Henkilökohtaista ja poliittista

Baabelin virtain varrelta

Eija-Riitta Korhola, Kuolemaa nopeampi. Lähikuvia elämästä. Tammi 2019, 240 s.

Niin sanottuja vaalikirjoja ei oikein tee mieli lukea, koska niiden funktio on liiankin selvä ja tuntuu hullulta vielä maksaa siitä, että lukee mainosta.

Tämä on kyllä kuitenkin hieman erilainen kirja ja sijoitettavissa pikemmin ns. tunnustuskirjallisuuteen. Sitä paitsi se on varsin kiinnostava sekä kuvatessaan sitä tympeää ammattia, joka ruokkii luonnevikoja, kuten kirjoittaja asian esittää, että myös lahjakkaan naisihmisen henkilökohtaista elämää.

Myös tuota suuren Baabelin eli Brysselin miljöötä on kiinnostavaa vilkaista sisältäpäin ja se onkin yksi syy suositella tätä kirjaa. Harvoin tällaisia saa lukeakseen tai ainakin harvoin olen niitä lukenut.

Kirjoittaja on monilahjakas ja kunnianhimoinen suorittajatyyppi, jonka uskonnollisuus vaikuttaa aidolta eikä päälle liimatulta. Se on myös luonteeltaan syvän persoonallista pohdintaa ja kokemusta eikä sellaista hokkuspokkusta tai puujalka-ajattelua, jota noissa piireissä saa myös nähdä.

Arvattavissa olikin, että puoluetta vaihtanut (siitä ei muuten puhuta) uraohjus saa kimppuunsa myös kateellisia. Itse asiassa muuan kiusanhenki iski kiinni jo ennen päähenkilön uran alkua ja roikkui toisten elämää pilaamassa peräti viisitoista vuotta. Onpahan meitä joka junaan.

Kun kirjan keskustarina on taistelu syöpää vastaan, riittää siinä tietenkin ns. ruumiillisuutta ja kammottavien oireiden kuvausta. Ne eivät kuitenkaan lukijaa erityisesti liikuta, elämäähän se on, vaikka helvettiä muistuttaakin. Kuoleman mahdollisuus ei myöskään saa kirjoittajaa ahdistuneeksi.

Liikuttavampia sen sijaan ovat kuvaukset onnellisuudesta ja niitä varten kannattaa monen ehkä varata hieman nenäliinoja. Kateelliset taas varmaan saavat aihetta pörhistellä niskakarvojaan.

Europarlamentin suhteen kirjoittaja on aika skeptinen. Hänen mielestään se ei toimi kunnolla ja yksi sen perusvikoja on, ettei se pane jäseniään vastuuseen.

Asian voisi korjata siten, että europarlamentaarikot olisivat kukin oman maansa parlamentin jäseniä ja siellä vastuunalaisia. Tässä toki loukattaisiin sitä hurskasta periaatetta, jonka mukaan kukin meppi edustaa vain Eurooppaa eikä omaa maataan. Muistan vielä, miten tällä asenteella oikein briljeerattiin aikoinaan, niin mieletön kuin se onkin.

Vaikka kirjoittaja onkin ns. kadehdittavan etevä ja aikaansaapa monessa asiassa, kuuluu hän tietenkin myös ihmissukuun, jolla on väistämättä omat rajoituksensa. Narsisti hän ei ole, kuten useat alan asiantuntijat ovat vakuuttaneet, vaan pikemmin sen vastakohta -liiankin kiltti ja tunnollinen.

Naissukupuolen tyypillisiin lähtökohtiin kuuluu huolenpito siitä, minkä näköinen kulloinkin on ja miten toiset mahtavat asiaan suhtautua. Tässä tapauksessa harvinaisen edullinen ulkonäkö lienee vaikuttanut varsin myönteisesti monessa asiassa, mutta osoittautuu myös riesaksi. Kaunottaren aivotyötä ei oteta ihan tosissaan. Kauneus on myös haavoittuvainen asia.

Tyypillistä feminististä ruikutusta kirjassa ei kuitenkaan ole. Sen, mitä kirjoittaja on saanut aikaan, hän on tehnyt itse eikä vaadi sille mitään erityisarvoa naisellisuuden perusteella. Edes muodikkaita metoo-tarinoita ei kerrota, vaikka aineksia varmasti olisi riittämiin. Tämä on nykyoloissa sangen sympaattista suoraselkäisyyttä.

Sen sijaan keskitytään oikeisiin ongelmiin. Itse asiassa energiapoliittisista asioista olisi mielellään kuullut enemmänkin, kirjoittaja kun sattuu olemaan alan huippuasiantuntija -monen anti-intellektuaalisen viheruskovaisen kiusaksi.

Muuan epäkohta tulee vastaan myös sairaalassa: tietojärjestelmät eivät keskustele keskenään ja niinpä kirjoittajalle määrätään taas rohtoa, joka on jo todettu hänelle aivan sopimattomaksi ja joka aiheuttanut pirullisia ja pitkällisiä oireita. IT-ihmemaamme on todella onnistunut heikosti sairaaloidensa kehittämisessä. Nykyään ne ovat lähinnä tehtaita.

Näin ulkopuolisena on kiinnostavaa myös lukea intiimejä tarinoita naisena olemisen ongelmista joissakin tilanteissa. Jotakin vastaavaa olen joskus itsekin ounastellut, mutta en ole viitsinyt kysyä eikä kukaan ole tullut asioita esittelemään. Nyt niistä voi edes lukea.

Mihinkään tirkistelyyn kirja ei kuitenkaan tarjoa aineksia. Itse asiassa se on mielestäni tunnustuskirjallisuuden parhaimmistoa, olkoonkin, että näyttää olleen myös vaalikirjaksi tarkoitettu. Ehkä kirjan syvälle porautuva luonne onkin karkottanut potentiaalista yleisöä. Viime vuonna ilmestynyt kirja heltisi kaupasta vitosella.

Kyllä se kannattaa siihen hintaan ostaa ja itse asiassa on ihan alkuperäisen kolmenkympin arvoinen, jos nyt välttämättä haluamme kirjanarvoa rahalla mitata. Sehän ei koskaan ole ihan relevantti mitta.