Ohjesääntö poliitikoille?

Russofobian päivitys

Keir Giles, Moskovan opit. Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä. Docendo 2020, 301 s.

Täytyy heti todeta, ettei tämän kirjan lähestymistapa ainakaan minua yllätä uutuudellaan. Se on kirja, joka etsii venäläistä traditiota historiasta ja pyrkii sen avulla selittämään Venäjän ja lännen vastakohtaisuutta. Lähestymistapa ei ole juuri nyt ollut erityisen muodikas, mutta vanha se sen sijaan kyllä on.

Muistan hyvin, miten 1970-luvulla saimme luettavaksemme Tibor Szamuelyn kirjan The Russian Tradition ja Richerd Pipesin kirjan Russia under the Old Regime. Silloin niiden näkökulma oli tuore ja yllättävä, vaikka ne itse asiassa vain palasivat sadan vuoden takaisiin tulkintamalleihin –russofobian klassikoihin.

Molemmat kirjat luettiin koirankorville ja ne olivat pitkään Venäjän tutkimus-oppiaineen vaatimuksissa ja saattavat olla siellä yhäkin. Sen ne ihan hyvin myös ansaitsivat.

Mikäli ajatellaan Pipesin magnum opusta, sen missiona oli historian avulla selittää, miksi Neuvostoliitto oli juuri sellainen kuin oli.

Itse Neuvostoliitossa nähtiin tavattomasti vaivaa sen osoittamiseksi, että se oli luonteeltaan aivan uudenlainen valtio ja sen oleelliset eroavaisuudet kapitalistiseen maailmaan nähden juontuivat Suuresta Sosialistisesta Lokakuun Vallankumouksesta (nyk. kaappaus).

Toisin sanoen uusi, työläisten ja talonpoikien Neuvostoliitto oli karistanut hartioiltaan koko sen vanhan painolastin, joka oli kerran tehnyt Venäjästä Venäjän –tuon imperialistisen ja taantumuksellisen ryöstäjävaltion, joka oli niin kansojen vankila kuin työtätekevän kansan helvetti. Neuvostoliitto oli kaiken tämän vastakohta.

Pipes osoitti, että asia oli aivan päinvastoin. Koko Neuvostoliiton yhteiskunta ja sen traditiot olivat itse asiassa vanhaa venäläistä perua. Niin sanottu Lokakuun vallankumous oli vain pieni episodi matkan varrella eikä merkinnyt mitään ratkaisevaa muutosta Venäjän historiallisella tiellä. Vain kielenkäyttöä muutettiin, hieman asiaa karrikoidakseni.

Pipesin näkökulmasta Neuvostoliiton selittämiseksi ja ymmärtämiseksi oli ensiarvoisen tärkeää tuntea sen historiaa jo mongolivallan ajoista, mutta erityisesti Iivana Julmasta ja 1600-luvun lopulta lähtien. 1800-luvun lopulla neuvostoliittolainen yhteiskunta oli itse asiassa jo melko valmis.

Pipes ei ollut mikään pelkkä kamarioppinut. Hän toimi myös presidentti Reaganin neuvonantajana ja tämän koko Neuvostoliiton romahdukseen liittynyt politiikka liitetään mielellään häneen.

Tibor Szamuely keskittyi hieman enemmän ideologiaan ja jäljitti etenkin neuvostoliittolaisen ajattelun juuria jo kaukaa historiasta. 1800-luvun vallankumousliike oli jo luonut sen ideologian, jonka bolševikit sitten omaksuivat. Hänen esityksensä narodnikkien ideologiasta kuuluu alan klassikoihin. Varsinainen marxilaisuus oli kuin olikin Neuvostoliiton ideologiassa toissijaisessa roolissa.

Se siitä tieteellisestä sosialismista ja sen soveltamisesta Venäjälle. Jo Marx ja Engels olivat aikoinaan olleet eräänlaisia russofobian klassikoita ja pitäneet Venäjää kaiken taantumuksen tukipylväänä.  (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=marx ). Oli lähinnä sattuman oikku, että venäläisten traditioiden pönkittäjäksi oli temmattu moderni länsimainen talousoppi.

Giles nojaa kirjassaan hyvin vahvasti Pipesiin ja Szamuelyyn ja viittaa ehtimiseen myös russofobian suureen klassikkoon, markiisi de Custinen kirjaan Venäjä vuonna 1839, jota aikoinaan myytiin huikeita määriä koko Euroopassa. Sitäkin yritettiin aina tarjota Venäjän tutkimuksen opiskelijoiden luettavaksi, mutta sen paksuus lienee säikähdyttänyt useimmat, niin hyvin kirjoitettu kuin kirja onkin.

Kirjassani Ryssäviha.Venäjän-pelon historiaa (Minerva 2013, 322 s.) olen hahmotellut russofobian synnyn ja kehityksen pääpiirteitä. Se on ollut ja on jälleen aivan todellinen ilmiö riippumatta siitä, että asiaa on Venäjällä joissakin piireissä mytologisoitu ja tehty siitä irrationaalinen prinsiippi, joka on lännessä voimassa ajasta aikaan ja Venäjän omasta toiminnasta riippumatonta.

Venäläinen lännen pelko ja demonisointi on russofobian peilikuva ja sen vahvistaja. Tämän historiallisen vastakohtaisuuden takana näyttää olevan aivan reaalisia syitä, jotka liittyvät Venäjän suureen kokoon ja ennen muuta sen yhtäkkiseen kasvuun, joka uhkasi sekoittaa kokonaan eurooppalaisen tasapainopolitiikan.

Venäläinen lännenvastaisuus kysyy miltei samoin kuin tämä kirja otsikossaan: Mikä saa lännen vastustamaan Venäjää? Taustalla on oletus, että Venäjän (tai muutettavat muuttaen, lännen) vastustaminen on a priori jollakin tavoin sallimatonta ja ehkä pohjimmiltaan suorastaan rikollista.

Mutta kyllä nuo kysymykset kannattaa aina välillä esittää. Onko länsi vain pyrkinyt turvaamaan demokratiaa ja ihmisoikeuksia esimerkiksi rientäessään Turkin avuksi Krimin sodassa? Oliko Englannin politiikan tarkoituksena vapauden puolustaminen, kun se provosoimatta kaappasi Tanskan laivaston ja poltti sen rauhallisen pääkaupungin raketeilla? Johtuiko buurisota ennen muuta humanitäärisistä syistä? Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Totean, että esimerkiksi Englannista ja sen historiasta on hyvin helppo luoda samanlainen kauhukuva kuin Venäjästäkin: petollinen Albion on koko olemassaolonsa ajan elänyt ryöstösaaliilla ja rientänyt sotavoimineen sinne, missä niiden panos on parhaiten turvannut saarivaltion omat edut –kaikesta moraalista riippumatta. Itse asiassa, kun englantilaista raaputtaa, löytää pian merirosvon, kuten Oswald Spengler on sanonut.

Amerikkalaisista ei tässä yhteydessä kannata puhuakaan. Sen maan pöyristyttävät instituutiot, neekeriorjuudesta lähtien, puhuvat puolestaan.  

Nämä mahdolliset rinnastukset eivät tietenkään vapauta Venäjää synneistään. Kyllä ne ovat veriruskeat ja juuri tällä hetkellä lännenvastainen traditio on sen maan politiikassa vahvasti pinnalla. Se on myös vanha perinne ja sen syntyä ja kehitystä kannattaa tarkkailla siinä kuin russofobiaakin. Molemmat ovat todellisia ja tärkeitä kehityslinjoja.

Kun nyt ei toista näistä unohda, voi tasapainoisemmin tutustua myös toiseen. Lännen saa Venäjää vastustamaan jälkimmäisen harjoittama uhkaava politiikka, jonka takana on pelko, irrationaalinen tai ei. Näin syntyy helposti vastakkainasettelu, joka on molemmille osapuolille vahingollinen ja vaarallinen.

Sen lääkkeenä toimii vain liennytys, detente. Sivumennen sanoen, tuo sana alkuperäisessä ranskalaisessa merkityksessään liittyy myös laukaisemiseen: kun jousi laukaistaan, se poistaa jännityksen, mutta lähettää saman tein nuolen matkaan. Sitä varokaamme.

Giles tuntuu suuresti pelkäävän kaikkea lepytyspolitiikkaan liittyvää. Hänen mielestään sitä saadaan syyttää myös Krimin ja Ukrainan kriiseistä. Mikäli olisi pantu kova kovaa vastaan jo Gruusian tapauksessa, ei Venäjä olisi rohkaistunut enää potkimaan yli aisan Ukrainassa ja Krimillä.

Todistaahan emme voi, mitä toteutumattomat vaihtoehdot olisivat historiassa voineet merkitä. Tämä merkitsee myös sitä, ettei tämän kirjan suosittelema kova linja Venäjään nähden ole itse historian sanelema. Venäjän toisenlaisuus ei tarkoita sitä, että se olisi tuomittu pysymään sivistyneen lännen ulkopuolella ja pysyisi kurissa vain sen sotavoimien ympäröimänä.

Kansainvälisissä suhteissa geopolitiikka on yhä tai taas noussut suureen huutoon ja se merkitsee sodan hyväksymistä mahdolliseksi politiikan välineeksi. Asian pitäisi huolestuttaa meitä yhtä paljon kuin se huolestutti Neuvostoliiton aikoina. Itse asiassa se on skandaali.

Tällaisesta tilanteesta selvitään vain tuolla mainitulla liennytyksellä ja sen aikakausi on todennäköisesti taas ennen pitkää tulossa. Alexander Yanov on yksi Venäjän historiaa analysoinut teoreetikko, joka lähtee hieman samanlaisista oletuksista kuin Giles, mutta näyttää suhtautuvan Venäjän ja lännen aidon lähentymisen mahdollisuuteen optimistisemmin. (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=yanov ).

Toistaiseksi lännen ja Venäjän lähenemiset ovat aina jääneet historiassa keskeneräisiksi ja antaneet tietä uudelle vastakohtaisuudelle, mutta eihän tämä määrää sitä, mitä tulevaisuudessa voi tapahtua.  Eipä siis ripustauduta mihinkään menneisyyden lainomaisuuksiin.

Ottakaamme sitä paitsi huomioon venäläisen yhteiskunnan tavaton nuoruus. Venäjän kansa opetteli lukemaan vasta puoli vuosisataa myöhemmin kuin suomalaiset. Kun se samaan aikaan oli Neuvostoliittolaisen ideologisen prässäyksen alaisena, ei kansalaisyhteiskunta voinut vielä kehittyä. Kaikella on aikansa. Odotellaan nyt vaikka satakin vuotta, ei se niin kauan ole.