Suomenlinnan itäiset saaret

Saaret, joilla on historia

Jarmo Nieminen, Keisarin perintö. Kertomuksia Helsingin sotilassaarten historiasta. Gummerus 2016, 239 s.

Suomen armeijan venäläisestä perinnöstä on viime aikoina kirjoitettu aika lailla (ks esim. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=nikitin ) ja on jo syytäkin. Se nimittäin jäi aiemmin useimmissa esityksissä melko lailla varjoon. Suomen armeija vain tuntui syntyneen valmiina kuin Pallas Athene Zeuksen päästä.

Myös Suomenlinnan ja laajemminkin Suomen linnoitusten historia on saanut monta kirjoittajaa asialle (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/2020/01/jareiden-putkien-aarella.html ). Kun tähän lisätään viime aikoina ilmestyneet monet Kustaa III:n sotaa, Suomen sotaa ja Krimin sotaa käsittelevät kirjat, voi jo sanoa, että Suomenlinnaakin on jo käsitelty aika monelta kantilta.

Myös venäläinen näkökulma on tullut esille ja voi liioittelematta sanoa, että se on avannut suomalaiselle lukijakunnalle aivan uusia näkökulmia (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=juntunen ).

Niinpä tuleekin helposti suhtautuneeksi vähän skeptisesti siihen, että taas yksi kirja -tosin jo vuodelta 2016- keskittyy nimensä mukaisesti tuohon sotilaalliseen keisariajan perintöön ja nimenomaan Helsingin sotilassaariin eli Viaporin linnoitusalueeseen.

Myös tässä kirjassa tosiaan kuvataankin jonkin verran niitä Viaporin yleisiä vaiheita, joita siis on nyttemmin puitu jo melko monessa esityksessä. Tämä on kuitenkin aika lailla erilainen kirja.

Nimensä mukaisesti se keskittyy keisariaikaan eli Venäjän vallan aikaan. Kuninkaan perinnöstä eli vanhoista linnoituksen pääsaarista ei paljoa puhuta. Viaporihan muuten oli Suomen itsenäistymiseen saakka hallinnollisesti Suomesta erillinen alue ja melko pitkään jopa asukasmäärältään Helsingin kanssa samaa luokkaa.

Linnoituksen nimen muuttaminen Suomenlinnaksi oli sitten uuden itsenäisen tasavallan kannalta yhtä itsestään selvä askel kuin oli sen alueella sijaitsevan varuskuntakirkon muuttaminen ortodoksisesta luterilaiseksi. Eihän sinne enää lainkaan jäänyt koko ortodoksista sotilasseurakuntaa, vaan sen sijaan luterilainen, jolla oli tietysti omat tarpeensa.

Suomenlinna- ja Viapori-sanaa ei kirjan otsikossa esiinny ja myös sen sisältö keskittyy erityisesti  linnoituksen itäisiin osiin, lähinnä Santahaminaan, Kuninkaansaareen ja Vallisaareen. Niiden historia liittyy tietenkin läheisesti myös linnoituksen kokonaisuuteen.

Näille saarille, joille ruotsalaiset eivät paljoakaan rakentaneet, sijoittuu paljon linnoituksen dramaattisesta historiasta. Niin Krimin sodan kuin Viaporin kapinan aikana ne olivat strategisesti keskeisiä ja siellä oli myös vuoden 1918 vankileirejä, joita oli aina Isosaaressa (”Iso Mölö” Sulo Wuolijoen muistelmissa) ja Kuivasaaressa saakka.

Leireillä kuoli paljon vankeja, ilmeisesti suurin tappaja oli espanjantauti, mutta mikä koko asiassa oli nälkiintymisen merkitys, voidaan vain arvailla. Ainakin naisvangit, jotka huolehtivat karjanhoidosta, pysyivät hyvin hengissä.

Kirja sisältää kuvauksia sellaisista dramaattisista tapahtumista kuin vuonna 1937 tapahtunut Vallisaaren räjähdys, joka aiheutti hirmuista tuhoa ja tärisytti taloja vielä Helsingissäkin.

 Kun sen syyksi voitiin epäillä sabotaasia, tulivat vartijat hermostuneiksi ja tulittivat sen jälkeen useasti viattomia siviileitä, jopa vastalauseista huolimatta. Kuten tunnettua, järjen käyttö on vartiopalveluksessa nimenomaan kiellettyä ja asian seuraukset olivat täällä joskus traagisia tai vähintäänkin tragikoomisia.

Viaporin kapina taitaa olla vielä aika huonosti tutkittu ainakin sikäli, kuin asia koskee suomalaisten osuutta siihen. Myös sen epäonnistumiseen näyttää vaikuttaneen suuresti ruutivaraston räjähdys, joka romahdutti kapinallisten moraalin.

Varsin seikkaperäiset luettelot linnoitustykkien sijoittelusta ja laadusta kiinnostanevat lähinnä alan asiantuntijoita. Yleisempää mielenkiintoa on sen sijaan kuvauksilla Santahaminasta Suomen uusien ilmavoimien päätukikohtana ja panssarijoukkojen sijoituspaikkana.

Ilmavoimien eli ilmailuvoimien kannalta paikka oli hyvä, sillä siellä voitiin käyttää sekä maa- että vesikoneita. Suomenlinnassa sijaitsi myös lentokonetehdas ja erään sukulaiseni laivan lokikirjassa mainitaan, että aluksen höyrykattilan vuotavat tuliputket korjattiin Suomenlinnan lentokonetehtaalla. Mahtoiko se sijaita Santahaminassa vai esimerkiksi Susisaarella?

Santahaminassa oli myös venäläisiltä jäänyt tehokas radioasema, jonka turvin Suomen yhteyksiä Eurooppaan voitiin ylläpitää. Sen ympärillä toimivat myös armeijan radiojoukot.

Saarilla oli venäläisten aikana myös kiintopallo, joka mahdollisti tähystyksen kauas merelle. Suomalaiset yrittivät sittemmin myös käyttää kiintopalloja, mutta eivät saaneet saksalaisilta ostettuja laitteita toimimaan.

Erikoinen laitos oli Itämeren laivaston tislausasema, joka oli strategisen merkityksensä takia hyvin suojattu. Siellä ei tislattu alkoholijuomia, vaan valmistettiin merivedestä tislattua vettä laivaston alusten höyrykoneita varten.

Kirja sisältää eränlaisena liitteenä myös tarinoita erään perheen elämästä, asumisolosuhteista ja lähes luontaistaloudesta, mitä noissa karuissa olosuhteissa harjoitettiin. Tarinat ovat todella kiinnostavia ja kuvastavat hyvin paikan erikoislaatua aikana, jolloin uusi esivalta oli ottanut sen haltuunsa.

Monet tarinat itäisten linnakesaarten historiasta ovatkin mielestäni kirjan parasta antia. Kirja ei ole mikään Viaporin historia, mutta kyllä se oman paikkansa Viapori-kirjallisuuden joukossa täyttää.

Aivan erikseen on syytä mainita kirjan kuvitus, joka on todella upea. Vanhojen dokumenttien, piirrosten, valokuvien ja karttojen ohella siinä on paljon myös erityisesti tätä kirjaa varten tehtyjä upeita maalauksia.