Korutonta kertomaa

 

Totta se on se toinenkin puoli 

 

Mikko Uola, Joka miekkaan tarttuu…. Punakaartin väkivalta pääkaupunkiseudulla 1917-1918. Keuruu 2020, 359 s.

 

Tarina Suomen itsenäistymisestä on viimeisten puolen vuosisadan mittaan muuttanut olennaisesti muotoaan. Sankaritarinasta, jossa kansannousu vapautti maan vihollisesta ja sen kätyreistä, on tullut uhrikertomus, jossa järjestäytyneen työväen yritys päästä vasta itsenäistyneen maan asioista vastaamaan kukistettiin tavattoman verisesti.

Molemmat tarinat ovat totta, mutta eivät koko totuus ja jos vain toinen muistetaan, ymmärretään koko asia väärin.

Maan itsenäisyydestä ei tuossa uudemmassa kertomuksessa yleensä puhuta yhtään mitään tai sitten yksinkertaisesti oletetaan se jo saavutetuksi. Asiaa voi pitää kovin outona.

Ajatus siitä, että itsenäisyys olisi ollut uhattuna kapinallisten liittouduttua Venäjän bolševikkihallituksen kanssa, leimataan usein köykäiseksi spekulaatioksi. Kovia itsenäisyysmiehiähän ne sosialidemokraatit olivat, ainakin kesällä 1917.

Tämä ei kuitenkaan lainkaan merkitse sitä, että noin hyvillä aikeilla olisi ollut mitään vaikutusta kovan todellisuuden tapahtumiin.

Tämä nyt vain yleisenä huomiona tämän päättymättömän sodan kuvaamisessa tapahtuneesta muutoksesta. Kieltämätöntä on, että ennen sotia vallinneessa tarinassa ja vielä hieman sen jälkeenkin punaisten harjoittama väkivalta nousi kohtuuttoman vahvasti etusijalle ja suorastaan pimensi sen valkoisen terrorin, joka oli tavattoman kovaa ja kohtuuttoman raakaa.

Muutoksen aloitti Väinö Linna vuonna 1960 ilmestyneessä Pohjantähden kakkososassa ja perusteellinen yleisesitys aiheesta tehtiin 1960-luvun jälkipuoliskolla Jaakko Paavolaisen moniosaisessa tutkimuksessa.

Epäilemättä valkoinen terrori oli vaiettu aihe kansamme yleisessä tietoisuudessa ennen tuota muutosta. Se oli luonnoton olotila, suuri kansallinen trauma, jonka olemassaoloakaan ei haluttu tunnustaa. On tärkeää, että asiat nyt on tutkittu ja tunnetaan.

Samaan aikaan taas itse koko terrorin alku ja juuri eli punaisten jo vuonna 1917 suorittamat murhat ja koko heidän harjoittamansa terrori, jolla puututtiin vallankäyttöön yhteiskunnassa, on vaipunut yhä syvempään pimentoon ja monien mielessä näyttäisi koko vuoden 1918 tarina yksinkertaisesti vain syyttömien punaisten lahtaukselta.

Onhan tässä oma logiikkansa, toki valkoisten teloittamia ja murhaamia oli paljon enemmän kuin punaisten teloittamia ja murhaamia. Mutta ne jälkimmäisetkään nyt eivät vain häviä olemattomiin sillä, että matemaattisessa yhtälössä suuri määrä edellisiä jää jäljelle, kun jälkimmäiset vähennetään.

Punaisten ns. vallankumousoikeudet eivät tuominneet kuolemaan, mutta erilaisia pikku murhakomiteoita sen sijaa kyllä riitti. Se tavallinen tarina Helsingin seudulla oli, että ihminen haettiin kotoaan, vietiin Säätytalolle tai muuhun vastaavaan punaisten keskukseen ja sen jälkeen matkalla muka uuteen paikkaan ammuttiin ja ruumis ryöstettiin.

Tässä toimessa kunnostautuivat aivan erityisesti muutamat yksilöt ja pienet ryhmät kuten valkoisellakin puolella. Rankaisemattomuuden ilmapiirissä moni huomasi voivansa leikkiä elämän ja kuoleman herraa.

Jälkikäteen ne, jotka olivat koko surkeuden alulle panneet, valittelivat haikeasti sitä, ettei käytetty kovempaa väkivaltaa. Seuraavalla kerralla läksy muistettaisiin…

Luulen, että tämäkin asia oli tuoreena mielessä niillä Suomen herroilla, jotka joutuivat aikoinaan määrittelemään suhteensa ns. Terijoen hallitukseen. Kyllä se ymmärrettiin myös alemmalla tasolla ja varmemmaksi vakuudeksi itse Kuusinen vielä joskus muistutti asiasta.

Uola keskittyy valtiorikosoikeuden käsittelemiin murhiin, joita pelkästään Helsingin seudulta kertyi lähes 180 henkeä, lähes kaikki aseettomia siviilejä. Tämän vastapainoksi tekijä asettaa sotasurmaprojektin tiedon, jonka mukaan noin 60 antautunutta kapinallista ammuttiin Helsingin valtauksen yhteydessä.

Valtiorikosoikeudenkin jakamat tuomiot olivat, kuten kirjoittaja esittää, lain mukaisia ja tarkoin harkittuja ja perustuivat normaaliin näyttöön. 71000 syytetystä kuolemaan tuomittiin koko maassa 403 henkeä. 245:n tuomio vahvistettiin, mutta vain 117 tapauksessa se pantiin toimeen. Pääkaupunkiseudulta tapauksia oli 17.

Itse asiassa hyvin monet murhaajat saivat joko elinkautisen tuomion tai muutaman vuoden kuritushuonetta, mutta käytännössä vapautettiin viimeistään vuonna 1924. Jotkut heistä toimivat sen jälkeen politiikassakin, myös porvarillisella puolella.

Luulen, että tätä asiaa ei ole riittävästi ymmärretty, kun on pohdittu vapaussodan jälkeisen oikeistoradikalismin syitä. Asia kyllä aikoinaan mainittiin toistuvasti, mutta sen merkitys jäi aikojen kuluessa hämärän peittoon.

On totta, että voittajat mellastivat sodan aikana ja vielä hieman sen jälkeenkin täysin rikollisella tavalla ja joukkomurhaajat armahdettiin. Tekijä huomauttaa tässä yhteydessä, ettei punaisella puolella ollut sodan jälkeen yritystäkään tutkia ja rangaista murhia, joita kyllä joskus julkisesti sodan aikana paheksuttiin.

Päinvastoin, Venäjälle päässeet murhamiehet nousivat maineeseen ja kunniaan ja vasta Stalinin terrori teki heistä lopun. Yleisesti ottaen ne, jotka jäivät rajan tälle puolelle, selvisivät paljon vähemmällä. Tämä ei sitten tarkoita sitä, että kovinkaan suuri osa suomalaisista suuren terrorin uhreista olisi ollut murhamiehiä. Oli se joukko sen verran suuri.

Lienee selvää, että kansalaissodan jälkiselvittelyt tehtiin tavalla, joka ansaitsee kovaa kritiikkiä. Leirikuolleisuus nousi vallitsevan elintarvikepulan ja espanjantaudin johdosta tavattoman korkeaksi, vaikka vankeja toki vapautettiin paljon useaan otteeseen.

Kuten kirjoittaja toteaa, heti alkukesästä vapautettiin noin 10 prosenttia eli 9000 henkeä ja sen lisäksi valtiorikosoikeudet vapauttivat noin 7000. Noin puolet eli 30500 pääsi ehdonalaiseen vapauteen viimeistään lokakuussa 1918 ja vuoden 1918 loppuun mennessä noin 75% vangeista oli vapautettu. Kun vuonna 1920 vapautettiin 3000 henkeä, jäi vankeuteen runsas 100 vankia.

Joka tapauksessa kansallinen murhenäytelmä oli yhtä odottamaton kuin traaginen tapahtumasarja. Vuoden 1917 kevään euforisista tunnelmista vuoden 1918 veriseen todellisuuteen oli henkisesti mittaamattoman pitkä matka, vaikka ajallisesti se oli kovin lyhyt.

Kuten sanotaan, tapahtumat ryöstäytyivät aikoinaan käsistä. Ei kukaan ollut pyrkinyt siihen tilanteeseen, joka eskaloitui ennennäkemättömäksi teurastukseksi.

Syitä ei kannata tässä kerrata. Olen usein kuitannut asian vanhalla sanonnalla, jonka mukaan tilaisuus tekee varkaan. Kyllä se aseellinen kapina olisi pitänyt jättää tekemättä, vaikka tilaisuus vaikutti niin hyvältä ja voitto oli inhimillisesti katsoen varma. Vastuun kantajia oli taas kerran vaikea löytää.

Samoin kuin Venäjällä, kapinalliset valehtelivat valtaa ottaessaan, että ovat puolustautumassa porvarien hyökkäystä vastaan. Hyökkäykseen svaboodan villitsemiä joukkoja olisi molemmissa tapauksissa ollut vaikea saada. Puolustautuminen taas on ihmisen luonnollinen reaktio, jonka kynnys on matalalla.

Näitä asioita on toki puitu kymmenissä kirjoissa eikä loppua tälle tulvalle ole näkyvissä. On joka tapauksessa hyvä, että edes yhdessä kirjassa muistutetaan muutamasta perusasiasta, jotka aikoinaan olivat ensiarvoisen tärkeitä.

Saattaa olla, että tekijä yritetään demonisoida ja leimata ties millä leimalla, mutta tosiasiat ovat itsepäisiä nekin ja sen, joka haluaa asioita ymmärtää, ei sovi niitä unohtaa.