Vuodesta 1943

Vuoden 1943 perspektiivi

Великая отечественная война. 1943 год. Издательство Главного архивного управления города Москвы. Москва 2013. 687 с.

Venäjän Tiedeakatemian Venäjän historian laitoksen julkaisemassa toista maailmansotaa käsittelevässä sarjassa on V.S. Hristoforov kirjoittanut puolisen sataa sivua käsittävän luvun Suomi: ”On tullut aika ottaa yhteyttä Moskovaan”.

Puolen sadan sivun laajuinen artikkeli perustuu osaltaan sekä FSB:n että Venäjän ulkoministeriön arkistojen dokumentteihin ja siinä on melkoisesti käytetty myös julkaistuja asiakirjoja, mm. Paasikiven, Rytin ja Tannerin päiväkirjoja sekä Petroskoissa ilmestyneitä turvallisuuspalvelun dokumentteja. Käytössä on ollut myös Ohto Mannisen kirja Kerttu Nuortevasta.  Artikkelissa käsitellään myös Ruotsissa tapahtunutta toimintaa ja USA:n roolia, mutta käyttämättä näiden maiden asiakirjoja.

Lopputulos on varsin asiallinen kertomus Suomen vaikeutuvasta asemasta Saksan tappion käydessä yhä ilmeisemmäksi ja epäluuloisen Saksan painostaessa Suomea pysymään rintamassa. Suomen riippuvuus Saksan viljatoimituksista tulee tässäkin esille.

Kirjoittaja osoittaa ymmärtäneensä, että erillissota oli Suomen tavoitteena ja doktriinina ja ettei asiaa haluttu pilata uhmaamalla Yhdysvaltojen toiveita sotatoimien rajoittamisesta tai solmimalla Saksan kanssa poliittinen liitto, vaikka Suomi oli ”absoluuttisen riippuvainen” Saksasta nimenomaan elintarvikkeiden osalta ja myös saksalaisten joukkojen maassaolon takia.

Saksalaiset varoivat kuitenkin ärsyttämästä suomalaisia liikaa ja joustivat joistakin vaatimuksistaan. Kenraali Dietl jopa väläytti mahdollisuutta, että saksalaiset itse tyhjentäisivät Lapin. Saksaa käsittelevässä alaluvussa Saksa –liittolainen? on asianmukaisesti käytetty kysymysmerkkiä.

Rauhankysymyksen käsittelyssä ei ainakaan äkkiä katsoen tule esille suuria uutuuksia. Enimmät asiat perustuvat meilläkin julkaistuun aineistoon ja viitteitä salaisen palvelun suomalaisten keskusteluista välittämiin tietoihin on vain vähän. Pieniä piristäviä yksityiskohtia toki on, kuten maininta siitä, että rouva Jartsevaa (Rybkina) kiellettiin sekaantumasta Suomen asioiden käsittelyyn.

Vuonna 1943 kriisi ei vielä ollut kypsynyt, vaikka Suomessa oli selkeästi asetettu tehtävä sodasta irtautumisesta. Vielä oli mahdollista kuvitella, että Itä-Karjalasta voitaisiin saada korvausta niistä alueista, jotka ilmeisesti olisi pakko jopa tapauksessa luovuttaa Karjalan kannaksella, olihan Neuvostoliitto itse virallisen juhlallisesti vuonna 1939 julistanut, että toisilleen sukua olevien suomalaisten ja karjalaisten jälleenyhdistäminen oli oikeutettua ja molempien kansojen vuosisatainen unelma. Hyvät naapuruussuhteet joka tapauksessa olivat nyt suomalaisten tavoitteena.

Hristoforov ei asiaa mainitse, mutta ehkäpä Suomessa ajateltiin, että tällaisten suhteiden pitäisi perustua molempien osapuolten tyytyväisyyteen. Todella vaikea yhtälö veristen sotavuosien jälkeen!

Alan miehenä Hristoforov selostaa myös ”erikoispalvelujen” sotaa, agenttien ja kaukopartioiden koulutusta ja käyttöä molemmin puolin. Tässä osiossa on myös seikkaperäinen kuvaus suomalaisten kaukopartiomiesten koulutuksesta.

Niteessä on toinenkin Suomi-artikkeli, Suomen armeija Viipurin alueella vuonna 1943. Sen on kirjoittanut Monrepos’n museon työntekijä Julija Mošnik.

Artikkeli perustuu etupäässä Viipurin arkiston dokumentteihin ja käsittelee kotirintamaa. Aihetta ei kirjoittajan mukaan ole juuri käsitelty ja hän arvelee syyksi suomalaisten osalta sen, ettei tässä ole tarjolla ainesta sille sankarillis-patrioottiselle näkemykselle, joka suomalaisille on toisen maailmansodan tarkastelussa ominaista. Venäläiset taas ovat liiaksi keskittyneet tarkastelemaan kaikkea Leningradin piirityksen näkökulmasta.

Tästä pohdinnasta voinee olla eri mieltä, mutta itse lyhyt artikkeli avannee kyllä venäläiselle lukijakunnalle tuoreen näkökulman. Kirjoittaja ei kuitenkaan ole aina aivan vakuuttava. Hän esimerkiksi siteeraa Viipurin komendantin, kaupunginjohtaja Tuurnan lausuntoa siitä, että kaikki ”vahingolliset, rikolliset ja ei-toivottavat ainekset” olisi saatava pois Viipurista ja tekee sen pohjalta ja ilman enempiä viitteitä sen johtopäätöksen, että kuka tahansa voitiin siis karkottaa kaupungista ilman enempiä selityksiä. Tällainen mahdollisuus oli kyllä Venäjällä rauhankin aikana ”lisätyn suojelun” tilaan julistetuilla alueilla jo ennen vallankumousta ja kaikkialla sen jälkeen. On kiinnostava kysymys, oliko sellainen myös sodan ajan Viipurissa ja käytettiinkö sitä siellä. Mahdollisesti näin tehtiin, mutta kirjoittajalta asia jää kyllä osoittamatta.

Muuten kirjoittaja kertoo selustan arkipäivästä, elintarvikehuollosta, liikkumisrajoituksista, väestönsuojista, rikollisuudesta ja vastaavista jokapäiväisen elämän asioista. Hämmästyttävästi hän mainitsee, että kaupungissa vieraili sekä liittolaisten (Japani, Romania), puolueettomien (Ruotsi) että vihollisen (USA!) edustajia.

Erityisen maininnan ansaitsevat sotavangit, joiden ankea osa todetaan. Heidän tilanteensa oli toki parantunut edellisvuoteen verrattuna, koska kansainvälinen Punainen risti oli puuttunut asiaan ja jälleenrakennusta varten tarvittiin työvoimaa, jonka saamiseksi vankeja oli ruokittava.

”Yllättävänä” mainitsee kirjoittaja tapauksen, että vankien oli kerran huomattu kuuntelevan radiosta venäjänkielistä ohjelmaa. Ilmeisesti hän siis oli arvellut vankien olleen jatkuvasti suljetussa laitoksessa omissa tuvissaan. Tosiasiassa jotkut vangit ainakin jossakin vaiheessa saivat jopa ilman vartiota liikkua kaupungilla.

Erinäisistä rikkomuksista seurasi arestia, jonka vangit näköjään suorittivat yhdessä suomalaisten kanssa. Vankeihin sovellettiin myös ruumiillisia rangaistuksia, varkaudesta (enimmäkseen tupakan) 8 iskua, juopumuksesta 15, niskoittelusta ja pakenemisyrityksestä 20. Ikävä tahrahan se oli Suomen maineelle tämäkin.

Suomalaisittain kirja ei mullista sodan kuvaa suuntaan eikä toiseen. Venäläiselle lukijalle se joka tapauksessa antaa varsin korrektia tietoa, jota ei helposti muualta löydä. Hyvä näinkin.