Kyltyyri

Kyltyyri

Motto:

Kyltyyri, kyltyyri, kyltyyri,

tuo huuto on Suomessa syyri…

E. Leino

Kun joskus 1800-luvun alussa muuan britti valmistautui maahanmuuttajaksi Suomeen, jossa oli teollisuusmiehille kysyntää, hän tiedusteli kirjeessään, millaisia aseita olisi syytä ottaa mukaan alkuasukkaiden varalta.

Tosiasiahan oli, että suurin osa maailman kansoista eli tuolloin yhä varsin primitiivisissä oloissa. Meillä asiat kuitenkin olivat suhteellisen hyvin, mikä ei välttämättä ollut kovin paljon. Suomalaiset laivat joka tapauksessa halkoivat maailman meriä ja lukutaitoakin löytyi jopa yhteisen kansan keskuudesta. Se ei ollut missään itsestäänselvyys.

Mutta ei meilläkään paljon kulttuurilla päästy kehumaan. Herrasväen kerrostuma oli seitinohut ja rahvaan sivistys rajoittui yleensä katekismukseen ja joskus hieman laajempaankin raamatun tuntemukseen, mutta siinä se sitten olikin. Elämässä kun tarvittiin käytännön taitoja eikä loruja.

Vuosisadan mittaan tilanne muuttui ja aikalaisten silmissä muutos oli jopa hyvin suuri. Kuitenkin jäi niin sanottu joutilasluokka niissä oloissa vielä pieneksi ja sen mukana myös kulttuurin kulutus. Kirjallisuutta, joka oli enimmäkseen ruotsinnettua, harrasti vain kourallinen ihmisiä ja teatterit ja orkesterit syntyivät vasta vuosisadan puolivälin jälkeen.

Ennen elinkeinoelämän monipuolistumista oli talonpojan kunniakas tehtävä elättää kaikki, hiirestä kuninkaaseen. Ja tähän työhön tarvittiin kansan suuri enemmistö. Ennen kuin se patistettiin kansakouluun, oli sen yleissivistyksen taso hyvin matala. Olisi kovin kiinnostavaa tietää, millaisia tuloksia älykkyystestit olisivat antaneet.

Eipä ihme, että maalaismoukkia tuohon aikaan halveksittiin, vaikka heitä oli sentään yhdeksän kymmenesosaa väestöstä. Joukossa oli epäilemättä monta sellaista, jolla oli nerolle tarpeelliset luonnonlahjat, mutta ei mahdollisuuksia niiden kehittämiseen.

Talonpoikaiston ja sen vertaisten halveksinta oli tietenkin tapana kaikkialla ns. sivistyneissä piireissä vielä hyvin kauan, itse asiassa ihan viime aikoihin saakka.

Maksim Gorki tunnetaan venäläisen talonpoikaisuuden suurena halveksijana. Hänen mielestään talonpoikaisuus ja kulttuuri olivat suorastaan kaksi vastakkaista käsitettä. Talonpoika edusti pikkuporvarillisten omistajanvaistojen hallitsemaa ihmistyyppiä, joka oli luonnostaan vihamielinen kaikille henkisille pyrinnöille eli toisin sanoen kulttuurille. Hän oli siis kulttuurin antiteesi.

Gorki, ihanteellinen vallankumouksellinen, joka sitten tosipaikan tullen huomasi inhoavansa vallankumouksen irti päästämää vandalismin ja kulttuurin vastaisuuden aaltoa, selitti tämän odottamattoman ilmiön johtuvan juuri tuon venäläisen talonpoikaisuuden vaikutuksesta.

 Hän julisti sitten, kun se aika koitti, että maatalouden kollektivisoinnissa talonpoika viimein vapautettiin häntä orjuuttaneesta pikkuporvarillisuudesta. Se tapahtui jalojen työläisten johdolla. He kun eivät olleet noita pienomistaja -pikkuporvareita.

Kun talonpoika menetti yksityisomaisuutensa, saattoi hänkin kehittää itselleen korkeamman tietoisuuden tason ja liittyä kulttuurin piiriin.

Stalinin toimeenpanema Venäjän talouden ja yhteiskunnan tavattoman väkivaltainen mullistus esitettiin propagandassa usein nimenomaan suurena kulttuurityönä ja Gorki -vanha mestari- toimi sen takuumiehenä.

 Gorkin neuvostopropagandassa valtavankokoiseksi paisutettu hahmo tarkoitti juuri sen alleviivaamista, että nyt suorastaan koko maailman kulttuuri kehittyi Neuvostoliiton ja tarkemmin sanoen Stalinin johdolla Gorkin vanha prestiisi oli siitä todistuksena ja antoi uudelle aikakaudelle successio apostolican. Moskovan pääkatua ei suinkaan sattumalta nimetty Gorkin mukaan.

Neuvostoliiton asettuminen maailmankulttuurin kärkeen merkitsi myös sitä, ettei kulttuuria alennettu rahvaan tasolle, vaan nostettiin rahvas kulttuurin tasolle. en oli ensin opittavavaha kulttuurin aakkoset.

Tokihan aluksi, vallankumouksen jälkimainingeissa olivat myös taiteessa nousseet pinnalle monenmoiset ”proletaariset” suuntaukset, mutta 1930-luvun puoliväliin mennessä niistä tehtiin selvää.  Pyöveleillekin tuli siinä pian töitä.

Saman tein karsittiin kulttuurin yrttitarhasta niin porvarillinen modernismi kuin muukin kaikenkarvainen ”formalismi”. Nyt rakennettiin ihmiskunnan kulttuuriperinnön parhaiden saavutusten päälle ja niitä kunnioittaen.

Niinpä maailma sai nähdä sen ihmeen, että rasvanahkaiset duunarit yhdessä puoluebyrokraattien kanssa täyttivät ooppera- ja balettiteattereiden aitiot, joita aiemmin olivat kuluttaneet viinaan menevät kaartinupseerit ja äveriäs kauppiaskunta, korkean virkamiehistön ja hovin kunnioittaessa tilaisuuksia läsnäolollaan.

Kulttuuriin ei ollut kuninkaan tietä, totesi virallinen ideologia nyt. Se tarkoitti sitä, että kaikkialla alettiin taas massojen sijasta kunnioittaa neroa, mestaria. Gorkihan oli mestareiden mestari.

Mikä tahansa tuherrus ei nyt siis enää kelvannut mestariteokseksi, vaikka siinä olisi ollut aitoa luokkatunnetta ja yhteiskunnallista sanomaa miten paljon tahansa. Taide tarkoitti nimenomaan taitamista, huipun saavuttamista tietyllä alalla.

Näinhän meidänkin maassamme joskus ajateltiin, vaikka onhan siitä jo aikaa.

Kulttuurin huippusaavutusten ymmärtämistä ei luultavasti missään päin maailmaa pidetty mahdollisena kovinkaan suurelle osalle kansaa. Vielä sata vuotta sitten ja myöhemminkin tämä kai myös oli aivan realistinen arvio.

Mutta mitä se kulttuuri oikeataan oli? Sitähän Eino Leinokin innostui kyselemään.

Tarkoitettiinko sillä jotakin niin syvällistä, että vain ehkä kymmenen tai viisi prosenttia kansasta kykeni sitä ymmärtämään ja siitä nauttimaan? Vai tarkoitettiinko sillä mahdollisesti vain sitä, mitä kymmenen tai viisi tai ehkäpä vain kaksi prosenttia kansasta harrasti, ymmärsi tai ei?

Sosiologit ovat sittemmin kiinnittäneet huomiota siihen, että eliitiksi pyrkivä kansanosa pyrkii erottautumaan muusta joukosta juuri harrastamalla sellaisia asioita, jota suurin osa rahvasta ei halua harrastaa. Muistelen, että Seppo Räty on ilmaissut asiasta mielipiteensä.

Eino Leino arveli joskus, että ”kyltyyri” oli ”toisille uuppera-kyltyyri” ja ”toisille Tukholman-tyyri” ja nimesi siis ajan oloissa varsin kalliit, elitistiset harrastukset.

Kansan karttuisan käden rahoittama ooppera oli silloinkin kallista huvia, mutta joka tapauksessa se oli ihan oikeaa taidetta, siis kulttuuria.

Pistäytyminen vuorolaivalla Tukholmassa ei sen sijaan liittynyt kulttuuriin lainkaan, mutta ainakin se oli riittävän kallista auttaakseen erottautumaan rahvaasta ja tuntui siis myöskin hienolta.

Kyseessä oli siis kulttuuri Pierre Bourdieun tarkoittaman la distinction -käsitteen mukaisena eli erottautuminen rahvaasta.

Leinon räävitön runo halusi osoittelevasti paljastaa, miten sen ajan eliitti itse asiassa koki kulttuurin. Tietenkin kalikka sattui vain tiettyyn osaan tuota kulttuuriväkeä, mutta sattui varmaan kuitenkin. Keskiluokalla oli enemmän pianoja kuin soittotaitoa.

Mutta se oli sitä aikaa.

Kulttuuri sosiaalisen erottautumisen välineenä toimii epäilemättä yhä jossakin määrin. Moni maksaa oopperalipuista ja vastaavista elämyksistä tolkuttomia hintoja, joitakin muita moinen ei jaksa kiinnostaa lainkaan.

Mutta katsotaanpa laatulehtien kulttuuriosastoa. Olisi hauska tietää, miten suurta osaa sen käsittelemistä aiheista olisi nimitetty roskakulttuuriksi viisikymmentä tai vielä kolmekymmentä vuotta sitten.

Todellinen raja taitaa olla ns. kulttuurivallankumouksessa, jonka symbolinen merkkivuosi on 1968.

Juuri silloin ihmiset, jotka olivat vailla varsinaisia kykyjä, alkoivat tuntea, että heidän aikaansaamansa kulttuurin tuotteen ovat ihan yhtä hyviä kuin muidenkin, koska mitään pätevää hierarkiaa ei voi olla olemassa. Puhuttiin uusrahvaanomaisuudesta.

Muistan, että tälle aluksi tietenkin naurettiin. Kun laulutaidoton ihminen esitti klassisia kappaleita ääni välillä kiekumiseksi sortuen, sitä kuunteli pari kertaa vitsin vuoksi. Mutta kun samoja esityksiä alkoi kuulla radiosta yhä uudelleen, rupesi hymy hyytymään.

Nyt olemme jo aivan uudessa tilanteessa. Niin surkeaa esittäjää ei olekaan, ettei hän taitojensa vajavaisuuden vuoksi pääsisi kulttuurisivuille. Koska sinne kuitenkin mahtuu vain tietty määrä juttuja, on henkilöt valittava muiden kriteerien, kuten sukupuolen, kiinnostavien perversioiden tai uhripääoman perusteella.

Olemme nyt samassa pisteessä, jossa Neuvostoliiton kulttuuri oli vuosien 1928-1931 ns. kulttuurivallankumouksen jälkeen. Tärkeää ei ole kulttuurin kyky tarjota ihmisille sitä parasta ja korkeinta, mitä ihmiskunta on kyennyt luomaan.

Sen sijaan on tärkeää antaa ääni omalle ryhmälleen. Nyt ei enää tarvitse edustaa proletariaattia, vaan tärkeää on, että mahdollisimman monenlaiset perversiot tulevat esille ja kyvyiltään mahdollisimman eritasoiset henkilöt pääsevät mukaan.

Kun elintaso jo alkaa olla sitä luokkaa, ettei tuo uuppera-kyltyyrikään ole rahvaan mahdollisuuksien yläpuolella, Tukholman-tyyreistä nyt puhumatta, onkin päästy tilanteeseen, jossa koko kulttuuri on menettänyt aiemman glooriansa.

Ennen kulttuurilla tarkoitettiin siis kaikkea sitä parasta, mitä kyettiin saamaan aikaan. Nyt on hierarkkisen korkealle kurottamisen sijasta ruvettu pyrkimään mahdollisimman lavealle, ottaen mukaan myös kaikkia erilaisia tasoja edustavat työt ja tekijät.

Nyt ollaan taas ryhmäkuntaisessa agitpropissa, jossa kaikille kuppikunnille nimetään ikiomat neronsa ja jossa klassisen eurooppalaisen kulttuuriperinnön jatkamisesta ei ole puhettakaan.