Koskessa kolisten

Niagaraa laskiessa

Suuresti arvostamani brittihistorioitsija Thomas Carlyle julkaisi vuonna 1867 pamfletin Shooting Niagara. And After?

Kiukkuinen purkaus johtui uudesta äänioikeusreformista, joka kaksinkertaisti äänestäjien määrän.

Me, joille yleinen ja yhtäläinen äänioikeus on itsestäänselvyys, emme välttämättä pysähdy ajattelemaan, että sen arvostelijalla saattoi olla joitakin huomionarvoisia näkökohtia esitettävänään.

Ihmisten ja heidän tekojensa moraaliseen eriarvoisuuteen uskova Chelsean oraakkeli korosti asian sitä puolta, ettei mistään asiasta voinut tehdä arvokasta se, että mahdollisimman monet ihmiset sitä halusivat. Eivätkö ihmiset haluakin kaikenlaisia vastenmielisiä ja halpamaisia asioita?

Nyt näköjään haluttiin jopa asioiden keskinäinen arvojärjestys ratkaista sen mukaan, miten monta ihmistä kutakin niistä halusi: Count of Heads to be the Divine Court of Appeal on every question and interest of mankind…

Mihin tästäkin tie johtaisi: That, in a limited time, say 50 years hence, the Church, all Churches and so- called religions, the Christian Religion itself, shall have deliquesced, into “Liberty of Conscience, Progress of Opinion, Progress of Intellect, Philanthropic Movement, and other aqueous residues, of a vapid badly-scented character ; and shall, like water spilt upon the ground, trouble nobody considerably thence forth, but evaporate at its leisure.

Antaapa siis mennä vaan, kun on alamäki taas, eihän mihinkään asiaan sovi puuttua eikä siihen olisi oikeuttakaan:  That, in lieu thereof, there shall be Free Trade, in all senses, and to all lengths: unlimited Free Trade, which some take to mean, ‘Free racing, ere long with unlimited speed, in the career of Cheap and Nasty; this beautiful career, not in shop- goods only, but in all things temporal, spiritual and eternal …

Carlyle, sivumennen sanoen, oli se, joka ensimmäisenä kiinnitti Friedrich Engelsin huomion Englannin työväenluokan ahdinkoon. Hänen mielestään se niin sanottu taloustiede, joka kielsi auttamasta köyhiä, oli synkkää oppia -dismal science- jossa perusasiat olivat pahasti vialla.

Totuus ja oikeus näet vaativat, että jotakin oli tehtävä, vaikka humpuukimestarit julistivat, että kaikki meni parhaalla mahdollisella tavalla, kun sen annettiin mennä vaan ja ehkäpä vauhtia vielä lykättiin lisää.

Carlyleä julkaistiin vuosisadan vaiheessa aika lailla Suomessakin. Hän oli moraalinen opettaja, jota myös Tolstoi arvosti kuten arvattavasti myös suomalainen työväenluokka, joka Jasnaja Poljanan vanhusta niin suuresti ihaili.

 Inhimillisyys ja moraalisesti arvokkaat asiat eivät kiukkuisen skotin mielestä olleet mikään automaatti, joka tarvitsi vain käynnistää ja alkoi oitis tuottaa mahdollisimman paljon mahdollisimman monelle, kuten utilitaristit uskoivat.

No, eihän se äänioikeuden laajentaminen sentään tainnut mitään katastrofia tuottaa? Ehkä naistenkin äänioikeus oli aivan perusteltu asia? Kukapa nykyään uskaltaisi edes epäillä tuota asiaa, saati vastustaa ja millä perusteella?

Nyt jälkeen päin näyttää varsin yhdentekevältä, oliko Englannissa äänioikeus hieman useammalla vai harvemmalla. Moni ilmeinen mielettömyys joka tapauksessa tuli reformin kautta kumotuksi.

Mutta siinä Carlyle näyttää olleen aivan oikeassa, että erilaiset vapaudet, oikeudet ja usko kaiken paranemiseen ja edistymiseen vapauttamisen kautta sekoittuivat ennen pitkää yhdeksi mössöksi, jonka arvosteleminen ja arvottaminen kävi tarpeettomaksi ja mahdottomaksi. Järjen käytön voi lopettaa, kun yleisavain onneen oli käytössä.

Neuvostoliiton loppuaikoina kuultiin usein absurdi tunnus: ”enemmän vapautta, enemmän sosialismia!” Molemmat kun olivat arvostelun yläpuolella, ei niiden vaatimista voinut vastustaa, eteenpäin oli vain mentävä, vaikka seinä oli vastassa. Jäljelle jäi vain mahdollisuus määritellä, mitä noilla asioilla oikein tarkoitettiin tässä ja nyt.

Kova todellisuus teki lopun sosialismista ja vapaus teki saman tasa-arvolle. IMF-ortodoksian mukaan Venäjäkin siten läksi ainoalle oikealle, maksimaalisen vapauttamisen tielle. Siitä se on myöhemmin julkeasti livennyt koko kansainvälisen yhteisön närkästykseksi, mutta se on jo toinen asia.

Globalistinen ideologia näyttää nyt olevan se ylivertainen totuus, joka vapauttaa adeptinsa tarpeesta käyttää järkeä. Yksi sen pyhistä dogmeista on vapaa liikkuvuus.

Talouden globalisoituminen on asia, jolle me emme mitään mahda, mutta juuri sen takia olisi välttämätöntä pyrkiä suojautumaan sen vaikutuksilta.

Kuten Vesa Kanniainen uusimassa Kanava-lehdessä kirjoittaa, vapaa muuttoliike ja hyvinvointivaltio ovat kestämätön yhdistelmä. Jompikumpi siis on lopetettava eikä kuviteltava, että kaikki jotenkin vain menee mahdollisimman hyvin, kun sen annetaan mennä vaan.

Tällainen valintatilanne näyttää kummalista kyllä, olevan monille ns. hyvin koulutetuillekin ja ehkäpä ensi sijassa juuri heille, mahdoton käsittää.

Lapsellisia kuvitelmia siitä, miten valikoimaton muuttoliike parantaa maan huoltosuhteen, ei ole saatu normaalin aritmetiikan avulla loppumaan. Aivan käsittämätöntä on, ettei hälläväliä-politiikan suosijoiden piiristä ole koskaan esitetty yhtään lukua koskien maahanmuuttajien optimaalisia ja maksimaalisia määriä millään aikavälillä, enempää kuin tulijoille esitettäviä kriteereitä.

Tämän täytyy ilmeisesti tarkoittaa sitä, ettei sellaisia lukuja ajatella lainkaan mahdollisiksi. Vai pannaanko ovet yhtäkkiä kiinni sitten, kun maassa on 10, 20, 30, 40 tai 50 prosenttia valikoimattomia maahantulijoita?

Huomautettakoon tässä erityisesti, ettei pakolaisuutta ja maahanmuuttoa saa tai ainakaan saisi sekoittaa toisiinsa. Pakolaisen velvollisuus on, niin haluttaessa, poistua maasta niin pian kuin turvapaikkaa ei enää tarvita.

Kanniainen toteaa myös sen sinänsä triviaalin tosiseikan, ettei Geneven pakolaissopimus kelpaa maahanmuuttopolitiikan perustaksi. Kuinka se voisi kelvatakaan?

Jokaisella maalla on oikeus asettaa kriteerit mahdollisille uusille kansalaisilleen, eikä tällä ole mitään tekemistä ihmisoikeuksien kanssa.

Nämä asiat näyttävät kuitenkin valtavirran keskustelussa sotkeutuneen kummalliseksi ja, uskallan sanoa, pahalta haisevaksi seokseksi, jossa ei edes voi esittää kysymyksiä eikä alkeellisinkaan looginen argumentti mene läpi, ei vaikka se olisi peruskoulussa opittua aritmetiikkaa.

Vaan entäpä jos tilanteemme olisikin kuin 1800-luvun Englannissa? Jospa loistava polku kohti edistyksen uusia huippuja vielä onkin edessämme eikä ole tarvetta mihinkään muuhun kuin kaiken maksimaaliseen vapauttamiseen?

Sillä, joka näin uskoo, olisi normaalisti todistustaakka, mutta tuntuu nyt siltä, ettei tällaisen taakan olemassaoloa edes kyetä kuvittelemaan.

Vesa Kanniaisen artikkeli on kovin harvinainen huutavan ääni korvessa ja jokaisen, joka kannattaa nykyistä hälläväliä-politiikkaa, olisi syytä vastata sen argumentteihin. Ne puheet lintujen lennosta ovat intellektuaalisesti ala-arvoista populismia.