Alansa uranuurtaja

Juuso Salokoski (toim.), Ilmari Susiluodon suuruuden laskuoppi. Helsinki 2020, 413 s.

Kun maineikas brittiläinen Venäjän tutkija Alec Nove (alkujaan Aleksandr Jakovlevitš Novakovski) arvosteli Ilmari Susiluodon väitöskirjan, hän totesi yllättyneenä, että Suomessa näyttää olevan tasokasta Venäjän tutkimusta ja siitä pitäisi tietää enemmän.

Tosiasiassa elettiin aikaa, jolloin Suomen Venäjän-tutkijat mahtuivat kahteen taksiin ja jopa yhteen, mikäli otettiin hieman isompi. Olen ollut kyydissä ja tiedän asian.

Laadussa ei silti useinkaan ollut valittamista. Ilmari oli tästä hyvä esimerkki. Vaikka hän oli koulutukseltaan valtio-opin tutkija, ei hän arvostanut sen piirissä vallinnutta epähistoriallisten mallien palvontaa, vaan katsoi, että kunnon tutkimus sisältää aina myös historiallisen perspektiivin. Pelkät invarianssit eivät vie pitkälle.

Itse asiassa muistan hyvin nuo ajat, jolloin suomalainen Venäjän-tutkimus eli, kuten siihen aikaan usein sanottiin, sovjetologia eli lapsuuttaan ja varhaista nuoruuttaan. Varsinaista ammattimaista tutkimusta ilmestyi harvakseltaan, vaikka Suomen poikkeuksellisen taitavasti hoidettu poliittinen erityisasema viittasi siihen, että meillä mahtaa olla aivan erityistä alan tietoa.

Käytännön tietoa toki olikin, mutta tutkijoiden määrä oli siis hyvin vähäinen. Nythän asia on muuttunut ja Venäjän tutkijoita on pilvin pimein. Yleensä ne näyttävät polkevan turvallisia läntisten tutkimuslaitosten avaamia reittejä. Hyvä kai niinkin.

Alec Nove, Ilmarin vastaväittäjä muuten kuului niihin tutkijoihin, joiden mielestä kelpo sovjetologin oli, paitsi tietenkin osattava venäjää ja luettava sikäläisiä julkaisuja, myös tunnettava alueen kulttuuria, kirjallisuudesta lähtien. Maassa oli tietenkin myös oleskeltava.

Ideana oli siis Venäjän ymmärtäminen eikä pelkkä behavioralistinen tarkkailu, jollaista sovellettiin esimerkiksi häkkieläimiin, kun ei muutakaan voitu. Oli ymmärrettävä, miten Venäjällä ajateltiin -what makes a Russian tick, kuten sanottiin. Tämähän olisi sangen hedelmällinen asenne tänäkin päivänä.

Ilmari Susiluodon ystäväkirja ilmestyy poikkeuksellisesti itse keskushenkilön kuoleman jälkeen, mutta hyvä niinkin. Genre on tietenkin sen mukainen.

Kuuluin itsekin Ilmarin ystäväpiiriin, mukaan lukien muuan epävirallinen kerho, jossa asioista keskusteltiin mahdollisimman epämuodollisesti ja suoritettiin enemmän ja vähemmän onnistuneita ajatuskokeita. Luulen, että sellaisista on paljon enemmän hyötyäkin, kuin yleisesti kuvitellaan. Eri näkemykset pääsevät silloin vapaasti sinkoilemaan ilman turhan kritiikin kahleita.

Mieleeni on jäänyt erityisesti se, miten suuresti Ilmari arvosti historiaa. Olin aluksi suorastaan hämmästynyt siitä, miten tylysti hän suhtautui omaan oppiaineeseensa eli valtio-oppiin. Nyt ymmärrän asian täysin. Ajasta riippumattomat mallit tuovat inhimillisen käyttäytymisen selittämiseen vain vähän lisäarvoa. Enimmäkseen tulokset ovat triviaaleja.

Ulkoministeriössä erikoistutkija Susiluoto oli mies paikallaan. Itse asiassa hän oli pitkään toinen maamme kahdesta sovjetologista ja hankki suorat suhteet myös Presidentti Ahtisaareen. Tämä saattoi hiertää kollegoita, mutta hankalimmaksi asiaksi varmaankin muodostui Ilmarin Karjala-harrastus.

Tässä kohden pitäneekin sanoa, että tutkija ylitti asemansa asettamat normaalit rajat julkaistessaan Karjalan palauttamista haikailevia tekstejä, olkoonkin, että luovutetun Karjalan uudelleen ”valtaaminen” olisi ollut täysin rauhanomaista, lähinnä taloudellista toimintaa.

Sama koskee Ilmarin innostusta Komi-yhteistyöhön. Kyseessä tietenkin oli ajatus aivan vapaaehtoisesta ja molemminpuolisesti edullisesta yhteistyöstä, jollainen olisi tärkeää Venäjän alueiden saadessa yhä enemmän itsenäistä toimivaltaa 1990-luvulla.

Putinin Venäjän vetäydyttyä takaisin kuoreensa tällaiset kaavailut tietenkin menettivät merkityksensä ja jo sitä ennen ne asianomaisissa elimissä leimattiin tunkeutumiseksi Venäjän alueelle tarkoituksella päästä käsiksi sen luonnonvaroihin.

On muistettava, että Venäjän suuren alennustilan aikana 1990-luvulla sen hajoaminen näytti jo mahdolliselta. Samaan aikaan esimerkiksi eduskunnan puhemies Riitta Uosukainen päästi ilmoille mielipiteen Karjalan palauttamisesta. Ulkoministeriössä työskennellyt Jukka Seppinen näyttää suorastaan puhuneen Karjalan vähittäisestä irrottamisesta Venäjän vaikutuspiiristä (s. 272).

Tuntuu siltä, että tässä asiassa innostuttiin aivan liikaa ja unohdettiin se tärkeä periaate, että on ymmärrettävä, miltä asia näyttää vastapuolen silmissä.

Mitähän mahdetaankaan lännessä sanoa sellaisesta Venäjän politiikasta, joka pyrkii irrottamaan tämän tai tuon alueen jonkin länsimaan vaikutuspiiristä, vähittäin tai nopeasti?

Myös Ilmarin populaarit julkaisut olivat ulkoministeriön kannalta hankalia ja niinpä hänet sijoitettiinkin Aleksanteri-instituuttiin vierailevaksi tutkijaksi. Tämä lienee ollut molempien osapuolten kannalta onnistunut ratkaisu. Sen tuloksena syntyivät monet hauskat Venäjä-kirjat, jollaisia olisi vaikea kuvitella ulkoministeriössä istuvan virkamiehen julkaisemiksi.

Tietyillä tahoilla Ilmari tietenkin tulkittiin vaaralliseksi russofobiksi ja muuan suomalainen kverulantti työskenteli ahkerasti aiheuttaakseen hänelle hankaluuksia. Suomen kunniaksi on sanottava, ettei niistä sen kummempia seurauksia tullut.

Ilmari oli monipuolisesti lahjakas Venäjän tutkija ja pyrki tosiaan ymmärtämään sitä myös sisältä päin. Hän suhtautui ironisesti läntiseen sovjetologiaan ja edellytti, että suomalaisilla täytyy olla asioista oma näkemyksensä. Läntisten polkujen tallaaminen ei välttämättä tuota juuri meidän kannaltamme relevanttia tietoa.

Saattaa olla, että Karjala-asiassa Ilmarin harkintakyky petti, etenkin ottaen huomioon hänen työnantajansa. Yleisellä tasolla hänen näkemyksensä oli joka tapauksessa erinomainen: Suomen on luotettava omaan järkeensä ja omiin tulkintoihinsa, ei viisautta voi käydä ulkomailta ostamassa.

Tässä muuten saattaisi olla pohtimista myös nykyiselle Aleksanteri-instituutille, joka on haalinut itselleen lähes kaiken maamme Venäjä-tutkimuksen ja panostaa kovasti kansainvälisyyteen.