Volga-matushkan varrelta

Ylä-Volgaa

Risteilyturismi lienee kaikkialla samanlaista. Koko joukko kerääntyy yhteisille aterioille omissa pöydissään ja lähtee in corpore bussikierroksille satamissa. Oppaat latelevat litaniansa ja asiakkaat kuuntelevat ja ihmettelevät.

Heidän kysymyksistään selviää, että ihmetyksen kohde ovat ennen muuta tarinat. Tällaisia tarinoita siis on, vaikka niiden päähenkilöt ovat jo ammoin kuolleet. Mutta näissä taloissa ja tällä kamarallahan kaikki tapahtui vai kuinka?

Toki puoli vuosituhatta ja vähemmänkin riittää muuttamaan maiseman aivan perusteellisesti, jopa jokien paikat ja rantojen korkeus ovat nyt toiset kuin silloin. Ikivanhat rakennukset eivät olleet tuolloin samannäköisiä. Jokainen rakennus on muutamassa sadassa vuodessa muuttunut täysin, joten illuusio saapumisesta muinaiseen maisemaan tai edes muinaiselle paikalle on hataralla pohjalla.

Silti ihmiset haluavat ehdottomasti vanhojen tapahtumien paikoille. Useinhan niistä tehdään pyhiä ja hartauden harjoitus tietenkin sopii erinomaisesti sellaisissa kohteissa. Ennen maailmassa pyhiinvaelluksia määrättiin katumusharjoituksiksi. Matkat olivat sen verran työläitä ja vaarallisiakin, että ihmispolo sai toisenkin kerran aihetta muistella syntejään.

Uglitš on yksi Pohjois-Venäjän pienenpuoleisista kaupungeista. Venäjällähän pikkukaupunki on itse asiassa harvinaisuus. Sen sijasta on megalopoliksia ja asutuksia (posjolok), jotka ovat lähinnä suuria kyliä. Neuvostoaikana kaupunkiin perustettiin kellotehdas, joka siellä on yhä. Mekaaniset kellot pitävät yhä pintansa, kuten tiedämme ja itse asiassa kaikkein kalleimmat ovat nimenomaan mekaanisia.

Toki Uglitš tunnetaan historiassa nimenomaan yhden ainoan tapahtuman johdosta. Siellä tsaarinpoika Dmitri (tuohon aikaan käytettiin vielä arkaaista muotoa Dimitri) yllättäen kuoli epäilyttävissä olosuhteissa, kuulemma veitsellä leikkiessään.

Ikävä kyllä, tämä merkitsi sitä, että Rurikin suku sammui. Nyt ei Venäjän valtaistuimelle enää ollut laillista perijää. Alkoi sekasorron aika eli smuta (smutnoje vremja).

Kuollut tsaarinpoika Dmitri nousi kuolleista peräti kolme kertaa. Tarkemmin sanoen vallantavoittelijoiksi ilmaantui itsensä kutsuneita (samozvanets) henkilöitä, joista kukin vuorollaan väittivät olevansa murhayrityksestä selvinnyt Dmitri.

Lyhytaikaiset vale-dmitrien menestykset eivät kauas kantaneet ja viimein vuonna 1613 saatiin valittua uusi tsaari, Mihail Romanov. Sitä ennen oli puolalaiset täytynyt ajaa maasta ja siinä ratkaisevaa osaa näytteli Nižni Novgorodin nostoväki Kuzma Mininin ja Dmitri Pozarskin johdolla.

Puolalaiset olivatkin pahoin mellastelleet Venäjällä ja ryöstäneet kaupunkeja ja luostareita. Toki myös suomalaisia eli siis ruotsalaisia tarvittiin venäläisten avuksi ja Laiska-Jaakon retki, jonka tuloksena saatiin aikaan Stolbovan rauha, oli luonteeltaan nimenomaan avustusretki, ainakin aluksi.

Toki tuohon aikaan paikkakunnalla oleskeleva –myös ystävällinen- sotaväki aina käytännössä raunioitti seudun, kun tuhannet miehet ja hevoset hankkivat sieltä ruokansa ja juomansa. Maksaminen ei kuulunut tapoihin tai, maksumiehenä oli nimenomaan talonpoika hallitsijansa puolesta, mikäs sen kauniimpi osa ihmiselle.

No, Stolbovan rauha taisi olla meille hieman liian hyvä. Siinä saatiin valtakunnalle ortodoksisia alamaisia, joista kyllä suuri osa pian pakeni Venäjälle. Inkerinmaa jouduttiin kuitenkin sitten ennen pitkää luovuttamaan takaisin ja nykyään noista suurista valloituksista on jäljellä vain Joensuu ympäristöineen.

Kaiken alkuna olivat siis Uglitšin tapahtumat, joiden muistona on yhä tsaarinpojan patsas ja lukuisat maalaukset kirkossa. Turisteja on erittäin paljon ja sen mukaisesti myös pitkät rivit rihkamakojuja, nekin sellaista laatua, jota neuvostoaikana ei käytännössä edes ollut.

Uglitšin modernisaatiohyppäyksestä tai ainakin sen yrityksestä kertoo kirkon viereisessä puistossa seisova Fordson-traktori 1930-luvun alusta. Sitä käyttänyt naispuolinen traktoristi suoritti, kuten oletettiin, sankaritekoja ja ylitti moninkertaisesti vanhaa maailmaa edustavien aatramiesten aikaansaannokset. Niin ihmeellistä oli sosialismi.

Sosialismista ei tosin sitten jäänyt jäljelle paljoakaan mainostettavaa. Vanhaan aikaan palaamista symbolisoivat kovin monet asiat, alkaen 1800-luvun tyylisestä kauppiastalosta. Kaupungissa on myös yksi Venäjän lukemattomista vodkamuseoista. Keski-ikäisten naisten duo laulaa keskellä katua hyvin kauniisti kevytmielistä laulua ”Чо те надо»? (Ootko jonkun puutteessa?)

Kirkossa kuullaan pienoiskonsertti, jonka esiintyjät ovat todella merkittäviä kykyjä. Harvinaisen komea, mutta ääneltään tuskin muita parempi nuori solisti saa ranskalaisen naisväen hurmoksiin ja CD:t tekevät kauppansa.

Jaroslavl on yli puolen miljoonan asukkaan kaupunki ja Moskovaa ilmeisesti paljon vanhempi. Sen perusti Kiovan suuriruhtinas Jaroslav Viisas vuonna 1010. Se luetaan niin sanottuun kultaiseen kehään, jonka muita kaupunkeja ovat Suzdal ja Vladimir. Niissä huristelin omalla autollani 1970-luvun puolivälissä.

Maailmanperintökohde Jaroslavl on säilyttänyt melkoisesti vanhaa venäläistä –alkujaan italialaisten arkkitehtien suunnittelemaa-  arkkitehtuuria. Siellä on kreml ja luostareita ja harjulta aukeaa komea näköala Volgalle.

Kauoungin suureen kauteen kuuluvat taistelut puolalaishyökkäyksiä vastaan ja luostarit toimi myös arvohenkilöiden karkotuspaikkana.  Aikanaan se oli tärkeä liikennesolmu ja hyvin merkittävä taloudellinen keskus. Kulttuuriakin riittää yliopistosta lähtien.

Jaroslavlin ohella suuriin muinaisvenäläisiin kohteisiin kuuluu Kirillo-belozerski monastyr eli Valkeajärven Kirillin luostari.

Kuten Jaroslavl, myös Valkeajärven seutu (vepsäksi Valgetjärvi) ovat alun perin suomalais-ugrilaista aluetta. Erämaihin perustetut luostarit toimivat venäläisyyden laajenemisen tukikohtina, kuten historioitsija Kljutševski kertoo ja myös Kirillovin ympärille kasvoi kaupunki, tosin luostarin valtaviin mittasuhteisiin verrattuna ainakin nykyään aika pieni.

Tarinat hurskaista kilvoittelijoista ja puolalaisten hyökkäyksistä toistuvat täälläkin. Nyt oltiin sitä paitsi jo sen verran kaukana lännessä, että viime sodan aikana oli syytä pelätä myös hyökkäystä sieltä ja niinpä paikallinen salpalinjakin rakennettiin. Ei siitä tainnut ihan meikäläisen veroista tullua Tiedä häntä, kun ei käyty katsomassa.

Koska tämä hyvin merkittävä luostari vetää puoleensa joka päivä tuhatlukuisen määrän turisteja, on risteilylaivojen sataman luona sijaitseva Goritsyn kylä aika vireän tuntuinen. Rihkamakauppaa riittää, mutta sen lisäksi myydään myös kotoisia puutarhan tuotteita, leivonnaisia, käsitöitä, savukalaa ja niin edelleen. Viidensadan asukkaan lapsia palvelee melko suuri koulu.

Pitsit ovat näiden seutujen vanha erikoisuus ja niitä kuulemma jopa vietiin sodan aikana länteen korvauksena lend-lease-avusta. Taisipa siinä olla nypläämistä, ennen kuin yhdenkin kuorma-auton tai lentokoneen sai maksettua.

Näissä vanhoissa kaupungeissa olisi hyvin voinut viettää vaikka pari päivää kussakin, mutta turisti on turisti ja hänen kutsumuksensa on täyttynyt, kun muutaman kymmentä kuvaa on kertynyt kameran muistiin.