Hiljaa virtaa Syväri

Joet virtaa, järvet kuohuaa

Ihmisillä on taipumusta inhimillistää ympäristönsä merkittävimpiä elementtejä. Joet ovat usein jumaluuksia, jotka ruokkivat ja tuhoavat, antavat suojaa ja luovat vaaraa.

Keltainen joki, Huang-ho, on sekä suuri hedelmöittäjä että hirviö, joka villiintyessään hävittää kaiken ympäriltään.

Uhan tällaisia jokia ei taida Euroopassa olla ja niiden arvaamattomuus taitaa liittyä vuoristoihin, joiden sulamisvedet ryöppyävät tiettynä vuodenaikana laaksoihin, jotka muulloin saattavat olla tyhjiä. Niitähän näkee vaikkapa Tirolossa.

Toki myös Euroopassa on vaikkapa Reiniä ja Tonavaa syytä kovasti kunnioittaa ja sen huomaakin vaikka siitä, etteivät kaupunkien kadut useinkaan hyödynnä jokien rantoja. Merikin on turvallisempi rannan asukkaille.

Sikäli kuin olen ymmärtänyt, Volga kuuluu rauhallisiin jokiin. Valdain ylänkö ja muut kosteikot Venäjän pohjolassa eivät anna vedelle erityisen kiivasta vauhtia ja tasaisella maalla se mahtuu väillä levittäytymään silmänkantamattomaksi, siis siellä etelässä.

Suotta ei 1960-luvun suosikkihitissä lauleta:

Издалека долго

течет рeка Волга

Течет река Волга

конца и края нет…

Ei ole sillä siis äärtä, ei rajaa, kun niikseen tulee. Pohjoisessa se kuitenkin yleensä pysyttelee aika reippaasti, mutta rauhallisesti ja juhlallisesti virtaavana jokena, jota ei mereen sekoita vahingossakaan.

Volgan muuan ominaisuus onkin sen naisellisuus, onhan se äiti-Volga, матушка-Волга. Venäjän rannattomilla lakeuksilla tarvittiin ennen paljon postinkuljettajia ja sellainen kiitää laulussa hurjaa vauhtia äiti-Volgan rinnoilla:

Вот мчится тройка удалая

по Волге-матушке зимой…

Syystä tai toisesta ukrainalaisten oma meri, Dnepr onkin sitten miespuolinen, отец-река. Vastaava ilmiö kyllä tunnetaan myös saksankielisestä maailmasta, jossa Rein (Vater Rhein) ja sen sivujoet ovat miespuolisia, mutta esimerkiksi Tonava sen sijaan feminiininen.

Mikä lienee tähänkin syynä? En usko, että Volgakaan on suurilla selillään sen rauhallisempi kuin Dnepr, kun oikein kunnon tuuli sattuu. Sitä paitsi vanha kreikkalainen sananlasku tekee meren raivosta nimenomaan naisellisen: ison estin orge kai thalassa, kai gyne. Tarkoittanee sitä, että meren orgiat ovat silmittömiä ja mielettömiä ja sikäli naisellisia.

Joka tapauksessa joet ovat jo muinaisuudesta lähtien tarjonneet hyviä väyliä kauppamiehille ja muille matkustajille. Ongelmana saattavat kuitenkin olla suuret selät, jotka kovalla tuulella ovat vaarallisia.

Pietari Suuri oli innostunut kanavista, joita oli Hollannissa nähnyt ja edisti niiden kaivamista. Kun kanavalaivat Laatokalla kärsivät suuria vahinkoja järven kaakkoiskulman myrskyissä, hän keksi rakentaa kanavan aivan pitkin järven rantaa.

Aluksi se ulottui Pähkinälinnasta Uuteen Laatokkaan eli Olhavanjoelle, mutta sittemmin aina Syvärille saakka. Sitä vielä uudistettiin 1800-luvulla, jolloin vesitie Ääniseltä, Vytegrasta Volgalle avautui. Hyvin se toimii nytkin, taas kerran laajennettuna.

Mutta nykyiset suuret alukset eivät enää Laatokan kanavaan mahdu. Eräänä hyvin tyynenä päivänä tiedettiin meidänkin laivassamme odottaa myrskyä ja ymmärrettiin, ettei tuullut nimenomaan siksi, että oltiin myrskyn silmässä. Syklonin reunojen siirtyessä päälle alkoikin sitten viheltää sitäkin enemmän.

Aluksen maakravut ihmettelivät ja kai paheksuivatkin aluksi sitä, että jänishousu-kapteeni vastoin venäläisiä parhaita perinteitä jäi puoleksi vuorokaudeksi odottamaan Sviritsaan, Syvärin suulle, pahimman menon päättymistä.

Yleisen mielipiteen tyynnyttämiseksi kapteeni lausui muutaman lämpimän sanan matkustajista ja heidän omaisistaan, jotka aikoi säästää pahimmalta. Myöhemmin todettiin vielä, että hän oli tehnyt ainoan oikean ratkaisun.

Satametrinen kanavalaiva mukelsi vielä jälkilöylyissä aika lailla ja on helppo kuvitella, että aaltojen ollessa kolmimetriset (joka yhdeksäs aalto lähes kaksi kertaa korkeampi) kokemus olisi ollut monelle turhankin vaikuttava.

Niinpä siis Nevalla saavuttiin puoli vuorokautta myöhässä, mutta säässä, joka Pietarin lähellä alkoi jo olla mitä mainioin. Vahinko, ettei taaskaan kuulutettu esimerkiksi Leningradin elämäntiestä ja Sinjavinon kukkuloista, jotka hyvin näkyivät.

Yleisö oli kuitenkin ulkomaalaisvoittoista ja ehkäpä oli ajateltu, että olisi täysin toivotonta kertoa sille jotakin olennaista Blokadasta, jota jo oma nuorisokin taitaa tuntea heikonlaisesti.

Pähkinäsaari ja siis myös Pähkinälinna sen sijaan noteerattiin, vaikka meidän kannaltamme keskeinen rauhanteko jäi mainitsematta. On siellä joka tapauksessa muistokivi sen merkiksi. Kävin keväällä katsomassa.

Olipa melko erilainen tapa matkustaa Moskovasta Pietariin. aikoinaan naureskelin sitä, että vuoden 1937 lukemattomien uusien urotekojen (olihan siirrytty sosialismiin!) joukossa mainittiin kahden miehen purjehdusmatka kanavia pitkin Leningradista Moskovaan.

Enää en kuvitellut, että se purjehtijalle olisi ollut pelkkää kapeassa uomassa kulkemista tai suluissa luovimista, mikä ei normaalissa kapitalismissa voinut onnistua, mutta kyllä sen sijaan sosialismissa, jonka aamunkoita valaisi tuo ihmeellinen vuosi 1937. Sehän oli sellainen vuosi, että koiratkin pantiin poikimaan, mikäli asia vain oli riittävän väkivallan käytöstä kiinni.

Nyt joka tapauksessa sosialismista on onnellisesti jo päästy. Muistan hyvin, miten vielä vuonna 1967 Isaac Deutscher julkaisi kirjan Venäjän vallankumous jatkuu yhä (The Unfinished Revolution). Ranskan suuri vallankumouskin oli hänen mielestään ollut pienempi.

Nyt, puoli vuosisataa myöhemmin, ihminen ei enää käy apinan raivolla jokien, järvien ja toisten ihmisten kimppuun muuttaakseen maailman perusteitaan myöten.

Paljon sitä Venäjällä kuitenkin tuli jo tehtyä ja jälkiä kannattaa yhä käydä katsomassa.