Vankeuden ankeutta ja valopilkkuja.

Tasan ei käy onnen lahjat

Guido Knopp, Die Gefangenen. C. Bertelsmann 2003, 411 s.

Tunnettu journalisti Guido Knopp, yhdessä muutaman tutkijan kanssa, julkaisi aikoinaan kirjan sotavangeista. Se puhkaisi pari myyttiäkin.

Kirja kertoo saksalaisten sotavankien ja hieman myös siviilivankien kohtaloista. Viime mainittujen osalta on muuten olemassa (ja jossakin hyllyssäni) pieni erikoisteos, joka kertoo Itä-Karjalaan siirrettyjen nuorten saksalaisnaisten tarinan. Tarina on hiuksia nostattava.

Nuo mihinkään syyllistymättömät naiset yksinkertaisesti kaapattiin sieltä, missä sattuivat olemaan ja lähetettiin kaukaiseen erämaahan, missä nääntyivät järjettömässä työssä. Tähän teemaan liittyviä tarinoita on myös Knoppin kirjassa.

Tämän kirjan polttopisteessä ovat toki miehet, joita enimmillään olikin vankina valtavia määriä, pelkästään länsiliittoutuneiden vallassa yli seitsemän miljoonaa.

Oma tarinansa on venäläisten valtaan joutuneilla vangeilla, joita oli 3,1 miljoonaa. Näistä menehtyi 1,1-1,3 miljoonaa eli noin kolmannes. Stalingadin motista ”pelastuneista” 90000 vangista kotiinsa asti pääsi vain noin 6000. Tätä on kuitenkin syytä verrata siihen, että noin 5,75 miljoonasta venäläisestä sotavangista menehtyi 3,3, miljoonaa eli yli puolet. Sivumennen sanoen, samassa kirjassa esitetään kaksi muutakin lukua, joista toinen panee vuoden 1944 loppuun mennessä menehtyneiden venäläisten (neuvostoliittolaisten) määräksi 80 prosenttia. Sitä ei sen kummemmin selitetä.

Sota itärintamalla oli epäinhimillistä jo siksi, että se oli alusta lähtien tahallista tuhoamissotaa, toisin kuin lännessä. Saksalaiset sotilaat tiesivät tämän ja siksi mahdollisimman moni yrittikin päästä länsiliittoutuneiden vangiksi. Potuthan yleensä maksetaan pottuina.

Mutta myös länsiliittoutuneiden leirit olivat kaikkea muuta kuin lepokoteja. Miljoonien majoittaminen ja ruokkiminen on valtava operaatio. Idässä se oli osittain ollut yksinkertaisesti mahdotonta ja ongelmat olivat suuria myös lännessä.

Valtava määrä vankeja sai viettää kuukausia taivasalla, ilman telttoja tai edes mantteleita. Aluksi leirin ”mukavuuksiin” kuului vain piikkilanka, moneen päivään ei tullut edes vettä, saati ruokaa. Vangit olivat taivasalla ilman suojaa.

Vähitellen tämä valtava huolto-operaatio kuitenkin pystyttiin hoitamaan ja kuolleisuus jäi hämmästyttävän vähäiseksi. Huhut kertoivat pitkään ja varsin uskottavasti, että kuolleita olisi ollut seitsennumeroinen luku. Tosiasiassa kuolleisuus näyttää jääneen hyvinkin pieneksi. Erään selvityksen mukaan se olisi ollut vain hiukan alle prosentin luokkaa ainakin yhdessä osassa leirejä. Miljoonastahan prosentti on kymmenen tuhatta.

Mikäli oleskelu tällaisessa leirissä olisi venynyt vuosiksi, olisi kuolleisuus varmastikin noussut ”itäisiin” lukuihin. Sivumennen sanoen, vankeja ei edes luokiteltu sotavangeiksi, vaan he saivat statuksen, jonka nimi oli DEF tai SEF (Disarmed enemy personnel tai Surrendered enemy personnel).

Ennen pitkää näitä vankeja joka tapauksessa ”myytiin” sodasta kärsineille maille ja he joutuivat yleensä pariksi vuodeksi pakkotyöhön. Ikävimpiin töihin kuuluivat miinojen purkaminen ja hiilikaivokset, mutta joillakin oli onni päästä maatiloille. Silloin saatettiin sekä lihoa että viihtyä ja romanssejakin syntyi.

Satoja tuhansia saksalaisia joutui liittoutuneiden vangiksi myös ennen kuin sota tuli Länsi-Eurooppaan. Niitä olivat tietenkin sukellusveneiden ja muiden sotalaivojen pelastetut miehistöt sekä Afrika Korps, jonka miehet joutuivat varsin ikäviin olosuhteisiin Pohjois-Afrikassa.

Britit lähettivät vankinsa imperiumin kaukaisiin osiin, Kanadasta hamaan Australiaan. Amerikkalaiset taas ottivat heidät kotimaahansa.

Kun amerikkalaiset sovelsivat vankeihin samoja normeja kuin omiin sotilaihinsa ja tämä tosiaan pystyttiin tekemään, kun vankeja oli vähän, tapahtui, että olot leireissä olivat jopa paremmat kuin usein siviilissä.

Annokset olivat erinomaisia. Pihvit, kahvi, coca-cola ja jopa jäätelö kuuluivat tarjoiluun. Olutta voi ostaa kanttiinista korkeintaan kaksi pulloa/hlö/vrk ja työstä maksettiin pientä palkkaa.

Ennen pitkää suuri yleisö nosti äläkän vankien hemmottelusta, mutta siihen voitiin vastata, että se oli paras tae hyvän kohtelun takaamisesta myös amerikkalaisille vangeille saksalaisten leireissä.

Tiedot Ardenneilla tapahtuneesta amerikkalaisten murhaamisesta ja sittemmin keskitysleirien kauheuksista aiheuttivat kiristyksiä leireillä, mutta kaiken kaikkiaan kohtelu säilyi olosuhteisiin nähden erinomaisena.

Amerikkalaisten missiona oli myös vankien pelastaminen demokratialle ja asiaankuuluvaa koulutusta annettiin. Sodan loppuvaiheessa sitä höystettiin keskitysleireistä otetuilla filmeillä, joita sotilaiden oli vaikea uskoa todeksi.

Saksalaisia sotavankeja kuitenkin kunnioitettiin aluksi sotilaina ja esimerkiksi hautajaisissa he saivat omien perinteidensä mukaan tehdä ns, saksalaisen tervehdyksen, jota myös Hitler-tervehdykseksi kutsutaan.

Leireillä maksettu palkka oli sen verran hyvä, että monet vangit hankkivat itselleen oman radiovastaanottimen, jolla sopi kuunnella myös Euroopan uutisia.

Amerikkalaiset olot, ainakin turvatussa leirielämässä, olivat aivan muuta kuin rikkiraadellun Euroopan nälkämailla. Tilastoista päätellen kannatti sielläkin heti sodan jälkeen päästä leirille, mikäli halusi pysyä hengissä. Evakkojen kohtalo oli kaamea.

Kuten aikoinaan Kaarle XII:n soturit, näyttävät monet sotavangit kokeneen jonkinlaisen herätyksen, joko uskonnollisen tai yleishumanistisen. Osa toki vain katkeroitui ja osa taas pyrki parhaansa mukaan unohtamaan menneet.

Mitäpä sanookaan venäläinen sananlasku: Кто старое помянет –тому глаз вон. Кто совсем не помнит –тому оба вон. Kyseessä on siis sikäläinen versio tuosta tikulla silmään –sananparresta. Tulkitsen sen niin, että menneisyys on tunnettava, mutta sen ylenmääräinen märehtiminen vie huomion pois niistä asioista, joiden ajatteleminen juuri tässä ja nyt on relevanttia.

Menneisyyden tunteminen on myös meille olennaisen tärkeä asia. Se, mitä me sillä tiedolla teemme, on taas toinen juttu.