Hillitöntä menoa

Ajan kuvaa

 

Kauppis-Heikki, Kirottua työtä. Kuvaus Savon kansan elämästä. WSOY 1891, 125 s.

 

Kauppis-Heikki oli Brofeltien pappilan renki, joka myöhemmin kouluttautui kansakoulunopettajaksi Ahon veljesten ja Minna Canthin tukemana.

Hänet tunnetaan eritoten naiskuvauksistaan ja aviottomana poikana hän oli päässyt tai joutunut näkemään läheltä, millainen tuo aviottoman äidin asema sen ajan sääty-yhteiskunnassa oli.

On häkellyttävää ajatella, että tuo kehitysmaa-Suomi, jota kirjailija kuvaa, on meistä vain vajaan puolentoista sadan vuoden päässä. Meitä ei erota siitä maailmasta vain aineellisen toimeentulon taso, vaan myös koko arvomaailman erilaisuus.

Kuitenkaan Suomi ei ollut tuolloin mikään epäonnistunut valtio, vaan nopeasti vaurastuva maa, jonka yhteiskunta ja elinkeinoelämä modernisoituivat hyvää vauhtia.

Mutta maaseudulla se prosessi oli vasta alullaan. Kauppis-Heikin kuvauksissa pistää silmään, paitsi isäntävallan itsestäänselvyys, myös se moralistinen painotus, jolla ihmisten elämäntapaa arvioitiin. Myös aineellisen toimentulon niukkuus ja haavoittuvuus tulee usein esille ilman osoitteluja, itsestäänselvyytenä, joka oli kaiken takana otettava aina huomioon.

Seitsemässä veljeksessä Aapo ylistää emäntää, joka osaa säästää joka käänteessä ja jonka ansiosta talo kukoistaa. Huikentelevainen hepsakka veisi pian talon perikatoon voitelemalla suruttomasti leivän päälle paksun kerroksen voita ja latkimalla alituiseen kahvia –kallista ostotavaraa.

Tässä kirjassa antisankari on –kuten yleensäkin- mies, saamaton vetelys, joka on renkinä tehnyt raskaaksi isännän tyttären, silmäterän, jota tämä oli aikonut suuren talon miniäksi.

Nyt viettelijä kyllä nai tyttären, mutta ei pystynyt taloaan pitämään eikä saanut tehdyksi oikeastaan mitään töitä. Hän ei myöskään teettänyt niitä palkollisillaan, jotka sen kuin laiskottelivat. Velaksi elettiin ja viinakin alkoi maistua. Ei mies mikään Turmiolan Tommi ollut eikä vaimoaan hakannut, mutta sen sijaan hän eleli suruttomasti ja söi esimerkiksi päivittäin puuroa.

Puuro tuskin oli sellaisenaan mikään ylellisyystuote, ellei nyt otettu lukuun riisipuuroa, johon tarpeet haettiin kaukaa Itä-Aasiasta. Mutta kun sen puuron kanssa syötiin tuhottomat määrät voita, mihin myös palveluskunta osallistui. Sen takia ei myytäväksi liiennyt oikeastaan mitään ja rahallahan ne oli maksettava kaikki ne kahvit, sokerit ja viinat, vehnäpullista nyt puhumatta.

Eipä osannut entinen renki laskea tulojaan ja menojaan, vaikka oli laskutaitoakin. Sen sijaan hän luotti sokeasti vaimon tulevaan perintöön. Lukea hän kylä osasi ja sen lisäksi myös kirjoittaa.

Lukemaanhan Suomen kansa tunnetusti opetettiin jo varhain, Lutherin oppikin sitä edellytti. Mutta teoria on teoriaa ja käytäntö käytäntöä. Useimmiten se, joka osasi lukea, ei osannut kirjoittaa eikä laskea ellei hän ollut käynyt ainakin kiertokoulua. Toki kansakoulujakin jo oli ja monet nuoresta polvesta kävivät ainakin vajaan kansakoulukurssin jo tuohon aikaan.

Päähenkilö oli entinen lukkarin renki ja oli palveluspaikassaan oppinut kirjoittamaan. Tämän taidon hän sitten opetti myös tulevalle vaimolleen ja sen ansiosta he saattoivat ruveta vaihtamaan lemmenpostia, joka oli kirjoitettu paperisten sukkulan puolien sisälle.

Kirjoitustaidon ansiosta isännäksi noussut renki saattoi myös alkaa kirjoitella nimeänsä erilaisiin pitkiin  papereihin. Kirjoitustaito oli siis ilmeisesti koko elämäntavan ja sen tuottaman onnettomuuden takana ja niinpä hänen appiukkonsa saattoi lopulta puuskahtaa, että koko kirjoittamisen opettelu oli kirottua työtä. Sen takia hänen tyttärensä ja lopulta hän itsekin joutui perikatoon.

Mahtoiko kirjailija todella vihata kirjoittamistaitoa eli valistusta? Ei varmasti, hänestähän itsestäänhän tuli kansakoulunopettaja, kansankynttilä, joiden kutsumuksena oli juuri valistaminen ja sille välttämättömien taitojen opettaminen.

Toki tuohon aikaan oli yleistä, että vanhakantaiset isännät vihasivat kansakouluja, joiden perustaminen jopa moninkertaisti verot. Ne eivät pätevöittäneet mihinkään, mutta koulun käytyään rupesivat monet tutentit kovin hienoiksi eivätkä enää halunneet tehdä talonpojan töitä.

”Siitä koulusta ei tule muita kuin varkaita ja huoria!” puuskahti joku Rantasalmen isäntä ja sai käräjillä sakot koulun halventamisesta.

Kauppis-Heikkiä moitittiin joskus siitä, ettei hän kirjoittanut poliittisesti korrektilla tavalla eli pannut kirjoihinsa selvää moraalista opetusta. Tässä kirjassa sellainen epäilemättä löytyy, mutta se ei kyllä ole se, mitä otsikon perusteella kuvittelisi. Pidän selvänä, että kirjailija oletti valistuneen lukijan ilman muuta ymmärtävän, että turmion syynä ei lopultakaan ollut kirjoitustaito, vaikka vanhakantainen isäntä yksinkertaisuudessaan ei osannut muutakaan keksiä.

Kyllä kaiken syynä oli kevytmielisyys ja saamattomuus, nautinnonhimo, joka nyt näkyi tuossa puuron syönnissäkin. Tyttären hairahdus ei ollut oikeastaan kovinkaan suuri synti saamansa kuvauksen perusteella. Sellaistahan sattui monille aina joskus. Sen sijaan luonteen huonous se talot hävitti eikä sen korjaaminen näyttänyt mahdolliselta edes kelpo emännän voimin.