Unhon yöstä!

 

Saimaan laivastot

 

Sekä Venäjä että Ruotsi panostivat 1700-luvulla paljon saaristolaivastoon, joka teki mahdolliseksi nopeat operaatiot sokkeloisilla saaristoreiteillä ja pystyi tehokkaasti tukemaan maavoimia.

Tarina Ruotsin saaristolaivastosta eli armeijan laivastosta on kaikille hyvin tuttu. Suomi nousi esille jo laivatyyppien nimissäkin: udema, pojama, hemmema… ja Suomen saaristoissahan nämä alukset joutuivat enimmäkseen kulkemaankin. Myöhempää lukijaa jää hieman vaivaamaan se, että joukosta puuttuu alustyyppi nimeltä savoma.

Itse asiassa soutualusten välttämättömyys oli käynyt selville Suuressa Pohjan sodassa, kun purjelaivasto ei Hankoniemellä päässyt avuksi saarroksiin joutuneille kavereille.

Sitä paitsi tuhansien miesten ajan oloissa tavattoman nopea siirtyminen paikasta toiseen teki niiden hyökkäysten torjumisen usein mahdottomaksi. Venäläisten haasteeseen oli vastattava samalla mitalla ja niin tehtiinkin, vaikka kallistahan se oli.

Saimaalle, jonka läpi valtakuntien välinen raja kulki vuodesta 1743 vuoteen 1812, rakensivat molemmat osapuolet laivastotukikohtia, joiden tärkeimpiä ja tehokkaimpia alustyyppejä olivat tykkiveneet (tykkijollat).  Osittain ne olivat molemmilla osapuolilla samanlaisia.

Kyse oli af Champanin suunnittelemasta tykkijollasta, innovatiivisesta aluksesta, jossa yhdistyi kaleerien liikkuvuus raskaan tykistön tulivoimaan.

Matkat vesillä olivat pitkiä, mutta kovia olivat aseetkin: tykkien kaliiperi oli 18, 24 ja jopa 32 naulaa, kun se tavallisissa rykmenttitykeissä oli vain 3 tai 6 naulaa eli ammus painoi noin 1,5-3 kg.

Kustaa III:n sodassa (1788-1790) Saimaan sisävesilaivastot osoittautuivat hyvin käyttökelpoisiksi. Ne tukivat ja suojasivat maajoukkoja ja kävivät keskenään jopa taisteluja.  Savon operaatioiden ytimessä oli Jussi T. Lappalaisen mukaan kolme asiaa: Puumala, Puumala ja Puumala.

Se, joka hallitsi Puumalaa, pystyi tulppaamaan väylän eteläiseltä Saimaalta pohjoiseen ja päinvastoin. Venäläiset onnistuivat kaappaamaan paikan, eikä sitä saatu valloitettua takaisin, vaikka kovia taisteluita käytiin. Vain Pirttimäki saatiin miehitettyä ja pidettyä Puumalaa tarkkailemassa ja uhkaamassa.

Toinen paikka, jossa salmet tukittiin oli Savonlinna eli Laitaatsilta-Kyrönsalmi –akseli. Venäläiset saivat kaapattua senkin ja ruotsalainen laivasto jäi pohjoiseen, Haapaveden puolelle, vaikka sitä yritettiin suurin ponnistuksin saada sieltä etelään –Puumalan valtaukseen.

Telateitä pitkin laivat vedettiin ensin Aholahden kannakselta yli ja sitten yritettiin vielä mennä Pihlajaniemen ylikin, mutta naapurin laivat olivat jo siellä odottamassa. Kun katsoo Pihlajaniemen jyrkkiä rinteitä, hirvittää jo koko ajatus.

Mutta tässä sodassa tehtiin muutenkin pitkiä marsseja ja vaivalloisia purjehduksia, muun muassa Puumalasta Puruvedelle ja Raikuun kanavan kautta Haukivedelle ja sieltä Rantasalmelle ja Laitaatsillan tuntumaan. Paattien  emäpuut kuluivat ja kölipultit nousivat esille.

Näennäisesti mitään dramaattisia ratkaisuja ei tykkivenelaivastojen taisteluissa syntynyt. Niiden merkitys joka tapauksessa ymmärrettiin tapahtuneen valossa suureksi ja niihin panostettiin sodan aikana vastaavasti. Ruotsin puolella peräti kiskottiin useita tykkijollia mereltä Saimaalle valtavin ponnistuksin.

Ilman laivastoa sotaakäyvä osapuoli olisi ollut perin kädetön sokkeloisen Saimaan pirstomalla alueella.

Kustaan sodan jälkeen laivastojen rakentamista Saimaalle tehostettiinkin sitten molemmin puolin ja Puumalasta suunniteltiin jopa linnoitettua kaupunkia, jonka asemakaavakin piirrettiin valmiiksi.

Ruotsin puolella Saimaan laivaston alukset kuuluivat ns. Armeijan laivastoon ja ne oli alistettu maavoimille. Laivastotukikohdat perustettiin kuninkaallisella asetuksella vuonna 1792 Varkauteen (Laivalinna) ja Ristiinaan. Molemmissa oli viidenkymmenen miehen vahvuinen varuskunta ja huomattava määrä tykkejä.

Laivalinnasta piti tuleman oikea linnoitus nelijine vallinsarvineen ja usean sadan miehen varuskuntineen. Ruotsin valtakunnan ja erityisesti Savon köyhyys kuitenkin asettivat rajansa. Suurille suunnitelmille kävi kuten aina. Niistä muistuttavat kaunopuheisesti Loviisan kesken jääneet bastionit, jotka voi havaita vanhan tien kautta ohi ajaessaan.

Toki Loviisassa kannattaa ehdottomasti myös pysähtyä ja tutustua ainakin rannassa olevaan merimuseoon, jossa on kiinnostavaa tarinaa kaupungin Amerikan-purjehduksesta ja Ragnar Nordströmin varustamosta.

Ruotsalaiset Saimaan laivat, kuten koko saaristolaivasto, käyttivät sinistä, kolmikielekkeistä lippua. Venäläisillä, joiden alukset olivat laivastolle alistettuja, lippuna oli ns. Andreaksen lippu sinisine vinoristeineen.

Kenraali, myöhemmin generalissimus Suvorov huolehti tunnetusti rajan Venäjän puoleisen osan linnoittamisesta ja kanavien kaivamisesta. Jopa Olavinlinnan nykyinen asu on hänen käsialaansa. Originelli, mutta nerokas Suvorov suoritti jopa laivastoupseerin (mitšmanin) tutkinnon huomattuaan tulleensa myös laivaston komentajaksi.

Venäläisten Saimaan laivastoon kuuluikin enimmillään jopa yli 80 alusta, ainakin kirjavahvuutena. Sen päätukikohta oli Lappeenrannassa ja sen liikkeitä helpottamaan kaivettiin 1790-luvulla useita kanavia (Kutvele, Käyhkää, Kukonharju ja Telataipale). Nyt laivat olisivat päässeet jopa linnoitetun Puumalan ohi, olipa se miten luja varustus tahansa.

Kun seuraava sota sitten vuonna 1808 alkoi ns. valapattoisella hyökkäyksellä, noudatti venäläinen osapuoli savolaisen eksperttinsä, G.M. Sprentgtportenin suunnitelmaa ja hyökkäsi talvella, jolloin Ruotsin järvilaivasto oli toimintakyvytön –jos oli Venäjänkin.

Niinpä meikäläiset upottivat purtensa ja naulasivat ne tykit, joita ei saatu mukaan. Myöhemmin venäläiset onnistuivat nostamaan useita pursia, kun taistelut jälleen tulivat Savoon. Myös ruotsalainen osapuoli rakensi taas laivastoaan ja Sandelskin hyökkäsi Kuopioon vesitse, kuten siellä majaillut Faddei Bulgarin värikkäästi kertoo.

Meren puolella vuosien 1809-09 sota sodittiin sitten enimmäkseen juuri saaristolaivaston pikkualuksilla, vaikka paikalla kävi jopa Englannin avomerilaivasto venäläisiä haastamassa. Venäläiset tykkisluupit hävittivät silti myös Ruotsin rannikkoja ja läntisessä maailmassa nämä ns. rysshärjningar muistetaan hyvin tänäkin päivänä.

Kun raja siirtyi Pohjanlahdelle, hävisi koko Saimaan linjan merkitys ja venäläistenkin laivasto hävisi sieltä, kunnes perustettiin vähäksi aikaa uudelleen ensimmäisen maailmansodan aikana.

Saimaan laivastolla ei ole erityisen uljasta ja dramaattista historiaa eikä se ratkaissut suuria valtiollisia kysymyksiä. Kuitenkin se oli keskeinen elementti erään hyvin kiinnostavan periodin historiassa ja ansaitsee tulla nostetuksi esiin, kun Saimaan seutujen historiaa elävöitetään ja sen paikkojen tarinoita kaivetaan unhon yöstä.

Menneisyys oli usein karua ja kurjaa, epäreiluakin, mutta silti se oli kerran olemassa ja siis oikeastaan on yhä. Tietoisuus siitä auttaa meitä ymmärtämään sitä, mistä olemme tulleet ja sen myötä ehkä myös sitä, minne olemme menossa.