Näkökulma sota-aikaan.

Millaista silloin oikein oli?

W.E. Tuompo, Päiväkirjani päämajasta 1941-1944. Painokuntoon saattanut Tauno Kuosa. WSOY 1968, 305 s.

Oseanian alamainen Winston Smith yritti Orwellin kuuluisassa taoksessa tuskaisesti saada selville, millaista menneisyydessä oli oikein ollut.

Hän ymmärsi, ettei virallisen historian antama kuva voinut olla todenmukainen, mutta ei hänellä ollut mitään muutakaan lujaa pohjaa näkemyksilleen. Niinpä hänen oli muiden alamaisten mukana kumarreltava sille viralliselle tarinalle, jonka mukaan ennen vallankumousta olot olivat olleet tavattoman kurjat ja ennen muuta oikeudettomat. Kuka tahansa hallitsevan luokan edustaja oli voinut kohdella alistettuja mielivaltaisesti ja myös tehnyt sen.

Oseanian virallinen historia ei ollut sinänsä useimmissa yksityiskohdissaan väärä. Se antoi kuitenkin aivan valheellisen irvikuvan siitä, miten yhteiskunta oli aikoinaan toiminut, millaisia olivat olleet syysuhteet ja etenkin siitä, miten asiat oli aikoinaan koettu. Se muistutti epäilyttävästi vuoden 1948 neuvostoliittolaista historiankirjoitusta.

On sanottu, että menneisyys on vieras maa. Analogia on mielestäni hyvä. Vieraaseen maahan ei (ainakaan ennen) ole ollut tapana mennä omine sääntöineen vaatimaan tietynlaisten normien noudattamista, vieraan miellyttämistä tai yleensä mitään muutakaan.

Vieraan kulttuurin edessä tarvitaan tiettyä nöyryyttä, jotta sitä voisi oppia ymmärtämään. Ymmärtäminen taas on ainoa keino välttää tyhmyysloukkuja. Sympatiakaan ei ole pahaksi, vaikka se ei suinkaan tarkoita kohteen sokeaa ihastelua tai kaiken hyväksymistä.

Suuret rikokset ja synnit ovat aina ihmisten tekemiä ja kuten Goethe aikoinaan sanoi, on vaikea edes kuvitella rikosta, jota ei itsekin kykenisi tekemään. Toki myönnettäköön, että ihmisten joukossa voi olla myös niitä, jotka eivät pysty mitään kuvittelemaan. En tiedä, lisääkö asia heidän arvoaan.

Orwellilainen historiankirjoitus on viime aikoina tullut mieleen monestakin syystä. Toisaalla on silmiin sattunut suomalaisen rasismin historiaan liittyviä radikaaleja tulkintoja ja toisaalta Venäjän valtion arvovaltaa nauttivan tutkintaelimen lausunnoista on välittynyt kuva natsi-Saksaakin pahemmasta kansanmurhan harjoittajasta, joka oli tämä meidän Suomemme, menneisyydessä.

Muuan keskeinen ongelma venäläisen ja suomalaisen yhteiskunnan välillä on kielimuuri, joka yhä vallitsee huolimatta molemmin puolin huimasti lisääntyneestä englanninkielen taidosta.

Enempää Suomen kuin Venäjänkään historiaa ei nimittäin ole kirjoitettu, saati eletty englanniksi. Edes käännöskoneet eivät paljon auta silloin, kun puhutaan historiallisista dokumenteista. Mikäli taas niitä ei lainkaan tunneta, on kenttä avoin kaikenkarvaisille orwellilaisille tulkinnoille, joissa menneisyys saa aivan uuden hahmon, jota sen aikakauden ihmiset eivät missään tapauksessa olisi tunnistaneet.

Mikäli kunnioitamme kohdettamme, on meidän kuitenkin hyväksyttävä sen olemassaolo sellaisena kuin se joskus koettiin, eikä minkään radikaalin uustulkinnan mukaisena.

Kenraali(luutnantti) W.E. Tuompo palveli jatkosodassa päämajan komentoesikunnan päällikkönä. Nimitykset ja palkitsemiset olivat hänen keskeistä työsarkaansa, eivät sen sijaan operaatiot.

Mannerheim näyttää arvostaneen Tuompoa suuresti ja miesten välit olivat läheiset, sikäli kuin Mannerheimin kohdalla voi näin sanoa. Tuompon päiväkirja onkin täynnä kuvauksia Mannerheimista, tämän terveydentilasta, anekdooteista ja jopa ruokavaliosta. Muistiinpanot on tehty vihkoihin eikä siis irtolehdille ja usein lähes välittömästi.

Julkaisijan, eversti Tauno Kuosan mukaan nämä päiväkirjat on julkaistu kokonaan ja lyhentämättöminä, mikä suuresti lisää kirjan arvoa. Sodan eri vaiheet poikkesivat toisistaan olennaisesti ja suurena vaarana on aina tällaisissa tapauksissa jälkiviisaus. Tässä se siis on onnistuttu välttämään.

Kuosan rehellisyyttä toimittajana ei liene mitään syytä epäillä ja ellei toisin todisteta, olen valmis uskomaan tekstien autenttisuuteen. Pieni varaus lienee kuitenkin paikallaan.

Kysymys on siitä, ettei ole mitään varmuutta siitä, että mukana ovat kaikki vihkot. Useimmat päiväkirjanpitäjät kai tuntevat joskus tarvetta hävittää joitakin tekstejä, joiden säilyttäminen olisi jostakin syystä epämukavaa. Merkinnät eivät myöskään ole päivittäisiä, vaan väliä saattaa olla kymmenenkin päivää.

Tuompo huolehti myös käskyjen sanamuodosta ja teki omia ehdotuksiaan. Niinpä hän käsittelee myös esimerkiksi kuuluisaa miekantuppipäiväkäskyä, joka aiheutti hirmuisen haloon, niin koti- kuin ulkomailla. Muitakin vastaavia ongelmia julkisuuden kanssa syntyi ja niiden taustaa löytyy tästä kirjasta.

Oma lukunsa olivat saksalaisten lausunnot. Päiväkirjoissa käsitellään useaan otteeseen Göringin ennen talvisotaa esittämiä neuvoja –jotka hän sitten otti takaisin. Myös Göringin kuuluisa väite siitä, että talvisota olisi Neuvostoliiton taholta ollutkin suurta bluffia tule usein esille. Sitä Göring pyysi anteeksi.

Suhteet Saksaan ja saksalaisiin tulevat esille päivittäisellä tasolla ja niitä myös pohdiskellaan eri vaiheessa yleisemminkin. Erillissota, torjuntavoitto ja vastaavat käsitteet eivät ole jälkikäteen keksittyjä, vaan jo omaan aikaansa liittyviä.

Hitlerin kuvaus keskustelustaan Molotovin kanssa marraskuussa 1940 todistaa taas kerran tämän herran suurpiirteisestä suhtautumista totuuteen. Itse asian ydin lienee kyllä tullut rehellisesti esitetyksi.

Juuri tällä hetkelläkin kiinnostava on kysymys suhtautumisesta internoituun siviiliväestöön ja sotavankeihin.

Vuoden 1942 marraskuussa Tuompo kertoo käynnistä Petroskoissa, siirtoleirillä, jossa lapset olivat laulaneet vieraille. Sen enempää ei tätä 5100 asukkaan leiriä kuvata.

Joka tapauksessa närkästytään tammikuussa 1944 väitteistä, jotka koskevat Leningradin pommittamista tykistöllä, Itä-Karjalan väestön nälässä pitämistä ja sotavankien raakaa kohtelua.

Kansainvälinen retkikunta lähetettiin silloin tutustumaan todelliseen tilanteeseen. Tämä ei muuten ollutkaan ensimmäinen kerta, sillä kansainvälisiä tarkkailijoita oli leireillä käynyt jo vuoden 1942 nälkäkatastrofin jälkeen.

Valitettavasti päiväkirjat eivät vuoden 1942 katastrofin ajalta kerro mitään näistä asioista ja tuntuukin siltä, että joku vihko taitaa joukosta puuttua. Mannerheim nimittäin reagoi sen verran voimakkaasti näihin asioihin, että niistä sai varmasti Tuompokin kuulla ja olisi hyvin outoa, ellei hän olisi niistä mitään kirjoittanut.

Sen sijaan myönteistä ainesta riittää. Kirjoittaja kertoo ihaillen Mannerheimin lahjoittaneen omalla kustannuksellaan laatikon tupakkaa kaikille upseerisotavangeille lokakuussa 1943. ”Kuka ylipäällikkö tekisi noin vangeilleen!”, huudahtaa kirjoittaja.

Toukokuussa 1944 kerrotaan kansainvälisen Punaisen ristin edustajan käynnistä vankileireillä yhdessä vankileirien tarkastajan, eversti Spåren kanssa: Marsalkan lähdettyä tuli puheeksi, onkohan minkään maan ylipäällikkö mahtanut milloinkaan pitää sellaista huolta sotavangeistaan kuin Suomen Marsalkka (mahdollisuuksien mukaisesti).

Kun tiedämme, millainen leirikuolleisuus oli, erityisesti vuonna 1942, tuntuu moinen hehkutus tietenkin irvokkaalta. Sen aitoutta tuskin kuitenkaan kannattaa epäillä.

Kaiken kaikkiaan olisin valmis suosittelemaan myös tämän kirjan käännättämistä venäjäksi. Olen noiden historiallisten dokumenttien käännättämistä muutenkin koettanut edistää, enkä aina turhaan.

Olisi kovin ikävää, mikäli nykypäivän ihmiset jäisivät Winston Smithin asemaan yrittäessään saada selville, mitä menneisyydessä oikein tapahtui.

Mitäpä syntiä salaamaan, siellä tapahtui myös paljon, aivan liian paljon ikäviä asioita. Ei ole aivan kohtuutonta pitää myös ylipäällikköä niistä jonkinasteisesti vastuullisena, vaikka syyttävä sormi osoittaakin enemmän kohti niitä, jotka asioita käytännössä hoitivat ja nekin nimet ovat toki tiedossa.

Suomen valtiovallalla on tässä katumisen paikka, aivan kuten myös venäläisillä oman suorituksensa johdosta. Ehkäpä näistä voitaisiin myös jotakin oppia ja luulen, että se edellyttäisi molemminpuolista toimintaa. Yhteinen kommunikea tuntuisi jotenkin tähän asiaan erityisen hyvin sopivalta ajatukselta.

Oseanialaisen historiankirjoituksen tarkoituksena on aina jokin muu kuin historiallisen totuuden selville saaminen. Se haluaa mennä menneisyyden maahan nykyajan säännöillään. Silloin unohtuu helposti, että venäläisillä leireillä suomalaisten kuolleisuus oli vielä suurempaa kuin venäläisten kuolleisuus suomalaisilla leireillä.

Ja pitääkö vielä taas kerran sanoa, että toinen ei oikeuta toista. Leiriasiat hoidettiin meillä huonosti. Neuvostoliitossa ei kuitenkaan ollut aikoinaan varaa puhua asiasta kovin korskealla rintaäänellä, koska sen omat leirit eivät olleet yhtään sen parempia, vaikka kyseessä sentään oli koko järjestelmän tukijalka, jota oli kehitetty jo vallankumouksesta lähtien.

Sivumennen sanoen, myöskään neuvostoliittolaisten leirien tarkoituksena ei näytä ainakaan yleensä olleen vankien murhaaminen, vaikka Solženitsyn tämän johtopäätöksen tekeekin.

Säilyneet dokumentit viittaavat pikemminkin siihen, ettei asioita yksinkertaisesti kyetty hoitamaan sen paremmin.

Niinpä saattoi syntyä eräänlainen rinnakkaistodellisuus, jossa leirien oloja yhtäällä kuviteltiin hyviksi tai ainakin siedettäviksi samaan aikaan, kun niissä tosiasiassa syntyi Danten helvetti, jossa raivoavat taudit niittivät aliravitsemuksen heikentämiä vankeja.

Mutta ei siitä sen enempää. Asioita on toki tutkittu laajasti ja perusteellisesti ja viittaan tässä vain Frolovin ja Danielsbackan väitöskirjoihin.

Väitöskirjojen ongelmana kuitenkin on, ettei suurta yleisöä ole mahdollista pakottaa niitä lukemaan. Sen vuoksi olisi tärkeää panna sen saataville Tuompon päiväkirjan kaltaisia dokumentteja. Ne panevat ainakin ajattelemaan.