Imperiumin miehet

Imperiumin miehet

Viacheslav Nikitin, Suomen armeijan venäläinen perintö. Tsaarin upseerit ja itänaapurin kalusto Suomen puolustusvoimissa 1918.1948. Venäjän kielestä kääntänyt Mirko Harjula. Minerva 2018, 449 s.

Venäjä on tunnetusti ollut virallisestikin imperiumi aina Uudenkaupungin rauhasta lähtien. Sitähän se haluaa olla vieläkin.

Kuten kaikilla imperiumeilla, silläkin on ollut omat ongelmansa niin sanottujen toissukuisten (inorodtsy) kanssa. Potentiaalisestihan sellaiset saattavat olla epäluotettavia ja jopa vaarallisia.

Neuvostoaikana asia ratkaistiin suoraviivaisesti ampumalla pistoolinluoti takaraivoon. Näin ei tehty vain tuhansille suomalaisille, vaan jopa sadoille tuhansille muillekin.

Mutta se oli jo sitten eri aika ja eri juttu. Stalinhan kannatti niin sanottua tieteellistä maailmankuvaa, joka perustui tilastollisille todennäköisyyksille eikä suinkaan uskonut sellaisiin vanhan komennon käsitteisiin kuin kunnia, uskollisuudenvala ja mitä niitä olikaan.

Keisarivallan aikana kaikki oli toisin. Toki esimerkiksi Puolan 1860-luvun alun kapinan jälkeen puolalaiset upseerit, joita oli erittäin paljon, joutuivat kollektiivisesti erityistarkkailuun ja jopa tiettyjen rajoitusten alaisiksi. Suomalaiset eivät nähtävästi koskaan joutuneet samaan asemaan, vaikka mustasotnialaiset vaahtosivatkin heidän epäluotettavuudestaan.

 Jopa etnisesti saksalaiset upseerit säilyttivät asemansa myös ensimmäisessä maailmansodassa, vaikka saksalaisvastaisia purkauksia muuten tapahtui kaikkialla, muun muassa kauppojen vandalisointina. Saksalaisten leirittäminen olisikin ollut mahdotonta, niin paljon heitä oli.

Myös suomalaiset pitivät valansa moitteettomasti, lukuun ottamatta paria tapausta, jotka on tässä kirjassa mainittu. He saivat osakseen upseeritoverien halveksunnan. Kunniasana oli tapana pitää, vaikka se olisi johtanut mielettömyyksiin. Tästäkin asiasta on kirjassa esimerkki.

Mutta mitä onkaan sanottava näiden ryssänupseerien isänmaallisuudesta? He menivät palvelemaan sortajaa samaan aikaan, kun keisari kuritti heidän isänmaataan. Esimerkiksi Mannerheim kukkoili keisarin seurueessa samaan aikaan, kun hänen veljensä oli isänmaallisuutensa takia ajettu maanpakoon. Olivatko nämä miehet lyhyesti sanoen periaatteettomia kelmejä?

Tällaista skenaariotahan jääkärit sitten itsenäistymisen jälkeen halusivat levittää ja uudessa tilanteessa se myös meni kaupaksi. Niinpä Suomen sotaväki puhdistettiin 1920-luvulla ryssänupseereista ja aliupseerin tai rivimiehen koulutuksen saaneet jääkärit riensivät miehissä ottamaan heidän paikkansa.

Kaikella on aikansa, sanoo Saarnaaja. Historia on täynnä esimerkkejä siitä, miten entisisistä tsaarin palvelijoista tuli keisarikunnan luhistumisen jälkeen kiivaita oman maansa patriootteja.

 Sellainen tapaus oli esimerkiksi Mannerheimin rykmenttitoveri Pavlo Skoropadski, josta tuli Ukrainan hetmani ja sellainen oli sitten myöhemmin esimerkiksi Džohar Dudajev, tuo tšetseeni. Itse asiassa samanlainen, äkillinen siirtymä imperiaalisesta tietoisuudesta patriotismiin on nykyään havaittavissa hyvin monilla entisillä ns. taistolaisilla.

Mannerheim oli myös luultavasti aika tyypillinen tapaus, vaikka hänen tietty erikoispiirteensä oli, että hän aina säilytti henkisen uskollisuutensa Nikolai II:lle, jonka kuvaa piti pöydällään. Mutta olihan hän keisarin seurueen kenraalimajuri ja Nikolai ja hänen valtakuntansa nyt kerta kaikkiaan olivat siirtyneet ns. tuonilmaisiin, joten uskollisuus jäi pakostakin vain henkiseksi.

”Ryssänupseerien” tutkimuksen varsinainen guru on Mirko Harjula, joka on tämänkin kirjan kääntänyt (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=mirko ). On sääli, ettei kirjassa ole lähdeviitteitä, jotka osoittaisivat hänen roolinsa sen sisällön suhteen. Joka tapauksessa kirjan esittämät useat luvut lienevät peräisin hänen tutkimuksistaan, kuten moni muukin asia.

Yhtä kaikki. Venäläisen perinnön merkitys Suomen uudelle armeijalle oli ratkaiseva. Vuoden 1918 alussa perustettuun armeijaan siirtyi Venäjän armeijasta kaksi kenraaliluutnanttia, kaksi kenraalimajuria, 9 everstiä, 10 everstiluutnanttia, 14 kapteenia, 15 alikapteenia, 27 luutnanttia, 11 aliluutnanttia ja kornettia sekä 14 vänrikkiä.

 Laivastoon päätyi kolme luutnanttia yksi yliluutnantti ja kaksi komentajaa. Sitä paitsi laivaston ensimmäisistä komentajista neljä tuli Venäjän laivastosta.

Suomalaisten tie Venäjän armeijaan kävi yleensä Haminan kadettikoulun kautta. Ensimmäisen maailmansodan rintamalla taistelleista 553 suomalaistaustaisesta upseerista ruotsi oli äidinkielenä vajaalla puolella, suomi 27%:lla ja venäjä 30%:lla.

Jalkaväessä heitä palveli 345 miestä, ratsuväessä 103, tykistössä 97 ja laivastossa 89.

Vanhastaan oli perinteenä ollut, että upseerinura sopi erityisen hyvin aatelispojille ja Venäjähän tarjosi myös rajattomat etenemismahdollisuudet.

Suomella oli toki oma sotavoima, mutta sitä tuskin saattoi sanoa armeijaksi. Pikemmin oli kyseessä sotajoukko, voisko. Siltä nimittäin puuttuivat sekä tykistö, laivasto että ilmavoimat. Ratsuväkeä oli hyvin vähän, vaikka sekin riitti hälyttämään pietarilaiset Suomi-syöjät.

Kirjassa esitetään kiintoisasti Suomen ilmavoimien synty, johon vaikutti merkittävästi usean lentoupseerin loikkaaminen koneineen Pietarista, ns. komendantin lentokentältä, joka nykyään on asuinalueena.

Kapteeni Krašenin muutti sen jälkeen nimensä Torikaksi, yliluutnantti Igor Zaitsevskista tuli kapteeni Erkki Ilmarinen, hänen veljestään kapteeni Otto Ilmarinen, luutnantti Mihail Šablovitšista tuli kapteeni Mikko Heikkinen ja Mihail Safonovista kapteeni Mikko Vuorenheimo. Insinöörivänrikki Vorobjov omaksui nimen Auermaa ja kapteeni Vladimir Parfenenkosta tuli Valdemar Adlerheim.

Metamorfoosi ei riittänyt. Vuonna 1919 venäläiset savustettiin viroistaan ja he lähtivät pois Suomesta.

Kirjassa on paljon muitakin kiintoisia tarinoita. Niistä eräs liittyy upseeriurheilijoihin. Tukholman olympialaisissa vuonna 1912 venäläiset -toisin kuin heistä erillään toimineet suomalaiset- eivät oikein loistaneet, mutta heidänkin joukossaan oli monta suomalaista, viisiottelujoukkueessa heitä oli peräti neljä.

Kirjassa on lyhyitä henkilökuvia monista äärimmäisen omituisista tapauksista, sellaisia kuin ratsumestari ja myöhemmin eversti Yrjö Elfvengren, yrjönristinritarien liiton varapuheenjohtaja, joka sitten aikanaan teloitettiin Lubjankassa ja monia muita.

Venäläisten aseiden merkitys Suomen armeijalle lienee useimpien tiedossa: sieltähän ne käytännössä saatiin, niin kolmituumaiset tykit kuin kolmen linjan kiväärit, laivaston aluksista puhumatta. Jäipä venäläisten jäljiltä suuri määrä linnoituksia ja kasarmejakin.

Hyvin suuri merkitys suomalaisten asetäydennyksille oli myös sotasaaliilla, kertoo kirjoittaja ja esittää asiasta tilastoja. Sitä tavaraa tuli todella paljon muun muassa ilmavoimille, mutta myös tykistölle ja jalkaväelle.

Itse asiassa jopa 1800-luvun kalusto kesti osittain aina 1980-luvulle saakka. Suomessa onkin aina osattu arvostaa venäläistä asetuotantoa, johon omakin maamme antoi panoksensa.

Last but not least. Ne suomalaiset, jotka imperiumissa oppivat katselemaan maailmaa laajemmasta perspektiivistä ja omaksuivat hyvän kielitaidon ja käytöstavat, olivat myös kykeneviä toimimaan suuren maailman ympyröissä. Heitä tarvittiin sitten myös Suomen ja Venäjän rauhaa tehtäessä.

Kaiken kaikkiaan tässä on mainio kirja, jota voi ilman muuta suositella kaikille niille, jotka haluavat katsoa maamme asevoimien kehitystä laajemminkin kuin vain ahtaasta saksalaisperspektiivistä.

Alkuperäisteos Финская армия, русский след. Люди и оружие. «Остров» 2017 näyttää olevan Venäjälläkin myynnissä. Erinomaista! Tällaista tarvitaan vain lisää.