Ajatteleeko Moskova, mitä puhuu?

Väärin tutkittu

Georgij Alafuzoff, Anders Blom, Mihail Kurvinen,

Juha Pyykönen, Vilma Luoma-aho, Katerina Tsetsura

Govorit Moskva – Moskova puhuu

Venäjän strategisen viestinnän erityispiirteet

Valtioneuvoston tilaama selvitys Venäjän strategisesta viestinnästä on varsin kiinnostava ja antaa hyvin ammattitaitoisen vaikutelman.  Se on kuitenkin herättänyt kummallisia reaktioita, joiden outoutta ei vähennä niiden ennalta arvattavuus.

Raporttia ei näet ole juuri arvosteltu sen metodien tai aineistojen suhteen, sen sangen maltilliset johtopäätökset sen sijaan ovat saaneet osakseen kerrassaan hurjistunutta kritiikkiä ja enimmäkseen sellaisilta tahoilta, joiden ekspertiisi rajoittuu iltapäiväsensaatioiden laatimiseen. Koko raporttia on ehdotettu hiljaisesti haudattavaksi ja sitä on syytetty suorastaan synneistä pahimmasta eli suomettumisesta.

Myös tutkimusryhmän johtajan, Suomen puolustusvoimien entisen tiedustelupäällikön ja myöhemmin vastaavassa EU-virassa toimineen Georgi Alazuzoffin tietovuotoepäily on nostettu samassa yhteydessä esille. Se, että tässä asiassa oli keskeisesti mukana Helsingin Sanomat ei sen sijaan lainkaan näytä vaikuttavan kyseisen lehden prestiisiin –sehän on kuitenkin aina oikealla asialla, kuten tiedetään. Tuon toisen suhteen sen sijaan voitiin ja haluttiinkin esittää vakavia epäilyksiä, hyvinkin vakavia…

Käytetyn argumentoinnin kauttaaltaan naiivi, etten sanoisi lohduttoman lapsellinen sävy pistää pahasti silmään. Moitteet tulevat ennen muuta juuri johtopäätöksistä, mutta myös siitä, että työryhmä on keskittynyt aivan erityisesti venäläiseen alkuperäisaineistoon ja jopa haastatellut sikäläisiä viestinnän vaikuttajia.

Tässäkin on nähty jonkinlaista ”suomettumista” ja korostettu sitä, että kyllä ne Natonkin asiantuntijat perustavat mielipiteensä ihan oikeisiin venäläisiin lähteisiin.

No niinpä niin. Miksi ihmeessä meidän pitäisi sitten Venäjää tutkia, kun muut tekevät sen puolestamme? Muuan hiljattain ilmestynyt kirja kysyy jo kansisivulla Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä? Kysymys on aiheellinen ja kannattaa nyt ihan kunnolla ajatella, mitä se oikein merkitsee.

Muistan hyvin, miten aikoinaan älymystömme esille tunkevin osa oli hyvin sisäistänyt sen asian, että Neuvostoliitto, tuo tasa-arvoisten kansojen vapaaehtoinen yhteenliittymä kaikkein parhaiten edusti myös jokaisen osatasavaltansa etuja ja toteutti niitä yhteisen edun puitteissa.

Niinpä älykkömme katsoivat halveksunnan sekaisella paheksunnalla sellaista paikallista nationalismia, jota ilmeni esimerkiksi Baltian maissa. Mikä sai ne vastustamaan Neuvostoliittoa? Eivätkö ne nyt todellakaan ymmärtäneet, että niiden ainoa toivo oli pysyä yhdessä suuressa sosialistisessa isänmaassa. Muutenhan kapitalistiset sudet ne pistäisivät yhtenä suupalana poskeensa.

Niin, ja aivan samoin kysytään taas, miksi vieläkin on niitä, jotka eivät ymmärrä, että Suomen etuihin kuuluu ehdottomasti olla mahdollisimman tiiviisti osa EU:ta ja Natoa. Viimemainittuun liittymistä tosin valitettavasti on estänyt kansan jälkijättöinen typeryys, mutta asia on vielä korvattavissa.

Tällaiset näkemykset kuitenkin kuuluvat politiikkaan eivätkä tieteeseen. Mikäli joku on valmis luovuttamaan maan itsenäisyydestä niin paljon, kuin kehdataan pyytää, kunhan se vain menee oikeaan osoitteeseen, hän edustaa vain yhtä poliittista mielipidettä, ei suinkaan mitään suurta viisautta, joka antaa eväät tuomita kaikkia niitä tutkimuksia, jotka puhuvat tätä asiaa vastaan. Tämä mielipide on poliittisesti yhtä oikeutettu kuin sen vastainenkin näkemys, mutta ei sen enempää.

Itse asiassa käsitelty raportti ei puhukaan ulkopolitiikasta tai liittoutumisesta sitä eikä tätä. Sen kohteena on Venäjän strateginen viestintä ja se on pyrkinyt hahmottamaan sen venäläisen itseymmärryksen, joka on tunnettava, jotta tiedettäisiin, miltä pohjalta siellä milläkin tasolla toimitaan.

On aika uskomatonta, että juuri nyt, pian kolmekymmentä vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen nuo Venäjän paremmin tuntevat journalistit näyttävät sen sijaan aivan tosissaan vannovan Venäjän monoliittisyyden nimeen.

Jo neuvostoaikana tutkijat totesivat, ettei se maa ollutkaan monoliitti. Sen sijaan voitiin puhua jopa institutionaalisesta pluralismista, mikä nyt tosin oli lähinnä toinen nimike sille tehottomuudelle, joka tuossa joidenkin mielestä pirullisen täydellisessä pahan valtakunnassa vallitsi.

Turha hyväuskoisuus Neuvostoliittoon nähden oli tietenkin typerää, silti ns. älymystömme ryntäsi siihen mukaan täysin rinnoin. Nyt suurelta osalta samat henkilöt puolestaan ovat joukolla paheksumassa yrityksiä ymmärtää Venäjää. Heille riittää hyvin, kun oletetaan sen olevan kaikkinäkevä ja kaukaa viisas kaikessa pirullisuudessaan. Suomen edut taas tulevat jäännöksettömästi huomioiduiksi esimerkiksi Naton strategisen viestinnän laitoksella. Siellä on muuten ollut suomalainen johtajakin, joku lehtien haastattelema Markku Mantila, jonka Venäjä-asiantuntemuksesta ei liene muuta tietoa, mutta mihinpä sitä tarvittaisiinkaan?

Raportti pitää Suomen merkitystä Venäjälle vähäisenä ja korostaa sitä, että meillä olisi panostettava paljon enemmän Venäjän tuntemukseen, myös mediassa. Maidemme suhteet ovat perustavalla tasolla hyvät ja se on syytä ottaa huomioon. Oma suomalainen näkökulma ja tulkinta –ei siis esimerkiksi Washingtonin tai Brysselin näkökulma, vaan ihan oma- on raportin mukaan avainkysymys.

Tästä on helppo olla samaa mieltä. Kylmän sodan logiikalla toimivat journalistit saavat kyllä aikaan juttuja, jotka pelottavat yksinkertaisempia kansalaisia ja jotka edistävät lehtien levikkiä. Mikäli todellisuus onkin paljon vähemmän dramaattista kuin siitä luodut kauhukuvat, menettää tämä toiminta glooriansa.

Jokapäiväinen jankutus Venäjän pirullisista aikeista toimii kyllä koko maan demonisoimiseksi. Tämä ei tosiaankaan ole tarpeellista eikä toivottavaa ihan siitä huolimatta, että tuo maa tosiaan liitti kansanäänestyksellä itseensä Krimin ja on sen jälkeen ollut lännen kanssa pakotesodassa.

Tässä kannattaa nyt ehkä jopa ottaa esille pieni annos whataboutismia. Mikäli niin sanottu länsi olisi aivan viaton kansainvälisessä politiikassa, se saattaisi olla uskottavampi. Nykyoloissa tuo käynnissä oleva pakotesota on täysin turha ja vahingollinen ja viime kädessä jopa uhka maailmanrauhalle.

Venäjä haluaisi kovasti olla taas supervalta. Voimme hymähtää asialle tai sitten ottaa sen haudanvakavasti ja pelätä hysteerisesti kyberhyökkäyksiä, trollausta ja ties mitä kaikkea pahan valtakunnan arsenaaliin saattaakaan kuulua.

Toinen mahdollisuus on pyrkiä ihan tosissaan selvittämään myös se, mikä naapuria liikuttaa ja omalta osalta vaikuttaa maamme hyödyksi.

Voidaan jopa kysyä, miksi esimerkiksi USA:lla on oikeus olla suvereeni valtio, joka tarkoin valvoo kaikkialla omia etujaan, mutta Venäjällä ei sen sijaan sellaista oikeutta saa olla, vaikka sitä ei kukaan pystykään estämään.

Suomen etu taas on kyettävä erottamaan esimerkiksi EU:n ja Naton eduista. Joskus ne saattavat jopa yhdentyä, kuten varmaan aikoinaan myös Baltian maiden ja Neuvostoliiton edut. Se ei kuitenkaan ole mikään syy ripustautua niiden kaulaan ja räkyttää sieltä käsin uhkaavaksi ajatellun karhun suuntaan.

Me tarvitsemme omaa, kansallista näkemystä niin historiaamme kuin nykyisyyteemme. Sitä ei mikään ylikansallinen viisaus voi koskaan korvata. Tämä on oikein hyvä raportti ja kannattaa sijoittaa merkittävimpien medioiden toimittajien pöydälle.