Pietarin touhuja

Pietarin touhuja

Pietari on täynnä näpsäköitä ja edullisia minihotelleja. Yövyn aina niissä, ellei ole syytä tehdä toisin. Nyt sattui olemaan.

Vanhat kunnon neuvostohotellit ovat nekin uudistuneet, mutta kyllä niistä yhä vain huomaa sen perinnön, joka ei koskaan täysin katkennut, toisin kuin uusissa ja usein todella viehättävissä paikoissa.

Mutta onhan tässäkin puolensa. Nuoruutta on usein hauska muistella, vaikka eihän se kovin häävi kehitysvaihe ollut eikä yleensäkään ole. Välttämätön kuitenkin.

Vanhaa eli siis parinkymmenen vuoden takaista Pietaria edustaa vanhojen hotellien ohella myös kummallinen kulttuurilaitos Puškinskaja 10. Aivan luontevaa tässä tapauksessa on, ettei sinne pääse Puškinskajalta, vaan Ligovski prospektin puolelta, vastapäätä Moskovan asemaa.

John Lennonin temppeli sattui olemaan kiinni, mutta olihan siellä muutama näyttely avoinna. Aitoa anarkismia, rähjäistä ja intohimoista, toisin kuin Erartan kunnialliset , juuri sopivasti porvaria säikäyttävät tarjoilut.

Koko rähjäinen kompleksi muistuttaa 1990-luvusta ja vielä vanhemmasta ajasta kertoo samizdat-näyttely. Tämän osaston ihmiset olivat oikeita kapinallisia tai jopa vallankumouksellisia, joiden kulta-aika jäi lyhyeksi. Neuvostoliiton loppuaika oli todellisten boheemien ja, sanoisinko passionaarien aikaa. Niin pian kuin demokratia toteutui, se kuitenkin heti varastettiin ja tämä porukka jäi rannalle ruikuttamaan tai muutti ulkomaille.

No, Lennonin ja kumppaneiden suuresta syvällisyydestä minulla ei ole mitään harhakuvitelmia, mutta aikoinaan, neuvostojen maassa, nuo kaikenkarvaiset soittoniekat tarjosivat kyllä vaihtoehdon, jonka kontrasti oleviin oloihin oli huikea.

Toki toisinajatteleva Pietari on yhä olemassa ja muistuttaa aina toisinaan itsestään. Siellä ovat jo muutaman vuoden olleet muodissa sapluunalla tehdyt mainokset, jotka yleensä maalataan katuun. Kyseessä saattaa olla esimerkiksi Tatjanan tai Jelenan puhelinnumero. En ole koskaan tullut kysyneeksi, mitä asiaa heillä olisi.

Yhtäkkiä huomasin pari toisenlaistakin viestiä. Joku oli keksinyt ylistää lesbolaisuutta ja siis aivan avoimesti rikkoa lakia, joka nimenomaan kohdistuu tuon asian mainostamiseen eikä sen harjoittamiseen.

Vaikka en ymmärräkään, mitä hyötyä mainoksesta kenellekään on, viestivät tekstit siitä toisinajattelusta ja kansalaistottelemattomuudesta, jota suurkaupungeissa aina on ja tulee olemaan. Toki se kuuluu asiaan ja vaikuttaa hiukan kuin pippuri keitossa. Ei se makua pilaa, jos määrä on kohtuullinen, ainoastaan terävöittää.

Itse syy Pietarin matkaan on tällä kertaa pari jo neuvostoajoilta periytyvää tapahtumaa. Toinen on suomalais-venäläinen historiaseminaari ja toinen on kulttuurifoorumi.

Itse asiassa tuo seminaari on erilainen kuin joskus ennen. Se oli nimittäin pieni, kamernyi, kuten paikalliset sanovat. Se on vain kaukaista sukua niille neuvostoajan massatapahtumille, joiden järjestämiseen valtiovalta osallistui merkittävästi. Silloin TT-komitean sihteeristö järjesti käännöksen ja tulkkauksen, matkat ja oleskelut maksettiin ja banketit olivat usein ikimuistoisia. Esitelmät myös julkaistiin kirjoina.

Nyt tapahtuma oli lähinnä yksittäisten ihmisten työn tulos, mutta sellaisena varsin hyvä ja kiitoksen arvoinen saavutus, vaikka esitelmät osittain olivat lähinnä keskustelupuheenvuoroja, eivät niitä hiottuja ja viilattuja artikkeleita, jollaisia neuvostoaikana julkaistiin symposiumien jälkeen.

Oli joukossa toki kiinnostavia esityksiä ja parin artikkelin julkaisemista jää kärsimättömänä odottamaan. Vaikka vanha Akatemian Venäjän historian laitos on ulkoisesti yhä kuin suoraan sodanedelliseltä ajalta, on henki toki muuttunut, eikä Venäjän vallankumouksissa  -kummassakaan- enää ole mitään pyhää eikä koskematonta.

On henkilöitä, jotka väittävät, ettei suomalais-venäläisillä kahdenvälisillä historiaseminaareilla ole mitään virkaa. Olisi rakennettava seminaarit teeman mukaan ja kutsuttava osallistujat kaikkialta sieltä, missä on aiheen tuntemusta. Yhteisen kielen on oltava englanti. Se on sitä kansainvälisyyttä, nähkääs.

Valitettavasti tämä ei Suomen ja Venäjän keskinäisen historian kysymyksissä toimi. Ekspertiisiä meille tärkeisiin kysymyksiin ei ole muualla kuin Suomessa ja Venäjällä ja jälkimmäisessäkin se usein on hyvin rajoittunutta johtuen puutteellisesta suomen ja ruotsin taidosta.

Englantiakin osataan vielä enimmäkseen niin huonosti, etteivät asiat sillä hoidu. Sitä paitsi sekä Suomen että Venäjän historiaa on mahdotonta tutkia englanniksi. Lähteiden kieli on yksinkertaisesti osattava ja lisäksi on perehdyttävä kunkin aikakauden kontekstiin.

Venäjällä Suomen historian tutkimukselle on riittävät lähtökohdat lähinnä Petroskoissa. Pietarissa ja Moskovassa on toki eniten tietoa Suomellekin merkittävistä Venäjän historian vaiheista. Kun se kohtaa suomalaisen ekspertiisin Suomen historiasta on olemassa edellytykset hedelmälliselle vuoropuhelulle tietyissä kysymyksissä.

Näiden seminaarien antina on ennen muuta ollut antaa toiselle osapuolelle tietoa siitä, missä kunkin osapuolen tutkimus menee ja millaisia käsityksiä ja näkökulmia itse kullakin asioihin on. Samalla ne myös antavat aiheen syventyä naapurimaan historian kysymyksiin ja katsoa asioita myös sen kannalta.

Olisi naiivia odottaa, että eri maissa kirjoitettaisiin asioista samalla tavalla. Kullakin maalla ja kansakunnalla on ja täytyy olla oma näkökulmansa asioihin. Sen pakottaminen toiselle osapuolelle ei onnistu loogisin ja tieteellisin argumentein eikä mitenkään muutenkaan.

Olennaista toki on, että ainakin asioiden faktuaalinen puoli, jonka merkitys usein, mutta ei aina jää varsin triviaaliksi, hyväksytään puolin ja toisin samanlaiseksi. Siitä harvoin tuleekaan riitaa.

Aivan toisella tasolla liikutaan silloin, kun arvioidaan asioiden merkityksiä aikansa kontekstissa ja muiden aikakausien näkökulmasta. Silloin joudutaan ottamaan huomioon myös seikkoja, joita tiettyä konkreettista asiaa käsittelevistä lähteistä ei suoranaisesti löydy. Silti niiden vaikutus saattaa olla ratkaiseva. Kullakin aikakaudella on myös omat itsestäänselvyytensä, jotka niiden mukana häviävät ja unohtuvat.

On hyvin kiinnostavaa havaita, miten tällaiset taustaoletukset muuttuvat. Vallankumouksista oli aikoinaan vallalla tietty ortodoksinen ja valtiovallan sanelema näkökulma. Neuvostoliitossa väliaikainen hallitus oli paha, mutta bolsevistinen hyvä. Sen jälkeen asetelma muuttui päin vastaiseksi.

Nyt taitaa yhä enemmän vallata alaa se lähtökohta, että molemmat vallankumoukset olivat pahoja ja stolypiniläinen suuri Venäjä olisi ollut niiden vaihtoehto. Toiseksi paras vaihtoehto olisi ehkä ollut valkoisten voitto kansalaissodassa. Toisaalta myös bolsevikit hoitivat homman, kunhan pääsivät jaloilleen.

Ei kukaan tuossa seminaarissa näin sanonut ja ehkä ei edes ajatellut. Joka tapauksessa lisääntynyt mielenkiinto niihin vaihtoehtoihin, joita historialla olisi ollut, kertoo uusien näkökulmien hakemisesta ja se on myös meidän kannaltamme kiinnostavaa.

Olisi typerää leimata suomalais-venäläiset historiaseminaarit tarpeettomiksi tai peräti vahingollisiksi. Meille on ihan oikeasti tärkeää ymmärtää, miten historiamme naapurissa mielletään ja yhtä tärkeää on päästä esittämään siitä oma näkemyksemme.

Itse asiassa vanha, valtion tukema symposiumien järjestelmä kannattaisi palauttaa. Se takaisi parhaat olosuhteet sekä keskustelulle että asioiden valmistelulle. Painettuun sanaan panostetaan aina enemmän kuin pelkkään suulliseen keskusteluun.

Mikäli keskustelu tällaisessa aihepiirissä vielä tapahtuu englanniksi, on tarjolla hyvin reaalinen vaara, ettei joitakin tärkeitä peruskäsitteitä lainkaan ymmärretä sillä tavoin kuin asiaan kuuluisi. Tulkkien ja kääntäjien työ on kuin onkin yhä hyvin tärkeää. Tämä olisi ymmärrettävä ja oltava siitä myös valmiita maksamaan.