torstai 22. marraskuuta 2018

Kova laki


Kova laki ja sen pehmennys

Seppo Konttinen, Kari Vitie, Kuolemaantuomittu. Vakoilija von Hellensin kohtalo. Otava 2018, 233 s.

Viime vuosina on yhä enemmän ilmestynyt kirjoja vakoilusta, aihepiiristä, josta ennen tiedettiin vähän.
Syykin on ilmeinen. Yhä useammat arkistot ovat raottaneet oviaan myös niille, jotka ovat halunneet tutkia toisen maan alueella suoritettua vakoilua, tiedustelua, salaisia asiamiehiä ja luottamuksellisia kontakteja.
Onko näiden asioiden välillä eroa, on usein tulkintakysymys.
Tapana on ollut ja on, että jokainen taho suojelee vakoilijoitaan. Jopa Ison Britannian arkistoissa saattaa olla niihin liittyvissä asioissa 75 vuoden salassapitoaika ja jopa sadan vuoden karanteeni tunnetaan siinä maassa. Ehkä sekin liittyy vakoiluun.
Sitä paitsi asiakirjojen julkisuudella saattaa olla rajoituksia, jotka merkitään latinalaisella termillä caveat (varoitus). Sellainen voi olla vaikkapa for British/US eyes only! Joissakin tapauksissa salaisuusaste voi olla pelkkää luottamuksellisuutta.
Salakähmäisyyden huippu lienee saavutettu entisessä Neuvostoliitossa, jossa salaisimmat paperit toimitettiin perille kuriiripostissa ja oli aina lukemisen jälkeen poltettava.
Jostakin syystä niitä kyllä yhä löytyy arkistoista ja jopa ulkomaalaisetkin ovat jonkin verran niitä päässeet lukemaan, vaikka asioista on kulunut vasta vaivaiset puoli vuosisataa tai hieman enemmän. Mutta ainakin osittainhan se johtui tuosta vuoden 1991 vallankumouksesta.
Yhtä kaikki. Salaisuus on ankara asia. Sodan aikana sellaisen paljastaminen on petos koko omaa kansaa ja valtiota vastaan, ainakin mikäli se merkittävästi auttaa vihollisen toimintaa sitä vastaan.
Kuolemantuomiohan se sellaisesta tulee ja harva taitaa siinä tilanteessa syyllistä paljon sääliäkään. Ne kun ovat miehet silloin henkensä kaupalla rintamalla. Heidän hyväkseenhän kaikki tehdään ja kaikki kärsitään.
Kuten sanotaan, lex dura, sed lex. Lakia on sovellettava, vaikka se olisi ankarakin. Muutenhan suistutaan mielivaltaan ja kukaties vielä anarkiaan.
Ongelmaksi kuitenkin jää se, ettei laki ole sama kuin oikeus tai kohtuus, ei siitäkään huolimatta, että vanhan Ruotsin lain tuomarinohjeissa muistutetaan, ettei se voi olla niiden vastakohtakaan.
Elon tiemme on täällä kuitenkin joskus mutkikasta, kuten runoilija on sanonut.
Max von Hellensin kohdalla tapahtui siten, että hän kertoi ilmeisen salassa pidettäviä tietoja vieraan vallan, eli Yhdysvaltojen asiamiehelle sodan aikana.
Nyt kuitenkin oli niin, ettei Suomi ollut sodassa Yhdysvaltojen kanssa, vaan päinvastoin koetti kaikin tavoin viljellä suhteitaan siihen suuntaan.  Toisaalta Yhdysvallat oli vihollisen liittolainen.
Koska varmuus Saksan voitosta alkoi huveta jo talvella 1941, oli sitäkin tärkeämpää pitää yllä sitä vanhaa goodwilliä, jota Suomi Amerikassa nautti sekä velanmaksun että talvisodan ansiosta. Tulevassa rauhankongressissa -kukapa olisi voinut kuvitella, ettei sellaista edes tule- tiedettiin Yhdysvalloilla olevan vahva asema, luultavasti kaikkein vahvin.
Vapaaherra Maximilian von Hellens kuului jo ensimmäisen maailmansodan veteraaneihin, joskin oli siellä taistellut hyvin nuorena, mutta sentään saanut yrjönristin, joka Mannerheimillekin oli hänen eniten arvostamansa kunniamerkki.
Kuten sotamarsalkka, myös von Hellens tunsi tiettyä antipatiaa Saksaa kohtaan jo ensimmäisen maailmansodan perinnön takia. Hänellä se ilmeisesti myös vaikutti toimintaan toisessa maailmansodassa.
Vanha ”ryssänupseeri” oli jo maailmansotien välisenä aikana joutunut Suomen armeijan tiedustelutehtäviin, kuten monet muutkin kollegansa. Ne hän ilmeisesti hoiti moitteettomasti.
Jatkosodassa von Hellens toimi majurin arvoisena upseerina ensin päämajassa ja sitten rintamalla. Rintamalla hän sai saksalaisilta ryhmitystietoja, joita välitti Yhdysvaltain tiedustelumiehelle.
Seurauksena oli kuolemantuomio, niin ystävällismielinen maa kuin USA olikin. Tuomiota ei kuitenkaan pantu täytäntöön, sillä presidentti Ryti tiesi, että sen vahvistaminen olisi haitannut suhteita suureen läntiseen demokratiaan. Asia sanottiin hänelle suoraan.
Konttisen ja Vitien kirja kertoo paitsi von Hellensin tarinan, myös paljon oheistietoa aikakauden vakoilumaailmasta ja vähän muustakin. Osin tausta on aika leveällä pensselillä maalattua ja joskus tulee kysyneeksi, onko kaikki taustoittaminen siinä laajuudessa ollut tarpeellista. Voi hyvin olla, että onkin.
Itse von Hellensistä ja hänen tapauksestaan ei kerrottavaa oikeastaan valtavasti kerrykään, mutta se on kyllä kiinnostavaa. Hellens nimittäin värvättiin heti sodan jälkeen liittoutuneiden valvontakomission logistiikkapäälliköksi verrattain laajoin valtuuksin. Kuolemansellin jälkeen muutos on varmasti tuntunut merkittävältä.
Päähenkilö ei kuitenkaan ollut elämänsä saldoon kovin tyytyväinen, mikä ilmenee hänen testamentistaan, jonka autenttisuutta lukijan on syytä pitää ilmeisenä, koska kirjoittajatkaan eivät sitä fiktioksi mainitse.
Viina ja huumeet, joita sodan jälkeen oli aika lailla liikkeellä, söivät miestä, joka oman arvionsa mukaan oli lähtenyt väärälle uralle, niin yrjönristin ritariksi kuin päätyikin.
Sotilaan ammatti paljastui kauheaksi, mutta siinä oli jatkettava. Mieleen tulee muuan Mannerheimin kirje ensimmäisen maailmansodan ajalta, jolloin hän tilitti samantyyppisiä tuntoja.
Minusta kirja on kiinnostava lisä aihepiirinsä käsittelyyn. Tietty määrä huolimattomuusvirheitä siitäkin löytyy. Esimerkiksi Ryssänupseerit-teoksen on kirjoittanut Mirko eikä Mika Harjula. Ja se räätälikatu Lontoossa on Savile Row.


11 kommenttia:

  1. Tuo tapaus muistuttaa amerikkalaisten röyhkeydestä. Heidän edustajansahan (Schoenfeld?) vaati Rytiltä ENNEN kuin Usa ja Saksa olivat edes sodassa suomalaisia olemaan listimättä neukkuja, koska neukut listivät sakuja, jotka saattaisivat listiä jenkkejä. Rytillä oli onneksi selkärankaa sanoa jenkille suoria sanoja. Se vaan ihmetyttää, että ymmärretäänkö Suomessa suuremman yleisön keskuudessa edelleenkään, miten syvällä Rooseveltin hallinto oli nuolemassa Stalinin ahteria?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhdysvalloissa oli tuolloin vallassa suhteellisen vasemmistolainen frakti.Rooseveltin hallinto heti valtaanpäästyään tunnusti Neuvostoliiton.
      Amerikkalaiset myös tukivat Neuvostoliittolaisia investoinneissa ja osaamisessa.
      Varsinkin varapresidentti Wallace oli monin eritavoin edistämässä Yhdysvaltalais Neuvostoliittolaisia suhteita.
      Historia omassa viekkaudessaan tuottaa tilanteita,joista yksinkertaisesti ajatteleva moitteeton ,moraalinnen suomalaisnen ei kykene edes kuvittelemaan,ei edes maamme kulloinenkin johto,meillä on outo taipumus hypätä kyytiin historiassa häviölle laukkaavaan valjakkoon.
      Niin tapahtui maamme itsenäistymisen jälkeen kunigasseikkailun muodossa.
      Niin kävi myös liittoutuessa mahdottoman tehtävän edessä olleen Saksan kanssa toisessa maailmansodassa.

      Poista
    2. Mutta ajattelepa sitä, että siinä häviölle laukkaavan kyydissä on sittenkin selvitty hyvin, ehkä jopa paremmin kuin valitsemalla se toinen valjakko.
      1. Kuningasseikkailun ja saksalaissuuntauksen ansiosta saatiin sentään jonkinlaista tukea. Onneksi Saksa sitten romahti alta ja Suomi pääsi oikeasti itsenäiseksi. Sen vuoden tapahtumathan olivat sellaisia, ettei niitä kukaan voinut kylmän harkitusti ennustaa oikein.

      2. Talvi- ja Jatkosodasta. Mikä oli Suomen ylin tavoite? Itsenäisyyden ja oman valtio- ja hallitusmuodon säilyttäminen.
      Sehän onnistui, vaikkei ollut helppoa eikä täysin tyylikästä. Jos sotiva valtio saavuttaa päätavoitteensa, se ei ole varsinaisesti hävinnnyt.

      Mikä oli Neuvostoliiton tavoite? Suomen valloittaminen ja muuttaminen satelliitiksi tai suoraan NL:n osaksi. Ei onnistunut, joten NL ei varsinaisesti voittanut.

      Siis loppujen lopuksi ratkaisematon turnaus, vaikka isompi tietysti pystyi puuskuttamaan uhkaavasti pienemmän niskaan vielä pitkään.

      Tehtävä: Laske, montako onnistunutta eli tavoitteeseensa päässyttä suurhyökkäystä kumpikin osapuoli teki 1939-44.

      Poista
    3. Pauli: Tuo varapressa Wallace taisi olla yksi neukkujen myyristä Rooseveltin hallinnossa. Näin taitaa vihjata Vasili Mitrohinin kirja (Mitrokhin Archive).

      Poista
    4. Noinkohan Rooseveltin hallinnossa oli neukkujen myyriä. Taisivat kaikki "myyrät" toimia ihan Rooseveltin tieten, sillä olihan Roosevelt "Joe sedän" hyvä ystävä ja Rooseveltin pojan mukaan mitään kylmää sotaa ei olisi edes syttynyt, jos F.D. Roosevelt olisi saanut elää.

      Sama koskee myös surullisen kuuluisaa Morgenthau-suunnitelmaa. Eiköhän siinäkin tilaus tullut suoraan itse presidentiltä ja hänen valtansa taustatahoilta, eikä vain H. Morgenthaun omana ideana.

      Poista
    5. Jatkosodan ymmärtää vaikeuksitta kun hankkii vuoden 1940 lopun kartan, jossa on punaiselle merkitty Neuvostoliiton hallitsemat maat ja mustalla Saksan hallitsemat: Suomi (ja Ruotsi) olivat kirjaimellisesti saarrettu. Vaihtoehdot olivat alistuminen jommankumman valtaan. Valinta oli Talvisodan jälkeen helppo. Jälkeenöäin tiedetään, että Molotov kävi 1940 lopussa pyytämässä lupaa panna Ribbentrop-sopimuksen lisäpöytäkirja täytäntöön, joten Suomen ratkaisu oli jälkikäteenkin arvostellen oikea!

      Poista
  2. Vanha latinanmaikkani selitti kyllä tuon 'dura lex sed lex' tarkoittavan sitä, että ankarakin laki on laitonta tilaa parempi. Kyse ei siis ollut lain soveltamisen pakosta. Requiescat in pace.

    VastaaPoista
  3. Luulenpa, että kyseessä on tulkinta. Voi kai sen niinkin ymmärtää.

    VastaaPoista
  4. On naiivia uskoa että on jotain sotilassalaisuuksia jotka pysyvät salassa 50 vuotta. Luulen että oikeassa elämässä salaisuus kyetään pitämään joitakin vuorokausia, tunteja tai jopa vuosia.Riippuen toimimnan laajuudesta. Tiedustelu voi päätellä aivan kaikkien nähtävillä olevasta tiedosta toisen valmiuden. Salaisuuksien korostamisella rakennetaan omaa vaikutusvaltaa ja asemaa.On huvittavaa että supo haluaisi ohittaa jopa äänestäjän ja valita itse valvojansa. Julkisuuteen on tullut valmiussuunnitelmia mutta ne eivät ole varmasti vastapuolelle yllätys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ne salaisuudet ole salaisia, vaan agentit. Jos niitä ilmiannetaan, on uusia vaikea värvätä.

      Poista
    2. En ymmärrä tuota valitusta "äänestäjän ylittämisestä" Kyllä pitäisi nimenomaan edellyttää, että valvojan nuhteettomuus on korkeammalla tasolla kuin valvottavan. Nythän Suomessa on tilanne, että käytännössä esimerkiksi aselupaa hakevan kansalaisen on oltava nuhteettomampi kuin kuin lainvartijan, saatikka lainsäätäjän. Se on irvokasta! Sitä paitsi oikeassa demokratiassa poliisin pitää kysyä kansalaiselta lupaa aseeseen, ei päinvastoin.

      Poista

Kirjoita nimellä.