Ankara totuus

Tosi-TV:n alku

Veikko Huovinen, Lemmikkieläin. Fantasia ihmisistäni. WSOY 1966, 165 s.

Aito huovismaiseen tapaan kirjoittaja antaa silloin tällöin alaviitteissä lukijalle selityksiä. Johnson = Jussinpoika. Müller=  Mylläri, laveammassa merkityksessä eräänlainen elämän myllääjä, teuhaaja. Tekijän huom… Samaa persoonallista sarjaa on esimerkiksi adjektiivi ylppömäinen.

Tarinan juoni on yksinkertainen. Rikas mies, jolla on paljon kiireitä, haluaa joskus tarkastella tavallisen ihmisen tavallista elämää. Niinpä hän hommaa itselleen ja vaimolleen lemmikin, joka tässä tapauksessa on ihminen.

Lemmikiksi palkataan vuoden ajaksi muuan työtön, jolle luvataan maksaa ruhtinaallisesti.

Siitä vastineeksi hän suostuu vain asumaan lasikopissa ja olemaan tietyt ajat näkösällä, ”omistajan”  tai oikeastaan vuokraajan, työnantajan tarkkailtavana.

Miksi ihmeessä kukaan olisi kiinnostunut niin typerästä asiasta kuin yhden tavallisen tallaajan päivittäisestä oleilusta ja sen tirkistelystä?

Hyvä kysymys. Rikas mies on sitä mieltä, että suuri osa kansaa olisi siitä hyvinkin kiinnostunutta. Itse asiassa kannattaisi perustaa suurimpiin kaupunkeihin ihmisakvaarioita, joissa asuisi kokonaisia perheitä.

Niissä ihmiset eläisivät normaalia elämäänsä, vanhemmat tekisivät töitään, lapset leikkisivät ja laskisivat pyllymäkeä kahluualtaisiin.

Koska kaikki tapahtuisi lasiseinien sisällä kuin akvaariossa, tekisi se arkipäiväisetkin asiat erittäin mielenkiintoisiksi Ovathan näyttämönkin sattumukset enimmäkseen pitkäveteisiä. Kiinnostaviksi ne tekee katselijan asenne.

Niinpä niin. Huovinen ei vielä ollut kuullut tosi-TV:stä, joka toteutti tämän, aivan älyttömän ja täydellisessä idioottimaisuudessaan hyvin toimivan idean.

Kirjassa päähenkilö kyllä menettää mielenterveytensä ja hänen ihmisarvoa alentavan kohtalonsa takia jopa aloitetaan aseellinen kapina, mutta tämähän onkin fiktiota.

Vankeudessaan lemmikki miettii monenlaisia asioita, lähinnä naisia, joista on kirjan lopussa herkullinen luettelo. Sinne mahtuvat niin jättiläisnainen, jonka housuissa henkilö kuvittelee päiväkaudet asustavansa, itäsaksalainen kampaajaoppilas, samettipyllyinen nainen, elämää höyryävä, rohkaiseva nainen, pieni hullu liivimannekiini, nutturapäinen nainen siivoustikkailta yllätettynä ja paljon, paljon muita, muun muassa tehtaantyttöjä, myyjättäriä, mannekiineja. filimitähtiä, pesijättäriä, karjakkoja ja kukkaistyttöjä ym. ym.

No, mitäpä sanoakaan. Mielikuvituksen kehittämisen kannalta moinen akvaariokokemus saattaa olla myös hedelmällinen. Huovinen näyttää kuitenkin kokeneen asian jotenkin ongelmalliseksi, mikä ilmeisesti liittyy juuri tämän lemmikin pakotettuun yksinäisyyteen.

Nykyäänhän, BB-talossa kaikki on toisin. Juuri sosiodraamoja ja kahden kauppojahan siellä herätellään ja näytetään, sikäli kuin olen ymmärtänyt. Ilmaiseksi en moista viitsi katsoa.

Molemmissa tapauksissa idea on joka tapauksessa äärimmäisen simppeli ja pohjimmiltaan sama: tirkistely.

Jo pyhä Augustinus huomasi aikoinaan, että teatterin ideana oli herätellä ihmisissä himoja muiden kustannuksella, kun omat eivät enää tuntuneet riittävän. Syntiähän se moinen oli.

Ehkäpä tuo tosi-TV on koko teatterin idean äärimmäisen yksinkertaistettu muoto, jollainen ei vain ollut mahdollinen ennen nykyajan teknisiä edellytyksiä. Vielä viime vuosisadan puolivälissä lähimmäs tuota lattiatasoa voitiin päästä vain poraamalla reikä uimarannan pukukopin seinään.

Siellä, tyttöjen puolella kyllä taidettiin huomata nuo reiät, joita seinässä eri korkeuksilla saattoi olla aika paljonkin. Mutta entäs sitten?