lauantai 9. toukokuuta 2020

Voittajat on tuomittava



Voittajia ei tuomita

Voittajia ei tuomita! (Победителей не судят), on Venäjällä hyvin tunnettu sananparsi, joka yleensä sijoitetaan Katariina Suuren suuhun. Hänen väitetään soveltaneen sitä kenraali Suvoroviin, joka vastoin esimiehensä käskyä oli vallannut rynnäköllä Turtukain linnoituksen.
Moisesta tottelemattomuudesta kenraalia olisi lain mukaan pitänyt rangaista kuolemalla, mutta sen sijasta häntä kohtasivat keisarillisen armon ja suopeuden osoitukset.
Samaan sananparteen viittasi generalissimus Stalin vaalipuheessaan vuonna 1946. Hänen mielestään tuo periaate oli aivan väärä. Itse asiassa myös voittajia piti arvioida kriittisesti ja kontrolloida heidän toimiaan. Vaaleissa olikin Stalinin mukaan kyse juuri siitä: miten kansa nyt arvioisi voittajia, kommunistista puoluetta?
Stalinin puhe oli tietenkin käytännössä yhtä tyhjä kuin koko niin sanottu neuvostodemokratia yleensäkin. Hänen esittämänsä periaate oli kuitenkin tärkeä: suuret saavutukset eivät tehneet kritiikkiä ja itsekritiikkiä tarpeettomiksi. Menestyksestä päihtyneiden oli syytä oppia myös nöyryyttä, kuten generalissimus totesi.
Anekdoottina mainittakoon, että Stalinin puheesta kuultuaan muuan babuška riemastui ja sanoi: ”Nyt se Stalin sitten viimeinkin joutuu oikeuteen!” Tässä sovelletaan tunnettua venäläistä OBS (Odna baba skazala –yksi akka sanoi) metodia, jonka rajoitukset kirjoittaja tunnustaa.
Stalin ymmärsi käyttämänsä käsitteet omalla tavallaan, kritiikki saattoi tarkoittaa murskaamista ja nöyryyden oppiminen nöyryyttämistä. Puheessa esille otettu ongelma oli kuitenkin aito ja jopa polttava.
Jo siihen aikaan, kun keskusjohtoista taloutta alettiin kehittää, törmättiin Neuvostoliitossa usein silmänpalvontaan ja näennäissuorituksiin. Uudessa järjestelmässä oli useinkin oleellisempaa saada asiat näyttämään joltakin kuin tehdä todella jotakin.
Niin sanotun pysähtyneisyyden ajan poliittisessa kulttuurissa kritiikitön itsetyytyväisyys kasvoi sitten määrättömäksi ja vasta Gorbatšovin käyttöön ottama julkisuusperiaate eli glasnost muutti tilannetta. Itse asiassa se taisi toimia systeemin kannalta liiankin tehokkaasti johtaessaan koko järjestelmän armottomaan kritiikkiin ja lopulta romahdukseen.
Neuvostoliiton romahdettua laadittiin uuden Venäjän perustuslaki sellaiseksi, että sen puitteissa ideologinen puoluevaltio ja yksipuoluejärjestelmä kävivät mahdottomiksi, ainakin periaatteessa. Vallan piti aina olla kritisoitavissa ja kyseenalaistettavissa.
Perustuslain antamat takeet kansalaisoikeuksille, yksilönvapaudelle ja poliittiselle pluralismille olivat ja ovat vaikuttavat. On sangen merkittävä suoritus, että valta on näiden säädösten puitteissa sittenkin kyetty niin täydellisesti keskittämään tuon niin sanotun vertikaalin puitteisiin. Mutta eihän se Neuvostoliitonkaan perustuslaki epädemokraattinen ollut. Edes ns. puoluetta siinä ei mainittu ennen kuin vuoden 1977 versiossa.
Oikeudet ja vapaudet ovat siis yhä ”kunniassa”, mutta käytännössä ne toimivat ”voittajien” hyväksi. Liberaalit ja länsimieliset eivät voi toivoa itselleen samaa kohtelua, kuin mahtivaltion ja sen agenttien uskolliset palvelijat, joiden käytössä on niin sanottu hallinnollinen resurssi (administrativnyi resurs).
Voittajia ei tuomita eikä voitetuille anneta oikeutta, sanoo muuan tuon edellä mainitun sananparren versio. Myös tämä korollaari pitää paikkansa nykyään kuten ennenkin.
Putin on nimittänyt isänmaallisuutta venäläiseksi ideologiaksi ja siinä taitaa olla asian ydin. Siihen sisältyy myös lännenvastaisuus, jonka tarvetta ei tällä pakotteiden aikakaudella tarvitse erikseen perustella. Itse asiassa voisi jopa puhua valtion palvonnasta. Se –etatismi- tosiasiassa oli myös kommunistisen Neuvostoliiton ideologian varsinainen ydin jo Stalinista lähtien –ei suinkaan joku internationalismi.
Isänmaa (Venäjällä yleensä muodossa synnyinmaa, rodina) ja isänmaallisuus ovat kaikissa maissa sitä aluetta, jossa tyhjä puhe kukoistaa ja pompöösit ilmaukset ja ylpeily kuuluvat jopa välttämättä asiaan. Kritiikki ei kerta kaikkiaan sovi isänmaalliseen tyylilajiin.
Siinä on sen sijaan välttämätöntä puhua uhrimielestä ja sankaruudesta ja esittää miljoonien kuolema heidän henkilökohtaisena uhrauksenaan valtion hyväksi. Normaali, kriittinen lähestymistapa ihmisten tapattamiseen olisi pyhänhäväistys. Senhän sai kokea myös taannoinen Rosarhivin johtaja.
Isänmaallinen puhe on siis nykyäänkin kriittiseltä ajattelulta hyvin suojattu kolkka, jonka omaksi ottaminen on vallanpitäjien eli venäläisittäin sanoen lyhyesti vallan kannalta hyvin tärkeä. Siinä samalla voidaan saada suojaa monelle muullakin asialle.
Kun Solženitsyn, itsekin sotaveteraani, arvosteli neuvostosysteemiä, hänen julistettiin häpäisevän Zoja Kosmodemjanskajan ja muiden sota-ajan marttyyrien muistoa. Tietenkään hän ei ollut puhunut näistä sanaakaan.
Niin sanotun suuren isänmaallisen sodan historia on nyt jälleen, merkkivuonna, nostettu hyvin näkyvästi esille, vaikka poikkeusolot haittaavat suurten juhlallisuuksien järjestämistä. Sivumennen sanoen, myös Zojalle on tehty uusi, mahtava museo, jonne myös Putin on lähettänyt tervehdyksensä.
Kaikki tämä touhu on ymmärrettävää. Suurta Voiton päivää, joka oli myös sodan päättymisen päivä Euroopassa, voidaan Venäjällä viettää vain suurin juhlallisuuksin ja sitä paitsi aidon juhlallisesti.  Tosin sen nykyinen laajuus periytyy vasta Brežnevin ajoilta.
Asiaan kuuluvan hartauden tekevät välttämättömäksi niin sodan aiheuttamat valtavat menetykset kuin tietenkin myös ylpeys voitosta, joka oli koko maailmalle sensaatiomainen todistus Neuvostoliiton  -stalinismin- voimasta ja kestävyydestä. Vielä vuonna 1938 ei suurten puhdistusten riepottelemaa diktatuurivaltiota edes otettu ihan tosissaan.
Yhteisten isänmaallisten muistojen juhlimiselle on nyt myös ajankohtaisia poliittisia syitä. Kun talous ja politiikka ovat vaikeuksissa, kannattaa suunnata katse aikaan, jolloin voitettiin vielä paljon suuremmat vaikeudet.
Valitettavasti isänmaallisiin muistoihin sisältyy keskeisesti militarismi ja Venäjän tapauksessa siihen vielä liittyy Stalinin epäinhimillinen hallinto, joka kieltämättä myös kehitti sen valtavan sotatarviketuotannon, jonka avulla vihollinen lyötiin, mutta myös tuhlasi oman maan ihmisresursseja säälimättömästi.
Nikolai Berdjajev sanoi aikoinaan, että venäläinen intelligentsija on aina ollut nationalismille vieras ja se on halveksinut militarismia kuin saastaa. Itse asiassa kuitenkin myös se ilmeisesti saatiin mukaan yhteiseen lännenvastaiseen rintamaan silloin, kun länsi aloitti pakotesodan. Ellei tuota, etenkin lännelle tarpeetonta konfliktia saada loppumaan, ei todellisella Venäjän ja lännen välien normalisoitumisella ole toivoa.
Oman maamme suhde naapurin voitonpäivään ei ole ollut erityisen ongelmallinen. Luulen, että meillä ei yleensä ole ollut lainkaan vaikeuksia käsittää sitä, että Neuvostoliiton sota Saksaa ja jatkosodan osalta meitäkin vastaan oli luonteeltaan olennaisesti puolustussotaa ja siis oikeutettua. Kyseessä ei ollut vain politiikan jatkaminen toisin keinoin tai valtion edut, vaan oman kansan pelastaminen tuholta.
Kaiken kaikkiaan Suomen ja Neuvostoliiton väliset sodat olivat enimmäkseen vanhanaikaista sotilaiden taistelua sotilaita vastaan. Siviiliväestön terrorisointia kaupunkien pommituksilla ja ihmisten konekivääritulituksella harjoitettiin vain Neuvostoliiton puolelta ja ilman erityistä menestystä.
Siksi onkin outoa, että korkea venäläinen tutkintaelin ei ole juuri nyt ainoastaan ryhtynyt tutkimaan suomalaisten sodan ajan toimia peräti kansanmurhan nimikkeellä, vaan samaan aikaan vielä esittänyt suorastaan mielettömiä väitteitä suomalaisten politiikasta ja tuhotöistä.
Suomalaisilla, kuten venäläisillä itsellään, on kyllä tilillään ikäviä asioita sotavuosilta. Tähän asti niitä on voitu yhdessä tutkia ja myös sodanedellisen terrorin tutkimusta on Venäjän taholta hiljattain luvattu auttaa.
Niinpä esitetyt syytteet tuntuvat sitäkin oudommilta, eivätkä tarkkailijat ole voineet välttää ajatusta, että kyseessä on pelkkä propagandalavastus, jolla ei ole mitään tekemistä historiallisen totuuden etsimisen kanssa. Valtion nimissä suoritettu manööveri kuitenkin lyö aivan tietyn leiman myös itse tuohon valtioon.
Tällainen toiminta, kenen idea se sitten lieneekin, on suuri karhunpalvelus Venäjän omille eduille, sillä niin sodan häviäjien kuin sen voittajien tekoja olisi ehdottomasti voitava tutkia kriittisesti. Muussa tapauksessa joudutaan elämään valheessa.  Ennen pitkää sellainen kostautuu.
Suomen osalta tutkimukset sota-ajan väärinkäytöksistä joita -luoja paratkoon- oli enemmän kuin olisi ollut kohtuullista, tehtiin peräti oikeusistuimissa ja heti sodan jälkeen. Venäjällä tämä työ on vielä tekemättä. Voittajat olisi nyt ehdottomasti myös tutkittava niin Venäjällä kuin muualla.
Niinpä aivan erityisesti Venäjän valtiolle on nyt syytä toivottaa menestystä totuuden esille kaivamisessa sota-ajan historian osalta ja ankaria, mutta oikeudenmukaisia tuomareita. Juuri niitä voittaja tarvitsee, kuten jo Stalin itse asiassa taisi ymmärtää.
Yhteiskunnantervehtyminen voi tapahtua vain totuuden selvittämisen pohjalta. Ei pidä elää valheessa –жить не по лжи- sanoi Solženitsyn ja hän oli viisas mies.

18 kommenttia:

  1. "eivätkä tarkkailijat ole voineet välttää ajatusta, että kyseessä on pelkkä propagandalavastus, jolla ei ole mitään tekemistä historiallisen totuuden etsimisen kanssa. Valtion nimissä suoritettu manööveri kuitenkin lyö aivan tietyn leiman myös itse tuohon valtioon....

    Toistan jo aiemmin esittämäni kysymyksen miksi JUURI NYT puhutaan suomalaisesta venäläisperäiseen väestöön kohdistuneesta kansanmurhasta. Miksi Venäjän poliittinen johto kokee tarvetta nostaa tai sallia nostaa tuon kysyksen esiin juuri tällä hetkellä. Mitä poliittista intressiä ja tarvetta se palvelee?

    "Niinpä aivan erityisesti Venäjän valtiolle on nyt syytä toivottaa menestystä totuuden esille kaivamisessa sota-ajan historian osalta ja ankaria, mutta oikeudenmukaisia tuomareita. Juuri niitä voittaja tarvitsee, kuten jo Stalin itse asiassa taisi ymmärtää.

    Yhteiskunnantervehtyminen voi tapahtua vain totuuden selvittämisen pohjalta. Ei pidä elää valheessa –жить не по лжи- sanoi Solženitsyn"

    Tuohon on sinänsä syytä yhtyä. Mikään nyky-Venäjän parikymmenen viime vuoden poliittisessa kehityksessä ei vain viittaa siihen, että tuollaista kehitystä voisi odottaa; "hallitus on vankka, kätyr'joukko sankka". Toisaalta: enpä olisi kolme kuukautta sitten odottaa, missä nyt ollaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkäpä kysymyksessä on vastine punasuomalaisten karun kohtalon nostamisesta esille viimevuonna.
      Punasuomalaisilla oli omat tavoitteensa punaisen suur-suomen aikaansaamiseksi,mikä tuotti Gylligin ja muiden asiaan osallisten joutumisen kohtalonsa.
      Tosiasia on myös venäläisen väestönosan huonompi kohtelu, verratuna vaikka kansallisiksi miellettyihin karjalaisiin, vallatuilla alueilla.
      Ehkäpä olisi viisainta noudattaa vanhaa sanontaa,sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee,sanonta ei ole venäläinen, vaan supisuomalainen.
      Tosiasia on että kaikkien kansojen ja yksilöiden menneisyys ei ole niin puhtoista,että sitä tulsi moralisoiden kaivella,kaikki me olemme puutteellisia.

      Poista
    2. Aitovenäläisessä muodossa se on: Кто старое помянет, тому глас вон. А кто не помнит -тому оба вон!
      Kuka vanhoja muistelee, siltä menee toinen silmä, joka taas ei muista, menettää molemmat.
      Siinä voinee nähdä eron muistamisen ja muistojen ylenmääräisen märehtimisen välillä.

      Poista
  2. ”Tällainen toiminta, kenen idea se sitten lieneekin, on suuri karhunpalvelus Venäjän omille eduille”

    Entä jos Venäjän/Putinin omiin etuihin kuuluukin tällä hetkellä laittaa kaikki maailman balalaikat soimaan ja kaikki ripaskat käyntiin, jotta Molotov-Ribbentropp –sopimus ikään kuin unohtuisi. Molotov-Ribbentropp –sopimuksesta puhuminen olisi kuin kauhallinen tervaa Putinin Voitonpäivän hunajatynnyriin.

    Se herättäisi myös muita spekulaatioita. Esim. miksi Stalin sodan alusta lähtien kerjäsi USA:lta ruoka-apua ja saikin sitä valtavasti LendLeasen muodossa, josta viimeisen maksun teki Putin, kun öljyhinnat sen sallivat. Se herättäisi myös spekulaatioita siitä, miksi Stalin kerjäsi USA:lta toisen rintaman avaamista. Amerikka vaati sen hinnaksi sen, että Neuvostoliitto hajottaisi Kominternin eli Leninin perustaman Kommunistisen Internationaalin. Stalin suostui siihen vasta vuonna 1943.

    Näin ollen, Neuvostoliiton voitto sodassa perustui amerikkalaiseen ruokaan ja toiseen rintamaan. Mutta Stalin perustikin hajotetun Kominternin tilalle Profinternin eli Ammattiliittojen Internationaalin jo vuonna 1947.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Mutta Stalin perustikin hajotetun Kominternin tilalle Profinternin eli Ammattiliittojen Internationaalin jo vuonna 1947."

      Sekä kommunistisen tiedotustoimiston kominformin. Kyllä hänellä peitejärjestöjä riitti.

      Poista
  3. Pekka Kauppalan kirja - Paluu vankileirien teille, on mielestäni varsin mainio ja liittyy aiheeseen hyvin.

    Pekka Kauppalan haastattelu kirjaan liittyen: https://areena.yle.fi/1-1191332

    Kannattaa kuunnella.

    Kaiken kaikkiaan on hyvä, että historiaa pyritään tutkimaan tavalla, jossa lopputulosta ei ole päätetty etukäteen tukemaan haluttua tarinaa.

    Poliittinen korrektius on historian tutkimuksessakin tae osatotuudesta tai silkosta valheesta.

    VastaaPoista
  4. Historian tutkija Erkki Tuomioja kävi parisen vuotta sitten Moskovassa luomassa suhteita venäläisiin tutkijapiireihin. Hän toimii Helsingin yliopiston yhteyteen ulkoministeriön tuella perustetun Historioitsijat ilman rajoja- yhdistyksen puheenjohtajan ominaisuudessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erkki on viisas mies. Itse loin nuo suhteet jo 40 vuotta sitten eikä sitä ole tarvinnut katua.

      Poista
  5. ettei vaan käynytkin niin kuten joskus käy kun käy hämmentelemässä karhun pesää?

    VastaaPoista
  6. On tämä hauskaa olla historian tarkkailija nykyisessä Suomessa jota tutkijat sanovat sivistysvaltioksi! Hyvin muistamme Unto Hämäläisen ehdottaneen eräänä sunnuntaiaamuna Hesarissa tukittavaksi venäläisten suorittamia Stalinin aikaisia suomalaisten murhia. Aamupäivällä professori Vihavainen tuki tässä blogissa Hämäläisen aloitetta. Iltapäivän kuluessa sekä tasavallan presidentti että pääministeri olivat ehtineet kannattamaan Hämäläisen ehdotusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, taitaa olla salaliittoja liikkellä. Muistelen kyllä aina silloin tällöin tehneeni tuon ehdotuksen.

      Poista
    2. Ei salaliittoja vaan sopuleita. Mutta auta armis sitä vikisijää, joka on ennenaikaisesti liikkellä.

      Lec: "Henkilöt, jotka ovat liikaa aikaansa edellä voivat joutua odottomaan sitä epämiellyttävissä paikoissa."

      Poista
  7. Oliko jossain päätetty virallisesti, että Terijoen hallituksen ministereitä ei syytetä maanpetoksesta, kun he tulivat sodan jälkeen Suomeen. Näitä olivat ainakin Inkeri Lehtinen, Tuure Lehén ja Armas Äikiä. Lehtinen eli niin vanhaksi, että ennätti kuulua Vasemmistoliittoon perusjärjestönsä kautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiköhän se ollut ns yleisistä syistä jokaiselle selvää. Tai voihan se olla, että Paasikivi tai Kekkonen olivat näin nimenomaisti päättäneetkin.

      Itse asiassa voi olla, että asia oli ihan laillinenkin: sodan jälkeen säädettiin kai armahduslaki, jonka mukaan "liittoutuneiden puolesta toimineet" armahdettiin. Ajan hengessä tulkittuna se kai oli sovellettavissa Terijoen hallitukseenkin.

      Tuolloin tehtiin tekoja, jotka eivät olleet Suomen oikeusjärjestyksen mukaisia (sotasyyllisyysoikeudenkäynti), mutta kai se oli parempi, että meillä eikä Moskovassa "moskovan mitalla".

      Siitä nostan silloiselle valtiojohdolle hattua, että O.V. Kuusisen toivoma Suomen käynti sentään torpattiin.

      Poista
    2. "Siitä nostan silloiselle valtiojohdolle hattua, että O.V. Kuusisen toivoma Suomen käynti sentään torpattiin."

      Niin, eihän OVK:n käynti sinänsä olisi ollut ongelma. Olisipa nähnyt, että maassa asiat on paremmin kuin NL:ssa - työläisillä, vanhoilla puoluetovereillaan, kotikylänsä ent. torppareilla ja työväellä. Mutta jos häntä olisi pitänyt kohdella kunnioitettuna valtiovieraana, se olisi rassannut talvisodan muistavia poliitikkoja.

      Poista
    3. Eikä vain poliitikkoja. Heti sodan jälkeen mielialatarkkailu oli huolissaan valvontakomission turvallisuudesta.

      Poista
  8. Itse en ole koskaan ymmärtänyt tuota ajatusta että siviilien pommittaminen olisi joten sen enempää väärin kuin sotilaidenkaan. Sillä mitäpä muuta ne sotilaat ovat kuin sotilaspuku päälle laittaneita siviileitä. Suurin osa vieläpä on pakotettu siihen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan tässäkin pointtinsa. Sodassa suurin kierous ja halpamaisuus on kaikkein arvostetuinta.
      Mutta kansainvälinen oikeus sentään yrittää saada aikaan joitakin rajoituksia, mitä voinemme ainakin arvostaa.

      Poista

Kirjoita nimellä.