Outoja pohjolan kansoja

Vapaus ja venäläinen ihminen

Keir Gilesin kirja Moskovan opit näyttää monelle olevan se viimeinen ja suuri tieteellinen totuus Venäjästä ja sen syvästä erilaisuudesta läntiseen maailmaan nähden.

Kuten edellisellä kerralla totesin, se nojaa vahvasti läntisen russofobian traditioon ja muun muassa Richard Pipesin klassiseen teokseen Russia under the Old Regime.

Voi tietenkin kysyä, onko asiassa jotakin vikaa. Mainittu teoshan tosiaan on yksi Venäjän tutkimuksen klassikko ja perustuu hyvin huomattavaan asiantuntemukseen.

Historiassa pelkkä asiantuntemus ei kuitenkaan ole ainoa seikka, joka määrää tuloksia. Tutkijan oma näkökulma määrää myös sen, millaisia tuloksia etsitään. Aleksandr Solženitsyn sanoi aikoinaan, että Pipesin kirja on puolalainen näkemys Venäjän historiasta.

Tässä on epäilemättä löydetty jotakin olennaista. Pipes oli alkujaan Puolan juutalaisia ja kuvaa muistelmissaan jännittävästi sitä, miten hän aikoinaan onnistui lähtemään Puolasta, jossa vaarana olivat natsit ja juutalaisen näkökulmasta itse asiassa kaikki muutkin entiset ja tulevat vallanpitäjät.

Joka tapauksessa tuo Puolan ikiaikainen skisma Venäjän kanssa sopii hyvin luonnehtimaan myös Pipesin näkemyksiä. Puola symbolisoi slavofiilien ajattelussa aina poliittisen vapauden huonoimpia seurauksia, joka itse asiassa johti anarkiaan ja mielivaltaan, samaan aikaan kun venäläinen ajatus alistumisesta vapaaehtoisesti ja kollektiivisesti oikeudenmukaisuuteen (sobornost) oli sen vastakohta ja aidosti kristillinen periaate (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=puolan+valtiop%C3%A4iv%C3%A4t ).

Idän ja lännen, hurskauden ja alastoman väkivallan raja oli slavofiilien mielestä Venäjän ja Puolan rajalla. Katolinen Puola oli sovittamattomassa ristiriidassa ortodoksisen Venäjän kanssa, niin kielellisiä lähisukulaisia kuin oltiinkin.

Tarkkanäköiset analyytikot ovat aina joutuneet toteamaan, ettei Solženitsyniä kannata sijoittaa varsinaisten slavofiilien joukkoon huolimatta siitä, että hän arvosteli ankarasti läntisen kulttuurin rappiota ja sen kansalaisten ja valtioiden pelkurimaisuutta ja moraalittomuutta esimerkiksi Harvardin puheessaan 1978. Solženitsyn oli nimittäin aina myös vapauden asialla ja korosti yli kaiken totuudellisuuden merkitystä.

Mitä tulee Pipesin ”puolalaiseen” tulkintaan Venäjän historiasta, osoitti Solženitsyn terävästi sen heikkouksia. Miksi nykyisen Venäjän instituutioita johdellaan mongolivallan ja Iivana Julman ajoista? Miksi samaan aikaan vaietaan siitä, millaisia olivat vaikkapa Henrik VIII ja Maria Verinen, Oliver Cromwell tai Ruusujen sota (en nyt muista tarkoin, mitä esimerkkejä Solženitsyn valitsi).

Pipesin väite siitä, ettei Venäjällä koskaan ollut poliittista vapautta, kumoutuu heti, kun tarkastellaan vaikkapa Novgorodin ja Pihkovan kauppatasavaltojen instituutioita tai kasakoiden äärimmäisen vapaata järjestelmää.

Solženitsyn paheksui ajatusta siitä, että jo Nikolai I olisi keksinyt totalitarismin, vaikka markiisi de Custinen tunnettu teos tuntuikin kuvaavan mainiosti myös Brežnevin aikojen Venäjää. Länsimaisilta Venäjän vastustajilta jäi huomaamatta koko Venäjän kansa ja sen nöyrä kristillisyys, kun he tuijottivat valtioon ja sen instituutioihin. Venäjän kansa ymmärsi kyllä oikeudenmukaisuuden vaatimukset.

Tähän kritiikkiin voitiin vastata toteamalla, että jo Iivana III ja hänen seuraajansa tuhosivat Novgorodin ja Pihkovan vapauden ja Pietari Suuri puolestaan teki lopun kasakoiden vapaudesta. Sen, mitä siitä silloin vielä jäi jäljelle, tuhosi sitten Katariina Suuri.

Tataarien perintöä kantava Moskova siis noustessaan tuhosi vapauden instituutiot oman perinteensä mukaisesti. Jatkumoa vapaaseen Venäjään ja sen traditioihin ei siis enää paradoksaalisesti ollut Pietari Suuren, tuon Venäjän niin sanotun länsimaistajan jälkeen.

Nämäkin argumentit ovat ihan varteenotettavia. Koska historiassa tuskin kannattaa liikaa ripustautua sen kulusta muotoiltujen abstraktien periaatteiden varaan, lienee kohtuullista todeta, että Venäjän historiassa todella oli hyvinkin merkittäviä vapaita instituutioita, mutta ne pantiin aikoinaan kovaan kuriin tai suorastaan tuhottiin.

Absoluuttinen valta tai suoranainen tyrannia ei ole kuulunut vain Venäjän historiaan. Esimerkkejä löydämme paljon lähempääkin. Venäjän kansalaisyhteiskunnan heikkous näyttää silti olevan osa sikäläistä perinnettä ja omalaatuinen poliittisen historian piirre on, että vahvaa keskusvaltaa ihaillaan yhä.

Venäjän erilaisuutta ei voi kiistää, mutta mihin se oikeastaan perustuu? Richard Pipesin ja häntä seurailevan Keir Gilesin kirjoissa on vyörytetty suuri määrä tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet tätä taipumusta vahvistavasti, mutta ei sen sijaan vaivauduttu analysoimaan niitä vastaan toimivien elementtien vaikutusta tai edes olemassaoloa.

Johtopäätökseksi tulee helposti se, että venäläinen ihminen on muuttunut poliittisesti omalajisekseen ja haluaa jotakin muuta kuin demokraattista järjestelmää. Silloin ollaan jo aika lähellä ksenofobiaa, jota on muodikasta rasismiksikin nimittää.

Myös Pipesiä syytettiin aikoinaan venäläisvastaisuudesta, hänen tulkintansahan oli, etteivät Neuvostoliiton ikävät erikoisuudet johdu sen kommunismin nimiin vannovasta järjestelmästä, vaan sen kansallisen historian erikoislaadusta.

Varsinaisia yrityksiä selittää Venäjän poliittista järjestelmää nimenomaan sen kansalaisten ominaisuuksilla on myös ollut. Muuan sellainen on kanadalaisen Rancour-Laferrieren kirja Venäläinen orjasielu, jossa kuvataan venäläisen ihmisen sadomasokistista persoonallisuutta.

Asiaa todistellaan muun muassa sillä, että venäläisillä on tapana kuumentaa pirttinsä nurkassa kivikasaa ja heittä sen päälle vettä, joka höyrystyessään aiheuttaa tuskallisen kuumuuden. Sen jälkeen sitten juostaan ulos kieriskelemään lumihangessa…

No, mitäpä sanoakaan. Kanadanranskalaisesta tämä epäilemättä oli eksoottisen primitiivistä ja muistutti kai paikallisten intiaanien vanhoja riittejä. Me suomalaiset olemme ehkä tulleet sokeiksi tälle asialle, emmekä enää havaitse, mitä se oikein meistäkin todistaa…

Mielestäni yritykset selittää kansakuntien poliittista käytöstä jollakin muulla kuin poliittisen kulttuurin kehityksellä ovat kyllä kiehtovia, mutta eivät varsinaisesti tieteellisiä. Itse asiassa ne ovat usein hyvinkin pehmeää ajattelua, joka helposti taipuu haluttuun suuntaan.

Kansojen poliittisia taipumuksia ja niiden syntyä kannattaa tutkia ja selittää, mutta johtopäätösten tekeminen niistä yleisellä tasolla on yhtä vaarallista kuin muunkin kansallisen psykologian pohjalta tehtyjen yleistysten.

Loppujen lopuksi kaikki kansat koostuvat ihmisistä, ja kuten jo Shakespearen Venetsian kauppiaan Shylock itsestään totesi, samanlaisia taipumuksia on kaikilla ihmisillä, jos he kokevat kärsineensä vääryyttä, he pyrkivät sen kostamaan. Ystävällisyyteen taas todennäköisesti ollaan taipuvaisia vastaamaan ystävällisyydellä.

Gilesin kirjassaan tekemä johtopäätös siitä, että Venäjän erilaisuus olisi tunnustettava ja pyrittävä sääntelemään kahden erilaisen kulttuurin ristiriitaa sen sijaan, että kuviteltaisiin se olemattomaksi, on kyllä kannatettava. Siihen voisi vielä lisätä sen, että kanssakäymistä kulttuurien välillä on syytä edistää kaikilla tasoilla.