Pietarin näkymiä

Päivät Pietarissa

Pietarin-matkojen välille jää minulta nykyään yleensä ainakin kuukausi, ellei enemmän.

Luulen, että se on hyvästä. Se antaa välimatkaa ja varjelee turtumasta siihen, mikä on liian ilmeistä. Omaa maatamme ja kulttuuriammehan ymmärrämme niin huonosti juuri sen takia, että siihen on liian vähän etäisyyttä.

Aina se matkailu siis avartaa, eikä ole kertaakaan tarvinnut kotia palata tuntien, ettei olisi oppinut mitään omasta maasta tai vieraasta.

Nyt tuli seurattua niin sanotusti patrioottista ympäristöä. Mahtava konsertti jättimäisessä Oktjabrski-hallissa oli aivan ilmeisesti järjestetty suurin resurssein ja vanhuksia oli kutsuttu runsaasti, kaiketi ilmaislipuin.

Sellainen vaikutelma kuitenkin jäi, etteivät he oikein syttyneet. Moni lähti kesken pois, ehkä pettyneenä siitä, ettei esitettykään Dunajevskia eikä muita sota-ajan lauluja -ei ensimmäistäkään.

Sen sijaan ohjelmassa oli nuorisoa ja lapsiakin. Oli kieltämättä erikoinen kokemus kuulla kymmenvuotiaan pojan laulavan tsaarinupseerin kunniakoodeksia: tsaarille elämä, naiselle sydän, kunnia ei kenellekään!

Mutta ei se moderni nuorisolle väännetty ohjelma oikein jaksanut innostaa ketään, vaikka lapset olivatkin herttaisia kuten aina. Monikansallisuuskin toteutui taiteilijoiden valinnassa, mutta aplodit jäivät hieman vaisuiksi.

Mutta olisiko meillä edes saatu aikaan tällaista isänmaallista tilaisuutta? Jos olisi, luulen, että sota-ajan ohjelmisto olisi ollut siinä keskeistä.

Nähtiin myös perinteinen kunniakäynti Suvorovin patsaalla. Mukana olivat Suvorovin ja Nahimovin koulut, sekä uusi kadettikoulu ja hätätilaministeriön sipsakat tytöt perinaisellisesti koristelluissa uniformuissaan. Asiallinen toimitus ja juuri sen verran pompöösi, kuin tyylilajiin kuuluu.

Siviilipuolella silmiin pistivät kaduilla sähköpotkulaudat, jotka olivat yksityisiä. Kaupunkipyörienn aika on sielläkin jo tältä vuodelta ohi.

Amerikkalaismallista yhtenäiskulttuurin hiipimistä edusti Musta perjantai, jota sielläkin hehkutettiin. Saapa nähdä, milloin heillä ja meillä aletaan viettää myös kiitospäivää. Mainosteksteissä englanti tuntuu vain lisääntyvän niin heillä kuin meillä. Tulee ihan mieleen ranskan käyttö 1800-luvun puolivälissä, josta Tšernyševski aikoinaan piruili.

Mutta yksi merkittävä paikallinen ilmiö on. Gruusialaiset ravintolat sen kuin lisääntyvät. Tällä matkalla satuin käymään niistä neljässä, vaikka ei oikeastaan tarkoittanut keskittyä juuri niihin. Hyviähän ne olivat.

Hevoskaartin maneesissa oli suuri neuvostoaikaisten maalausten näyttely (Deineka ja Samohvalov). Onneksi tuli mentyä jonoon jo heti aamulla. Parin tunnin kuluttua se oli jo viidenkymmenen metrin pituinen.

Tauluthan ovat enimmäkseen yleisesti tunnettuja ja muistuttavat tietyssä määrin saksalaista 1930-luvun maalaustaidetta. Antiikin ihanteellisuus Winckelmannin edle Einfalt und stille Grösse-hengessä on läpikäyvänä piirteenä.

Kuvasto oli sangen vaikuttavaa. Näytteillä oli myös pienoismalli Neuvostoliiton paviljongista Pariisin vuoden 1937 maailmannäyttelystä. Silloinhan vastapäätä oli Saksan paviljonki.

Tuo ihmeellinen vuosi 1937 oli tietenkin toteutuneen sosialismin ensimmäinen vuosi ja sen kunniaksihan uusi ihminen sitten alkoi tehdä uskomattomia suorituksia, joita taitelijat kunnioittivat töillään. Tyypillinen tapaus oli se  uskomaton hiihtoretki, jonka burjaattinaiset tekivät Ulan-Udesta Moskovaan vuonna 1939…

Maneesissa oli paljon myös nuorisoa, minkä hyvin ymmärrän. Siellä mainostettiin myös pidettävän luentoja neuvostoaiheista. Mainittakoon, että alan ekspertti Megan Virtanen esiintyy siellä kaksi kertaa aiheinaan Stalinin ajan muoti ja Brežnevin ajan muoti. Aiheet ovat monessa suhteessa kiinnostavia.

Mutta nuori älymystö kansoittaa vanhaan tapaan aivan erityisesti Podpisnyje izdanija -kirjakauppaa ja sen muodikasta kahvipuotia. Sieltä jäivät minulle käteen Nikolain ja Aleksandran päiväkirjat vuosilta 1917-1918 ja pari numeroa Diletant-lehteä.

Uusimman Diletantin kantta koristaa tunnettu pilakuva Hitleristä ja Stalinista morsiusparina. Jo vanhastaanhan on sanottu, että Venäjä on naisellinen olento, joka odottaa sulhasta. Nyt sitä sitten vei vuorostaan preussilainen korpraali ja Stalin meni autuaana hänen mukaansa.

Diletantin artikkelit Molotovin-Ribbentropin (Hitlerin ja Stalinin) paktista ovat tiukkoja ja asiallisia ja romuttavat kaikki yritykset rakentaa siitä suuri Venäjän diplomatian riemuvoitto.

Entä saiko Neuvostoliitto siitä tarvitsemaansa lisäaikaa voidakseen sittemmin puolustautua väistämättömässä sodassa?

Saihan se, mutta kyllä se aika oli tärkeämpää Saksalle. Neuvostoliiton asevoimat olivat vuonna 1939 suuremmat kuin muun maailman yhteensä ja Saksan käytössä olevat luonnonvarat olivat vielä silloin  äärimmäisen niukat monessa strategisessa kohdassa, kuten tiedämme.

Kuherruskuukauden aikana Saksa sai 9 miljardin punnan arvosta omaisuutta valloittamistaan maista. Saihan sitä tietysti myös Neuvostoliitto, mutta sillä ei ollutkaan huutavaa puutetta strategisista raaka-aineista, joita se myös avokätisesti myi Saksalle.

Saksan bauksiitin saanti -välttämätöntä lentokoneiden alumiinille- kasvoi 22,8 kertaiseksi, öljyn saanti 20-kertaiseksi, rautamalmin 7,7, kuparimalmin 3,2, teräksen tuotanto 2,2 ja niin edelleen. Työvoimaksi saatiin 1,2 miljoonaa sotavankia, lähinnä ranskalaisia ja sen lisäksi 1,3 miljoonaa vierastyöläistä.

Niinpä Saksan panssarivaunujen määrä kasvoi samana aikana 3195:stä 6292:een ja lentokoneiden 4093:sta 6852:een.

Neuvostoliitolla olisi vuonna 1939 ollut 21220 panssarivaunua Saksan 3195:ttä vastaan. Vuonna 1941 sillä oli 25621 noita mainittuja 6292:ta vastaan.

Neuvostoliiton lentokoneiden määrä kyllä kasvoi mainittuna aikana 11167:stä 24488:aan, joten siinä suhteessa tilanne parani olennaisesti. Oleellisinta lienee kuitenkin ollut se erittäin tärkeä lisä Saksan raaka-ainevarannoille, jonka yhteistyö toi tullessaan.

Vai olikohan talvisodan kova koulu sittenkin se merkittävin ero vuosien 1939 ja 1941 välillä?

Diletant suorittaa myös tiukan vertailun vuoden 1939 paktin ja vuoden 1938 Münchenin sopimuksen välillä. Jälkimmäiseen ei sisältynyt mitään salaisia lisäpöytäkirjoja. Saksan ja länsivaltojen välille ei silloin suinkaan syntynyt mitään ”verellä sinetöityä ystävyyttä”, jollaisesta Molotov puhui Puolan tuhoamisen jälkeen.

Minusta Diletant on hyvä esimerkki siitä, miten rohkea ja asiaansa uskova ihminen voi tuoda julki näkemyksensä myös Venäjällä.

Itse asiassa siellä on julkisessa keskustelussa vähemmän tabuja kuin meillä. Muutan sellainen saattaa kyllä liittyä hakaristin julkiseen esittämiseen.

Diletantin kannessa julkaistussa tunnetussa pilakuvassa Hitleristä ja Stalinista hääparina, on Hitlerin rinnasta poistettu suuri hakaristi, joka kyllä sen sijaan on mukana lehden sisäsivuilla esitetyssä versiossa.

Yksi hakaristi on kyllä kansikuvassakin.

Tällaisten ja vastaavien ilmiöiden merkitystähän sitä saa ihmetellä niin meillä kuin muuallakin. Kaiketi tässä pelätään jotakin symbolien maagista vaikutusta viattomien ihmisten mieliin.

Kaiken kaikkiaan Diletant joka tapauksessa sanoa töksäyttää totuuden sellaisena kuin se on ja luulenpa, ettei asiasta kaikkialla oikein pidetä. Mutta sanan vapaushan on vapau olla eri mieltä.

Mitäpä mieltä olette vaikkapa siitä, että Diletant esittää kuvan Molotovin lapsenlapsesta Vjatšeslav Nikonovista marssimassa ns. ”kuolemattoman rykmentin riveissä” isoisänsä muotokuvaa kantaen.

Monien mielestä kyseessä oli ennenkuulumaton pyhäinhäväistys, toteaa Diletant: Molotov ei koskaan ollut edes sotilas, saati rintamamies. Sen sijaan hän oli välittömästi tekemässä salaisia sopimuksia Hitlerin kanssa ja päästämässä valloilleen toista maailmansotaa.

Tuskinpa siellä enempää kuin meilläkään kenenkään kannattaa ylpeillä siitä, että on unisonosssa määkimässä yhdessä suuren lauman kanssa.

Kun sen sijaan uskaltaa kajauttaa kakistelemataa ilmoille sen ilmiselvän totuuden, jota valta yrittää pimittää, silloin otetaan miehestä mittaa…