sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Lähimenneisyyttä



Arvopohjaa luotaamassa

Veikko Huovinen, Viime talvi. Arvokeskustelua. WSOY 1998, 241 s.

Ihan tavalliset päiväkirjat ovat usein antoisia. Niistä näkee kaikenlaista aikaansa kuuluvaa, myös sellaista, jota kirjoittaja ei varsinaisesti edes esittele, kun se on kaikille selvää muutenkin.
Kun kirjoittaja sattuu olemaan kirjallinen nero, kuten Huovinen ja keskiäkäisesti, kuten sanotaan, aikaansa seuraava, niin kannattaahan kirja lukea jo siksi, että muistaisi taas, millaista se maailma oikein oli kaksikymmentä vuotta sitten.
Tuohon aikaan toki oltiin tekemässä kohtalokkaita päätöksiä, muun muassa Euroopan rahaliittoon liittymisestä. Kansahan oli enimmäkseen vastaan, mutta niin sitä vain mentiin, että heilahti ja sielläpä sitä sitten ollaan. Meneehän tämä tässäkin, eipä sikäli, mutta olisihan sitä voinut vähemmänkin mokomasta asiasta ja sen autuudesta uhota jo etukäteen.
Jotkut ajanjaksot ovat huikean kehityksen aikaa, mutta joskus taas tuntuu kehityksen vauhti kovasti hellittävän ja sitä ikään kuin lillutaan jossakin suvannossa, eikä maisema juuri muutu.
Ihmeen vähän varsinaista uutta tuntuu maailmaan tai ainakaan Suomeen ilmaantuneen noiden parin vuosikymmenen aikana.
Paitsi tietenkin tietokoneita, myös internet oli tuolloin jo käytössä ja jopa hakukoneetkin. Goretex-vaatteet, GPS-navigaattorit, ekosähkö, kasvihuoneilmiö, siirtolaisuus, etätyöt, hävittäjähankinnat, kasvissyönti ja kaikenkarvainen viherpiperrys olivat jo tuolloin normaaleja ilmiöitä. Toden puhuminen taisi jo olla yhtä arkaluontoista kuin nyt, vaikka tabujen määrä lienee ollut pienempi eikä sanamagian tasolle ollut vielä aivan yleisesti taannuttu. Se ei kirjasta selviä.
Itse kertoja kyllä naputtelee tekstinsä ihan kirjoituskoneella ja aikoo mennä manan majoille puhtaana sieluna, jota ei internetti eikä muu moska ole turmellut.
Ei hän aikanaan niin harvinainen ollut. Muistanpa, että tiedotusopin professori Pertti Hemanuskin kertoi minulle kirjoittavansa ihan mekaanisella koneella. Pisti kirjeenkin, joka todisti samasta asiasta.
Nyt taidamme kaikki jo olla enemmän tai vähemmän turmeltuneita tässä suhteessa, mutta se tuntuu kyllä helpolta kestää.
MOT-ohjelmassa kertoo kirjoittaja tarkastellun kriittisesti kasvihuoneilmiötä. Ilmakehän turmeltumisella kun voitiin pelotella ja rutkasti uhkaillakin. Toki päästöjä oli vähennettävä, selvä se. Huovinenhan oli suuri luonnon ystävä, vaikka ei mikään patenttivihreä, kuten ei myöskään patentti-isänmaallinen.
Ajatellessaan puita ja ilmakehää Huovinen näyttää hiukan hurmioituvankin, vaikka toteaa, että kaikenlaista paniikkia oli saatettu lietsoa ilman kunnon perusteita. Yksi, jo ohimennyt kauhistuksen aihe oli ollut puiden neulasmassan harsuuntuminen. Mutta niin vain sekin ohi meni.
Kirkon aktiivisuus asioissa, jotka eivät sille kuulu, oli jo tuolloin suurta muotia. Kirkko kuulemma ainakin suunnitteli kannanottoa UPM-Kymmenen metsäprojektiin Indonesiassa ja neljäsataa pappia poseerasi Suurkirkon portailla maahanmuuttajia ”puolustamassa”. Erikoinen tapaushan se oli sekin.
Entäpäs kettutyttöjen tempaus, jossa turkiseläimiä ”vapautettiin” luontoon? Moinen tietenkin kismitti aitoa luonnonystävää, joka piti itsenäisyyspäivän virkistävimpänä tapauksena sitä, kun tarhanomistaja ampui haulikolla kettuaktivisteja ja onnistui haavoittamaan kolmea.
Ei Huovinen erityisesti tarhauksesta pitänyt, mutta vielä vähemmän moisesta riekkumisesta.
Minustakin asiassa oli jotakin myönteistä, vaikka kovien haulien käyttäminen on aina vaarallista, pitemmältäkin matkalta. Ennen muinoin sentään oli ihmisillä aina suolapanoksia, joiden käyttöä voi pitää suositeltavampana.
Huovinen oli myös innokas penkkiurheilija, vaikka inhosikin syvästi sitä tolkutonta älämölöötä, joka oli nyt kehittynyt etenkin pallopelien ympärille. Tuontitavaraahan se oli, apinointia, vaikkei hän sanaa käytäkään.
Suurena hyvän ruuan ystävänä Huovinen tunsi tervettä vastenmielisyyttä sellaisia ns. gourmet-annoksia kohtaan, jossa kastike oli roiskittu pitkin lautasta ja muutenkin tehty ruuasta luonnottoman näköinen tötterö, joka ei ruokahalua lisännyt. Mutta muodit ovat muoteja. Niin vain ne jo silloin olivat käytössä. Periytyykö tämä rappion laji itse asiassa 80-luvulta?
Kasvissyöjistä kirjoittaja siteeraa jotakuta Beachcomberia, joka kertoo: Kasvissyöjillä on ilkeät, pälyilevät silmät ja he nauravat kylmän laskelmoivasti. He nipistelevät pikkulapsia, varastavat postimerkkejä, juovat vettä ja hyväksyvät parran.
Tämä on epäilemättä totta, vaikka olisi liioiteltua väittää, mettä siinä on koko totuus.
Mitä itse vihanneksiin tulee, siteeraa Huovinen jotakuta Lebowitzia, jonka mielestä vihannekset ovat mielenkiintoisia, mutta niillä ei ole tarkoitusta ellei niiden vieressä ole hyvä pala lihaa.
Minusta olisi vaikeaa kumota tuota väitettä, enkä halua sitä yrittääkään.
Muuten kirjassa selostetaan aika lailla ajankohtaista politiikkaa, kirjoja, talvikalastusta ja luonnon tapahtumia. Kerran käydään myös Helsingissä, jossa kirjailija viihtyy erityisen hyvin hotellihuoneesaan ja ajattelee New Yorkin matkaa, jonka viettäisi kokonaan huoneessaan ja vilkaisisi välillä alas kadulle.
Sivumennen sanoen, Huovinen ilmoittaa kunnioittavansa Kekkosta ja kertoo, että välit olivat aikoinaan ihan hyvät. Linnassakin tuli pistäydyttyä useamman kerran. Siis itsenäisyyspäivänä.
Mitä itse otsikon tarkoittamaan ja aikanaan muodikkaaseen arvokeskusteluun tulee, kyseessä lienee kustantajan kanssa sovittu tai sen muuten vain antama otsikko. Huovinen ei toki rupea pohtimaan abstraktisti syntyjä syviä, mikä varmasti olisikin tylsää. Sen sijaan hän tarkastelee asioita humoristin asenteella, rinnastaen milloin mitäkin, yllättävästi ja hauskasti.
Siitäpä se syvällisyyskin syntyy.

15 kommenttia:

  1. Olen tässä pikkuhiljaa - satunnaisesti -, en millään muotoa määrätietoisesti, vaikka sielun toiselta laidalta siihen oikein
    uhalla yllytetään, koettanut aina tilaisuuden tullen pelastaa
    ostamalla tuon neron teoksen hyllyyni ihan siltä himskatin
    varalta että ne saattavat olla ensimmäisiä sytykkeitä tulevilla kirjarovioilla.

    Saattavat net ihmistenkiusaajat tehdä Huovisestakin sukupuolikysymyksen ja polliisiasian.

    VastaaPoista
  2. Ja olihan siinä muuan kulttuurihistoriallinen uutuus: halaaminen. "Ennen vanhaan ihminen sai mennä kahvikutsuille ja erilaisiin tulaisuuksiin jokseenkin varmana henkilökohtaisesta turvallisuudestaan...". Nyt puolitutut ja tunemattomat naiset ja hupakommat miehetkin "käyvät käsiksi kuin sumopainijat".
    Silloinpa se taisi Suomeen tulla tämä tapa, samoin päivänjatkojen toivotteleminen.
    Ja tyhjänpuhumisesta eli small talkista tehtiin oikein suuri numero, sellaista nääs piti osata...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Halamisen soisin metoon tai millä tahansa verukkeella loppuvan: parhaimmillaan se vaikuttaa suomalaisten tekemänä kömpelöltä, pahimmillaan vaivaannuttavan tunkeilevalta, syytä varata vain läheisimmän perhepiirin käyttöön.

      Poista
  3. Nih. Ja olihan se kurja vanhustenhoito puheenaiheena.

    VastaaPoista
  4. Ennen vanhaan saa sai räkiä lattialle

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei saanut. Oli sylkykupit ja kolmikieliset kieltotaulut.

      Poista
  5. Ei kaikissa torpissa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, toki maa oli moukkia täynnä ja tuberkuloosi levisi naisten hameenliepeissä

      Poista
  6. Oikein mukavaa päivänjatkoa halipusujen ja voimajaxuhalien kera.

    VastaaPoista
  7. "Kasvissyöjillä on ilkeät, pälyilevät silmät ja he nauravat kylmän laskelmoivasti. He nipistelevät pikkulapsia, varastavat postimerkkejä, juovat vettä ja hyväksyvät parran."

    Saattaako kyse olla vanhan piruilijan ironia, vaikken kyllä Lampaansyöjien tekijältä usko...

    VastaaPoista
  8. Vastaukset
    1. Oliko sitten piruileva/ironinen sitaatti. Huovinen hallitsi tuon tyylilajin suvereenisti (esim Veitikka, jota ei tänä päivänä voisi kirjoittaa).

      Poista
    2. Mikä ettei?
      Mutta onko tarvetta, kun Huovinen ehti ensin.
      Vai pelkäätkö, että kirjoittaja lynkattaisiin persujen toimesta?

      Poista
  9. "Huovinen oli myös innokas penkkiurheilija, vaikka inhosikin syvästi sitä tolkutonta älämölöötä, joka oli nyt kehittynyt etenkin pallopelien ympärille. Tuontitavaraahan se oli, apinointia, vaikkei hän sanaa käytäkään."

    Hetken luulin, ettei ilman huumoria olevaa tekstiosuutta tulekaan, mutta sieltähän se tupsahti. Tuontitavaraa?
    Onneksi Suomen korkeakulttuuri on ihan itsekseen siinnyt katajaisen kansan syvissä riveissä, kuten paljolti nykypäivänäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vai keksittiinkö meillä ihan itse yhtäkkiä, että pallopeliyleisön on tehtävä kaikkea typerää, noloa ja rikollista, jos oma joukkue häviää tai voittaa?
      Kyllä meillä toisenlaiset tavat vielä oli, jos lienee ollut muuallakin.

      Poista

Kirjoita nimellä.