Keisarinkaupungin tarinoita

 

Tarinoiden kaupunki

 

Arvo Tuominen, Pietari Arvo Tuomisen matkassa. Readme 2020, 208 s.

 

Люблю тебя, Петра творенье!

Sua lemmin, luomus Pietarin!

A.S. Puškin

 

Aivan viime vuosina on tullut muotiin kertoa turisteille ja muillekin niitä tarinoita, jotka tiettyihin paikkoihin liittyvät. On maksullisia teemakävelyjä, tiettyjen henkilöiden jäljillä kulkevia reittejä, menneiden tapahtumien dramatisointeja ja niin edelleen.

Mielestäni sangen kekseliäs on lontoolaisten idea varustaa Hyde Parkin penkit muistolaatoilla, joissa kerrotaan, kenellä historian merkkihenkilöllä oli tapana tässä istahtaa ja katsella tätä maisemaa. Punkaharjulla tarjottavat matkamiesten illalliset, joita höystävät tarinat aiemmista matkustavaisista, Keisari Aleksanteri I:stä anarkisti Kropotkiniin, ovat myös mainio idea sarjassaan.

Toki maisema, niin maalla kuin kaupungissa ilman tarinaa on mykkä. Se, joka ei paikan tarinoita tunne, saattaa nähdä vain joko yhdentekeviä näkymiä tai parhaimmillaan kuriositeetteja, jotka saattavat hämmästyttää tai tympäistä. Niiden merkitys jää joka tapauksessa ymmärtämättä.

Nyt siis paikan tarinoiden nostaminen esille näyttää olevan suoranainen megatrendi. Sitä voi vain tervehtiä ilolla. Historiaan kuuluu kaikenlaista, enimmäkseen se on poliittisesti korrektin idiotismin näkökulmasta täysin sopimatonta ja on tavallaan ymmärrettävää, että on ihmisiä, jotka kerta kaikkiaan kieltäytyvät hyväksymästä historiaa sellaisena kuin se on.

Juuri tällaiselle presentismille tarpeellisena vastapainona näenkin sen harrastuksen historian elävöittämiseen, joka nyt on myös meillä hyvässä vauhdissa. Nyt Itä-Suomessa panostetaan vuoden 1743 rajan tarinoihin ja nostetaan esille niin generalisssimus Suvorov kuin Saimaan laivastot ja hallitsijoiden vierailut maakunnissa. Etelä-Savossa ja Etelä-Karjalassa.

Tämä menneisyyden tiedostaminen antaa koko seudulle ja sen tietyille paikoille aivan uutta merkitystä. Konkreettiset tapahtumat kertovat, millä tavalla nämäkin paikat olivat ja ovat sidoksissa laajempiin kokonaisuuksiin ja jopa maailmanhistoriaan ja sen tekijöihin. Kuihtuvat maakunnat todella tarvitsevat nyt kipeästi uutta omanarvontuntoa ja ymmärrystä omasta historiallisesta merkityksestään.

Pietari on paikka, jossa tarinat ja suorastaan maailmanhistorian käännekohdat aivan poikkeuksellisella tavalla tiivistyvät tiettyjen paikkojen ja rakennusten ympärille. Kaupunkihan on jo synnyltään ainutlaatuinen ja koko sen symbolinen merkitys Venäjälle tuotuna palana Eurooppaa on valtava.

Pietari rakennettiin mahtikäskyllä mahdottomaan paikkaan ja tavattoman nopeasti. Se myös rakennettiin alusta pitäen eurooppalaisen keisarinhovin tyyssijaksi –mahtavaksi kivikaupungiksi paikkaan, jossa ei ollut kiviä.

Matkailija, joka ei paikan tarinoita tunne, saattaa kyllä jäädä autuaan tietämättömäksi siitä, miten valtava määrä loisteliaita palatseja on hänen ympärillään. Nyt useimpien sisään kyllä jo pääsee.

Pietarissa ratkaistiin Venäjän kohtalot ja sen myötä myös koko maailman poliittisen järjestelmän perusteet pitkiksi ajoiksi. Ensimmäisessä maailmansodassa se oli Venäjän heikko kohta ja toisessa sen traaginen lukko, jonka kestämisellä oli kukaties ratkaiseva vaikutus koko sodan lopputulokseen.

Pietari-seuran puheenjohtajana olen vuosien mittaan todennut sen maagisen vetovoiman, joka Pietarilla on moniin kulttuurin ja historian harrastajiin. Pietari ei ole kaupunki, josta vain kiinnostutaan. Jos se tunnetaan, siihen joko rakastutaan tai sitten sitä suorastaan vihataan, mikä on nykyään hyvin harvinaista. On olemassa suoranaisia Pietari-hulluja. Välinpitämättömät eivät yleensä tiedä koko kaupungista mitään.

Kuitenkin Pietari on kulttuurikeskuksena maailman merkittävimpiä ja mielestäni se lyö laudalta Lontoon ja jopa Pariisinkin, riippuen toki siitä, millä mitalla mitataan. Mielessäni ovat lähinnä klassinen musiikki ja teatteri.

Historiassa Pietari-viha on myös ollut merkittävä ilmiö eikä vähiten itse Venäjällä, jossa se on symbolisoinut sitä vastustusta, jonka herätti eurooppalaisen byrokratian valta vanhan Venäjän yli ja sen arvoja polkien. Moskova on aina ollut sen slavofiilisen kyräilyn tyyssija, joka ei voi antaa anteeksi Pietari Suurelle hänen titaanista yritystään eurooppalaistaa Venäjä.

Pietarissa on sadoittain taloja ja paikkoja, jotka liittyvät suuriin ja usein dramaattisiin historiallisiin tapahtumiin. Tietenkin siellä on valtavasti myös suuriin klassikoihin liittyviä kirjallisia paikkoja. Olen itsekin osallistunut Dostojevski-kierrokselle, jossa käytiin läpi sekä kirjailijan omaa henkilöhistoriaa että hänen romaaniensa tapahtumapaikkoja.

Arvo Tuominen esittelee muutamia kymmeniä paikkoja kertomalla niihin liittyviä tarinoita. Kyseessä ovat paitsi keskeisimmät nähtävyydet, myös monet vähemmän tunnetut paikat, kuten ns. Kuusisen klubin talo, jossa on myös Kirovin kotimuseo, Jelisejevin talo Nevskin alkupäässä, jolla on ollut hyvin kirjava historia, lisäksi on julkisia saunoja ja rjumotšnaja-kuppiloita ja niin edelleen.

Kirjassa tuskin on kovin paljon uutta sellaiselle, joka tuntee Pietaria ainakin kohtuullisessa määrin. Mikäli tuntemus sen sijaan rajoittuu lähinnä Nevskillä kävelemiseen ja Marinskissa istumiseen, löytyy siitä tukeva annos asiaa paremman ymmärryksen pohjaksi.

Arvo Tuominen on syystäkin noussut yhdeksi kansanomaiseksi Venäjä-guruksemme hieman Ville Haapasalon tyyliin. Hän ei snobbaile eikä pyri nostamaan omaa erinomaisuuttaan esille, vaan keskittyy itse paikkoihin ja niiden historiaan ja tunnelmaan, persoonallisin äänenpainoin ja kohdettaan kunnioittaen.

Kirjaa voi suositella jokaiselle uudelle pietari-fanille ja sellaisiahan ilmaantui taas suuria määriä silloin, kun kaupungissa taannoin pidettiin potkupallokisat. Ne houkuttelivat paikalle paljon sellaisia, joilla ei itse kaupungista ollut muuta tietoa kuin että se kuului olleen kovin ränsistynyt ja vaarallinen paikka.

Sehän ei enää ole kumpaakaan ja kaupungin uudelleensyntymistä voi pitää taas yhtenä sen historiaan liittyvistä ihmeistä. Sen yhtenä symbolina voisi olla Uusi Hollanti, jonka nykyisestä asusta kirjassa ei valitettavasti ole kuvaa. Sinänsä komea kuva antaa väärän vaikutelman paikan nykyisestä kunnosta.

Tämä ei ole mikään historiateos eikä sellaiseksi pyrikään, mutta on varmasti hyödyllinen monelle sellaiselle turistille, jotka eivät tiedä, missä ovat tai missä ovat käyneet. Ja niitähän riittää.

Ainoa asia, mistä pidän välttämättömänä huomauttaa, on nimien oikeinkirjoitus. Paitsi, että ne ovat miltei systemaattisesti väärin, on monet kirjoitettu usealla eri tavalla. Huolimattomuus vähentää tarpeettomasti kirjan arvoa monen niuhottajan silmissä.