotsin jälkeen tärkeimpään liittolaiseen eli Neuvostoliittoon ei ollut näköpiirissä mistään suunnitelmista edes puhumatta. Eihän lämmin ilma mitään maksanut, se oli jopa halvempaa kuin kunniamerkit, joita kaikilla mailla on ollut tapana luovutella liehakoidakseen itselleen mahdollisesti hyödyllisiä tahoja.

Tässä kohtaa on pakko muistella niitä kunnianosoituksia ja kumarruksia, joita meidän valtiojohtomme aikanaan teki Leninin suuntaan, korostaen, että tämän diktaattorin jalous ja lempeys olivat vertaansa vailla, kun se kieltäytyi noudattamasta itsemurhapolitiikkaa Suomen suuntaan hetkellä, jolloin se oli aseeton ja vailla reaalisia mahdollisuuksia viedä Suomi väkisin mukanaan omaan onnelaansa. Siinäkin kaikki tapahtui niin kuin sen myöhemmästä perspektiivistä pitikin, vaikka tulevaisuudesta ei aikanaan ollut mitään tietoa eikä edes harmaata aavistusta.

Mutta imponoivaa on kyllä se, miten keskeisenä kysymyksenä pidetään sitä, mitä Suomen hallitus milloinkin päätti.

On totta, että se oli temppelin harjalla, kun oli syntynyt tilanne, jossa neuvostohallitus vastoin kaikkea todennäköisyyttä oli nöyrtynyt tunnustamaan Helsingin ”valkosuomalaiset” neuvottelukumppaniksi ja osoitti valmiutta peräti luopua tunnustamastaan Kuusisen hallituksesta. Sen kanssahan se oli solminut voimassa olevan valtiosopimuksen eli koko kansankomissaarien neuvoston uskottavuus oli kyseessä. Tämä, jos mikä oli kova päätös ja merkitsi Stalinille hänen elämänsä ilmeisesti suurinta nöyryytystä. Sen verran vakavasti nuo uhkaavat poliittiset vaarat siis otettiin, vaikka liittoutuneiden rooli Suomessa olisi jäänyt sotilaallisesti heiveröiseksi, kuten jokainen ymmärsi.

Asia ymmärrettiin myös Suomen hallituksessa, vaikka vastuu tietenkin oli hirmuinen ja toiveajattelun puuskat panivat soutamaan ja huopaamaan. Sen verran vastuuntuntoisia ministerit kuitenkin olivat, etteivät he tehneet päätöksiään tosiasiallisen vihollisvaltion kakkosluokan johtajan supatusten perusteella. Tarjollahan oli reaalisesti kaksi mahdollisuutta, jotka ratkeaisivat hyvin pian: itsenäisyyden säilyminen porvarillisen hallituksen alaisuudessa ja vaadituin suurin aluemenetyksin tai sitten suuret aluelaajennukset Kuusisen alaisuudessa. Myös Kuusisen johtama Suomi oli täysin itsenäinen valtio, kuten eräät venäläiset kollegat ovat aina muistaneet huomauttaa.

 Jälkimmäinen vaihtoehto, joka itse asiassa siis tarkoitti Suur-Suomea , ei jostakin syystä houkutellut, vaikka asia voi nykyajan perspektiivistä tuntu käsittämättömältä: Uhtua (Kalevala), Aunus ja muutkin keskeiset laulumaat oli näet jo liitetty Suomeen ja Otto Villen kansanarmeija oli valmiina saapumaan Suomeen turvaamaan yhteiskuntarauhaa, mutta sen sijasta valittiin Suomen alueen silpominen. Omituista väkeä! Jos kerran noin irrationaalisia oltiin, niin kai sitten pidettiin Göringin yksityisiä puheitakin luotettavina takeina, joihin valtakunnan kohtalo voitiin ankkuroida.

Mutta kyllä se Suomen hallitus tuon kohtalokkaan valinnan teki ja rauhansopimuksen allekirjoitti. Se saattoi tehdä sen siksi, että Stalin antoi siihen mahdollisuuden ja tämä kyllä oli se asian sensaatiomainen puoli.