Kieli ja kulttuuri

Olkaamme siis monikulttuurisia!

Matti Klingellä on paitsi sankka ja uskollinen ihailijalauma, myös kyky ja halukin ärsyttää, eikä pelkästään snobbailulla. Usein häntä lukiessa tulee mieleen kuitenkin myös myönteisiä ajatuksia: es klingelt noch!

Mahdollisista vioistaan huolimatta -joihin en ota kantaa- Klingellä on huomionarvoinen kyky ymmärtää menneisyyttä ja löytää sieltä paralleeleja nykypäivään. Sellaisen voi saavuttaa vain työskentelemällä toisen aikakauden lähteiden parissa ja se erottaa historian ammattilaisen harrastelijasta.

Toki paralleelit ovat usein problemaattisia ja kiistanalaisiakin. Silti niitä kannattaa pysähtyä miettimään, mikäli ne esittää asiantuntija.

Klingen uusimmassa päiväkirjaniteessä Paššan epäsuosio, Siltala 2017, 300 s. on varsin kiinnostavaa pohdintaa August Ahlqvistista, Aleksis Kivestä ja Kasimir von Kothenista.

Jäämättä pohtimaan sitä, missä määrin Ahlqvistin suorittama Seitsemän veljeksen teilaus liittyi ajankohdan nykytärkeisiin poliittisiin tapahtumiin ja suuntauksiin ja olisiko Ahlqvist syytä rehabilitoida, kiinnittyi huomioni von Kothenin hahmoon ja siihen surullisenkuuluisaan koulupolitiikkaan, jota tämä ajoi. Sillä nimittäin oli myös rationaalisia perusteita.

Ahlqvistille oli tärkeää juuri tuossa tilanteessa puolustaa Suomen kansan mainetta, ja Kiven romaani, jota voitiin lukea realistisena kuvauksena impivaaralaisuudesta, oli siinä suhteessa vaarallinen.

Von Kothenin missio kajosi suomalaisuuden kannalta keskeisen tärkeään asiaan, kyseessä oli koulutuspolitiikan modernisaatio. Modernia koululaitosta taas tarvitsi moderni valtio.

Sellaiseksi oli juuri tuolloin muodostumassa yhdistyvä Saksa ja tässä yleisen edistyksen huumassa varmaankin myös Venäjä ”saisi Bismarckinsa”, mikä merkitsisi Suomen sitomista tiukasti yhtenäisvaltioon. Riihimäen-Pietarin juuri valmistunut ratakin jo valmisteli tilaa tällaiselle.

Tehokkaassa maailmassa ei raakaa, turaanilaista suomalaisuutta enää suosittaisi. Suomenkielen sijasta tarvittiin kansainvälisyyttä, ranskaa ja venäjää ja kaupalliselta kannalta tärkeitä aineita. Venäjää oli jokaisen kouluja käyneen tietysti osattava ja tämä taas oli täysin verrannollinen ajattelutapa siihen nykyiseen näkemykseen, joka ajaa englannin ylivaltaa, väittää Klinge

Suomen olisi voinut jättää alkeisopetuksen kieleksi. Seitsemän veljestä kuvasi Suomen kansan niin primitiiviseksi, että sen saattoi rinnastaa sisä-Venäjän kielisukulaisiin. Tarvitsiko moderni valtio tällaista rupusakkia?

Jälkeenpäin on ihmetelty, etteivät Kiven ystävät ja kannustajat rientäneet puolustamaan tätä, mutta asian selittää poliittisen tilanteen vaarallisuus, päättelee Klinge.

Pidän tulkintaa vakavasti otettavana ja sitä paitsi tuo paralleeli nykyisen englannin tyrkyttämiseen on kiinnostava.

Onhan meillä, luoja paratkoon, nytkin henkilöitä, jotka ovat esittäneet, että englanti pitäisi ottaa viralliseksi kieleksi. Espoo kuulemma niin aikoo tehdäkin. Suomi alkaa tässä uudessa uljaassa maailmassa jo muutenkin tuntua harmilliselta esteeltä ja rajoitukselta. Eihän kukaan enää edes osaa klassisen kirjallisuutemme kieltä eikä aio opetellakaan. Miksipä niin tekisi?

Hals- und Beinbruch, sanoo saksalainen. Mahdollisimman suuri kansainvälisyys kuuluu nyt olevan Espoon tavoitteena ja ehkäpä sellainen saavutettaisiin siinä vaiheessa, kun suomea ei siellä enää puhuta lainkaan, tai korkeintaan slummeissa ja  niiden alkeiskouluissa.

Miksi kyseessä on nimenomaan englanti, ei kai juuri nyt kaipaa erityisiä selityksiä. Kiina on tulossa, mutta sen suuri aika koittaa myöhemmin. Itse asiassa luontevampi vaihtoehto englannille olisi kyllä venäjä, mutta sitä puhutaan nyt pikemmin Itä-Helsingissä kuin Espoossa, jossa jo paikannimistökin on alkanut anglosaksistua. Mutta voisihan sitä kokeilla?

Espoon Westendiin olemme jo tottuneet, mutta edes jonkinlaisen tasapainon vuoksi kaipaisin kovasti myös venäläisiä, arabialaisia ja somalilaisia paikannimiä. Virolaisiahan meillä jo vanhastaan onkin.

Kun valtiovalta nyt on ottanut missiokseen monikulttuurisuuden, on nimistön muuttuminen itse asiassa väistämätön asia. Kuinka voidaan edes kuvitella, ettei se tapahtuisi? Ollaanhan tässä koko ajan suomalaistettu rannikon ruotsalaista nimistöä, mutta kaikella on aikansa. Itäsalmi ja Kilpilahti ovat tuoreita uutuuksia, mutta miten kauan niitä tarvitaan?

Mogadishu avenuen ja vastaavien nyt jo käytössä olevien nimien virallistaminen lienee läpihuutojuttu, mutta missä viipyy esimerkiksi Vostotšnaja sloboda, suomeksi vaikkapa Itäinen lopotti? Jos me todella haluamme toteuttaa multikulturalismia, ei riitä, että meillä asuu erilaisia kansoja. Niillä täytyy itse kullakin olla oma kulttuurinen kotinsa täysine oikeuksineen. Suomen- ja ruotsinkieliset muuttavat myös kukin keskenään yhteen. Näinhän jo tapahtuu.

Suurmoskeijan ympärille muodostunee luontevasti lähitulevaisuudessa oikea valtakunta, malakut allah, jossa omat laitkin vallitsevat, miten voitaisiin tyytyä vähempään? Vai luuleeko joku, ettei tätä vaadittaisi ja vaatimuksiin suostuttaisi?

Jo vuosia sitten törmäsin siihen hämmästyttävään uutiseen, että jotkut jossakin Nizzassa asuvat suomalaiset julkimot olivat ryhtyneet puhumaan kotonaankin englantia ja kasvattivat lapsiaan tähän äidinkieleen.

Johtopäätökseni oli, että mikäli kulttuuriset tavoitteet todella ovat niin matalalla, että ne kyetään saavuttamaan omatekoisella lingua franca-englannilla, niin siitä vaan. Onhan mahdollista, että ainakin lapsi todella kodin ulkopuolella oppii natiivin tasoista englantia ja yksi todellinen äidinkieli kyllä on sekä kulttuuri-ihmisen sine qua non että suorataan lapsen ihmisoikeus.

Tai näin se asia ennen nähtiin, siihen aikaan kun suomalaiselle kansalle kehitettiin omakielistä kulttuuria ja valtiota, jossa heitä ei kielensä takia kukaan sortaisi.

Se löi korvalle niitä yleisvaltakunnallisia tavoitteita, jotka sinänsä perustuivat aivan kunnialliseen pyrkimykseen ajaa suuren isänmaan etua, eivät erityisesti suomalaisuuteen kohdistuvaan pahantahtoisuuteen.

Mutta ehkä on niin, ettei suomalaisuudella ja suomalaisella kansakunnalla enää ole missiota. Sehän oli aikanaan erityisesti kulttuurinen. Nykyäänhän kai kaikki jo ymmärtävät, että kulttuurikin on vain osa taloutta ja talouden tehtävänä on kasvaa. Ehkäpä sitten vain alamme itse kukin parhaamme mukaan tankeroida, ainakin Espoossa, joka on rohkeasti ryhtynyt kulkemaan edellä.