Mitä valehtelulla rakennetaan?

Goebbelsin laakerit

Näin totuuden jälkeisenä aikana sitä on oppinut kuulemaan hätkähtämättä mielettömimpiäkin väitteitä. Mikä esimerkiksi on tämä koronapandemia olemukseltaan ihan loppujen lopuksi? Etteikö vain olisi Kiinan laboratoriosta karannut biologisen sodankäynnin väline, johon unohdettiin kehittää vasta-aine tai myöhästyttiin siinä? Onhan tämäkin teoria esitetty. Sitä kyllä saattoi odottaaakin.

Tällaisille salaliittoteorioille normaali ihminen toki yleensä nauraa, mutta hymy alkaa hyytyä, kun kuulee, että Venäjän niin sanotun informaatiopuolustuksen johtava asiantuntija Igor Panarin kertoo, ettei hänellä ole pienintäkään epäilystä siitä, että kyseessä on Naton operaatio…

Se, että pandemia kurittaa pahasti Nato-maita, ei häiritse johtavaa propaganda-auktoriteettia millään tavoin. Nato-joukot on jo rokotettu virusta vastaan eikä muutama tuhat ylimääräistä siviiliä mitään merkitse sellaisille instituutioille kuin Nato…

Herää tietenkin kysymys, onko tämä mies järjissään ja miten hän voi odottaa, että ihmiset ottavat moisia puheita vakavasti.

Itse asiassa mikään valhe ei ole niin suuri, etteivät jotkut sitä uskoisi, ja sitä paitsi propaganda vaikuttaa silloinkin, kun siihen ei uskota. Aina siitä jotakin tarttuu…

Tämän kirjoitin vuonna 2013 kertoessani Panarinin kirjasta Rossija i informatsionnaja vojna:

Panarin uskoo, että ellei Venäjä kontrolloi omia tiedotusvälineitään, sen tekevät muut valtiot. Tiedotuksen ohjauksessa tarvitaan sekä sensuuria, että aktiivisia keinoja. Metodit ovat yleisesti tiedossa. Niitä ovat muun muassa anonyymi auktoriteetti (”tutkijoiden monivuotisen työn tuloksena…”), arkipäiväinen kertominen (joka esimerkiksi tarvittaessa banalisoi kauheudet), varkaiden aina suosima ”ottakaa varas kiinni!” –metodi, ”jaarittelu”, ”haloefekti”, ”ensimmäisyyden efekti”, ”paikallaolon efekti”, ja niin edelleen. Informaatiota tarjottaessa voidaan käyttää monia tehokeinoja, ”silminnäkijöistä” toistoon.

Banaaliudestaan huolimatta juuri jatkuva toistaminen on ilmeisesti yhä propagandan keinoista tehokkain. Sanoman perille ajamisessa voidaan myös käyttää puolitotuutta, kontrastia, psykologista sokkia, mielipidemittauksia, assosiaatioiden luomista ja niin edelleen. Yleisölle voidaan tarjota ”myrkyllistä sandwichia”: se tarkoittaa, että ei valehdella, mutta sivuutetaan ”tarpeettomat” faktat. Käytettävissä on myös metodi nimeltä ”sokeroitu sandwich”, jossa negatiivinen pihvi piilotetaan positiivisen aloituksen ja lopetuksen väliin.

Tämä herra on siis informaatiosodankäynnin ammattilainen ja sodassahan kelpaavat kaikki sellaiset aseet, joilla on jotakin tehoa. Mikäli sinänsä järjetöntä väitettä toistamistaan toistetaan, se kyllä jättää jälkensä ihmisten psyykeen ja vähintäänkin sille taholle, jota mustataan, syntyy todistustaakka: hänen on osoitettava, ettei ole syyllinen. Tämä ei ole niinkään helppo tehtävä informaatioavaruudessa, joka ei ole mikään raastuvanoikeus. Aina löytyy tietty määrä ihmisiä, jotka uskovat juuri sen, mitä haluavat, aivan riippumatta siitä, mitä oikeus päätöksissään toteaa tai toteaisi.

Se, joka on seurannut sitä venäläistä propagandatulvaa, jota aivan viime aikoina on levitetty suomalaisten muka sota-aikana tekemien rikosten ”paljastamiseksi”, huomaa heti, missä keittiössä nämä liemet on keitetty.

Suomalaisilla todella oli sodan aikana Itä-Karjalassa keskitysleirejä, joissa kuolleisuus nousi kovin korkeaksi, kuten se leireillä tuohon aikaan nousi miltei kaikkialla. Aivan erityisesti niin tapahtui Neuvostoliitossa.

Asia ei johtunut siitä, että leirien asukkaita olisi haluttu tuhota, vaan kyse oli taudeista, joiden tappavuutta lisäsi heikko ravitsemustaso ja tuon ajan lääketieteen kehittymättömyys. Antibioottien puuttuessa mikä tahansa vilustuminen saattoi käydä kohtalokkaaksi.

Kannattaa panna merkille, etteivät suomalaisten leirien vastuunalaiset johtajat joutuneet sodan jälkeen tuon suuren kuolleisuuden takia rikosoikeudelliseen vastuuseen. Ymmärrettiin mainiosti, että mikäli olisivat joutuneet, olisi koko valtava venäläinen leiriorganisaatio pitänyt vielä suuremmalla syyllä tunnustaa rikolliseksi.

Esimerkiksi suomalaisista sotavangeista –jotka yleensä joutuivat vangeiksi vasta sodan loppuvaiheessa- kuoli noin neljäkymmentä prosenttia. Luku oli vielä suurempi kuin venäläisten sotavankien kuolleisuus Suomessa (lähes 30 prosenttia), joka oli toki skandaalimaisen suuri, mutta keskittyi vain vuoden 1942 nälkäaikaan.

Kuolleisuus oli myös Itä-Karjalan siviilileireilläkin paljon korkeampi kuin vapaan väestön keskuudessa. Tämänkin asian suomalaiset hoitivat huonosti, mutta eivät sen huonommin kuin venäläiset hoitivat ne leirit (”työarmeijan”), joille suomalaiset neuvostokansalaiset keskitettiin.

Sodan tuhot olivat molemmissa tapauksissa merkittävä selittävä tekijä. Itä-Karjalassa kuten koko Neuvostoliitossa sovellettiin ankarasti ns. poltetun maan taktiikkaa, mikä tarkoitti sitä, ettei jälkeen tuleville ja sinne jääneille saanut jättää mitään elintarvikkeita eikä suojaa. Esimerkiksi Petroskoin asunnoista tuhottiin nelisenkymmentä prosenttia.

Suomi, jolta oli Moskovan rauhassa riistetty yli 10 prosenttia maataloustuotannosta ja jolla oli elätettävänä tyhjennetyn Karjalan evakot, ei kyennyt ruokkimaan kunnolla edes omia kansalaisiaan, saati sitä lisäväestöä, joka jäi sen huollettavaksi jatkosodan aikana: 80000 itäkarjalaista ja venäläistä siviiliä ja 65000 sotavankia. Heidän huoltonsa olisi pitänyt hoitaa paremmin, mutta on pakko myöntää, ettei se ollut helppo tehtävä.

Venäläiset propagandasodan ekspertit ovat nyt ottaneet Suomen maalitauluksi ja ottaneet esille kansanmurhan käsitteen. Ei tarvita paljoakaan meilikuvitusta huomata, että asia liittyy siihen, että Suomessa on nyt nostettu esille Stalinin aikana tehty suomalaisten kansanmurha, jota ei ole mitään syytä panna lainausmerkkeihin. Kyseessä oli kansallisuuden perusteella tehty joukkomurha, jossa tappamisen tarkoituksesta ei voi erehtyä, siitä on yksiselitteiset dokumentit olemassa.

On masentavaa, että nykyiset Venäjän vallanpitäjät näyttävät samaistuvan siihen rikolliseen hallintoon, joka hallitsi Neuvostoliittoa. Etenkin ns. erikoispalvelut näyttävät mielihyvin omaksuvan tämän polveutumisen.

Vielä vähän aikaa sitten noihin orgaaneihin oli tapana Venäjällä säädyllisissä piireissä suhtautua jyrkän tuomitsevasti. Nyt tämä aikamme uusi aristokratia on taas saanut lisää ystäviä ja vaikutusvaltaa.

Kun jokin aika sitten tuskin kukaan olisi kehdannut ilman kritiikkiä esittää noiden elinten kuulusteluissa saatuja tietoja todenperäisinä, kuuluu aikamme uutuuksiin, että tätä nyt joissakin viestimissä tehdään aivan häpeilemättä.

Niin sanotut turvallisuuselimet keittelivät kokoon miljoonia valheellisia juttuja, joiden perusteella sitten valtava määrä ihmisiä vangittiin ja teloitettiin.

Tiedämme nykyään erinomaisesti, millaista roskaa noissa niin sanotuissa jutuissa käytettiin todisteina. Vähälahjaisimmat agentit tiettävästi syyttivät jopa joitakin henkilöitä aikomuksesta kaivaa tunneli Kiinaan, jonka kautta päästäisiin tekemisiin neuvostovaltion vihollisten kanssa.

Niinpä maailma on nyt (mutta ei koskaan aiemmin) saanut kuulla suomalaisten kiduttaneen vankejaan ja surmannen heitä petomaisesti elävältä hautaamalla ja kaasuttamalla. Orgaanien arkistoista ovat nämä tiedot peräisin ja julkaistaan ilman pienintäkään lähdekritiikkiä. Uusin ennätys alalla ovat nyt ne ”tiedot”, joiden mukaan suomalaiset paitsi pommittivat ja tulittivat siviiliväestöä, jopa pudottivat lapsille tarkoitettuja lelupommeja…

Ehkäpä tässä oli jo niin sanottu ultimate shit test. Jos ne nielevät tämän, ne nielevät jo mitä tahansa. ”Uutisten” vaikutuksia arvatenkin tutkitaan.

Mutta historiaa kannattaisi muistella ja kunnioittaa.

Talvisodan aikana neuvostopropaganda oli niin tökeröä, että suomalaiset saivat nimenomaan siitä aivan erityisesti sisua taistella valhetta vastaan. Jatkosodan aikana noita juttuja jopa levitettiin suomalaisten itsensä toimesta kirjassa Suomi Neuvostoliiton radiossa. Kirjan kokoajana oli tunnettu radioääni Jahvetti. Suomi siis levitti vapaaehtoisesti itse vihollisen propagandaa, joka oli parasta lääkettä sitä itseään vastaan…

On selvää, että myös nykyinen röyhkeä disinformaatiokampanja toimii sen levittäjiä vastaan Suomessa. On mahdollista, ettei tämä kiinnosta näitä kyynikoita, joiden kohderyhmä lienee kotimaassa. Mutta ehkä myös venäläistä kadunmiestä nyt aliarvioidaan?

En oikein usko, ettei totuudella yhä voisi olla merkitystä politiikassa. Mikäli kansa havaitsee, että hallinto ei sitä lainkaan kunnioita, saattaa tämä ennemmin tai myöhemmin aiheuttaa sen, että tuo hallinto menettää kaiken uskottavuutensa. Pelkän pampun avulla hallitsemisesta saattaakin sitten tulla varsin hankala tehtävä.