Isoilta meriltä
Eino Koivistoinen, Vanha Tramppi. WSOY 1973, 216 s.
Jostakin syystä Suomesta ei koskaan tullut oikata merenkulun suurvaltaa, kuten esimerkiksi Norjasta, kuitenkin myös meillä oli merkittävää valtameripurjehdusta jo 1700-luvulta lähtien. Vielä 1900-luvun lopulla suomalaisia laivoja seilasi kaikilla maailman merillä, mutta nyt taitavat laivatkin olla jo vähissä ja pitkien etäisyyksien sijasta on vallalla short sea-purjehdus Euroopasta Suomeen.
Suomen valttina oli pitkään halpa työvoima, siihen perustui myös Gustaf Eriksonin valtava purjelaivasto. Hänen kannatti haalia vanhat tuulenpurijat, joihin tarvittiin paljon miehistöä, mikäli palkkataso saatiin pidettyä matalana.
Lisäksi maailmansotien välisenä aikana vielä edellytettiin kapteeneilta monessa maassa purjelaivakokemusta ja sitä hankkiakseen moni värväytyi Eriksonin laivoille oppilaaksi ja taisi vielä itse maksaakin siitä, mettä pääsi mukaan. Joku oppilas kuuluu sitten eräällä Australian reissulla kuolleen suorastaan nälkään…
Eino Koivistoinen oli itse merikapteeni ja purjelaivoissakin seilannut, joten hänen romaaneillaan on tiettyä uskottavuutta sikäli, kuin ympäristön kuvaamiseen tulee.
Tämä kirja kertoo ikälopusta höyrylaivasta, jonka päällikkö vanhana purjelaivamiehenä on vielä tavallistakin vanhoillisempi. Miehet taas on haalittu mikä mistäkin, mutta aina mahdollisimman halvalla. Tosin ulkomaalaisille joudutaan joskus maksamaan kaksi kertaa enemmän kuin suomalaisille.
En enää muista, kuka ja milloin käytti sanontaa Euroopan köyhäintalo. Topeliusta epäilen. Joka tapauksessa epiteetti liittyi Suomeen ja kuuluu jonnekin 1800-luvun puolivälin paikkeille. Vuosisadan loppupuolellahan maamme teollistui huimaa vauhtia ja rikkauksia alkoi kertyä.
Ne kuitenkin kasaantuivat suhteellisen harvoille ja runsas ylijäämäväestö joutui hengenpitimikseen tekemään töitä sillä hinnalla, kuin määrättiin.
Tämän kirjan laiva on ikäloppu höyryalus, jolla työ on raskasta ja kuluttavaa. Höyrykone syö hiiliä 25 tonnia vuorokaudessa ja lempparien ja lämmittäjien on ne lapioitava sen kitaan kovassa kuumuudessa ja joskus myös hankalassa aallokossa. Taudit ja tapaturmat uhkaavat.
Valtamerialuksen kuollut paino on kuutisentuhatta tonnia ja miehiä se tarvitsee kolmisenkymmentä. Siinähän syntyy jo pienoisyhteiskunta.
Säätyjako on suhteellisen selvä, vaikka jotkut tapaukset sitä häiritsevätkin. Päällystöäkin on kymmenkunta henkeä, eivätkä kansi- ja konepuolen miehet hevillä sekaannu toistensa asioihin, vaikka sitäkin joudutaan lopulta tekemään.
Kun Koivistoinen itsekin seilasi jo maailmansotien välisenä aikana, lienee myös kuvaus sekalaisesta miehistöstä uskottavuuden rajoissa. Siellä oli niin uskonnollinen puosu, juoppo perämies, ihanteellinen nuorukainen, jokunen psykopaatti ja yksi hienostelija. Huithapeleita jouduttiin ottamaan, että miehistö saataisiin täyteen.
Huithapeli lienee alun perin tarkoittanut Lontoon Whitechapelista pestattua merimiestä. Sen alueen miehet olivat huonossa maineessa.
Lämmittäjän tai lempparin palkalla ei paljon juhlittu. Sillä kuuluu saaneen neljä yötä satamahuoran kanssa, mutta ne oli ostettava monen monella hikilitralla.
Kuitenkin kurjan suomalaisen trampin pienipalkkaiset merimiehetkin pääsivät olemaan herroina Intiassa, jossa tulotaso oli vielä suomalaistakin paljon alempi. Tietty herramentaliteetti heihin tarttui myös Etelä-Afrikassa, jossa alkuasukkaat tekivät raskaan työn, kuten monessa muussakin paikassa.
Kun laivan lastaus ja purkaminen vei pitkiä aikoja, oli merimiehillä runsaasti aikaa tutkia satamakorttelien ilopaikkoja, joiden anti kuitenkin oli aika yksipuolista.
Mutta laivalla ei ollut ketään muuta töitä tekemässä, kyllä varustamon menestys kiskottiin ihan suomalaisesta selkänahasta. Jokunen ulkomaalainenkin miehistössä oli ja moni merimies puhui merimiesengelskaa, sitähän opittiin kun kerran tarvittiin. Se oli sen ajan kosmopoliitisuutta.
Muuten, merimiesten määrä oli huippuaikoina varsin merkittävä ja nimenomaan heillä oli paljon kosketuksia anglosaksiseen maailmaan. Lisäksi tuli siirtolaisuus, joka auttoi tyhjentämään maatamme liikaväestöstä. Omia kolonioita meillä ei ollut, mutta entisissä Englannin siirtomaissa oli vielä tilaa.
Itse kullakin oli laivassa omat huolensa ja tavoitteensa. Kapteeni joutui tasapainottelemaan varustamon edun ja laivan turvallisuudenkin välillä. Hänenkään paikkansa ei ollut mikään eläkevirka, vaan varustamon päätöksistä kiinni.
Oma lukunsa olivat erilaiset rellestäjät, joita mukaan siunaantui useitakin. Aluksi viinat oli siltä porukalta vietävä väkivalloin, kun töitten tekeminen alkoi käydä heikoksi.
Vielä hullumpi oli muuan pari, joka humalapäissään päätti satamassa panna koko laivan mullin mallin, muka kunnioitusta hankkiakseen.
Mutta toki näistä selviydyttiin, kuten myös Bombayn tarjoamista sukupuolitaudeista. Aikansa pienoisyhteiskuntana laiva näyttää olleen varsin kiinnostava tapaus, jota on vaikea verrata myöhempiin yhteisöihin.
Tässäkään laivassa ei ollut mukana yhtään naista, mikä lieneekin ollut tuohon aikaan sääntönä. Vain kapteenin perhe seurasi joskus mukana. Sotien jälkeen tilanne muuttui ja ns. messikallen virkaakin hoiti usein nainen, jota joka tapauksessa kutsuttiin kalleksi.
Nykyäänhän kuulemma puhutaan jo yhtenäispäällystöstä ja ruuankin lämmittää itse kukin mikrossa itselleen. Satamissa ei lojuta, vaan roro-alukset lastataan ja puretaan tunneissa.
Edistystähän tuo kaikki on, mitäpä sanoakaan. Samalla merenkulusta on hävinnyt se romantiikka, joka siihen aikoinaan liittyi. Tuhannet suomalaisetkin kävivät jo sata vuotta sitten vuosittain etelässä, aina tropiikissa saakka. Se oli jotakin se, sillä halpalentoja ei kukaan vielä edes kuvitellut.
Noista ajoista muistuttavat enää lähinnä merimieslaulut ja vanhat iskelmät, joissa maanmiehemme seikkailevat milloin missäkin eksoottisessa paikassa. Merimies oli erimies, kuten sanottiin.
Mutta jo tuossa kirjan kuvaamassa vaiheessa saatettiin murehtia todellisen merenkulkijan häviämistä purjelaivojen mukana. Kuten Harry Martinson sanoi höyrylaivamiehille: Ni är inga sjömän, ni är sjöarbetare.
Sitähän nämä Koivistoisenkin kuvaamat miehet ennen muuta olivat.
"Tuhannet suomalaisetkin kävivät jo sata vuotta sitten vuosittain etelässä, aina tropiikissa saakka. Se oli jotakin se, sillä halpalentoja ei kukaan vielä edes kuvitellut."
VastaaPoistaLähinnä sotarymistelyiden kuvauksista tunnettu Reino Lehväslaiho ennätti eläessään myös merimiehen hommia koetella, ja kirjoitti kokemuksistaan varsin värikkään kirjansa S/S Bombata, jossa kuvataan aluksen matkaa aina Brasiliaan ja Argentiinaan saakka. Kaukomaita ne nytkin toki ovat, mutta tuon ajan kulkupeleillä vielä paljon huikeamman taipaleen takana. Mutta näkihän siinä toki maailmaa hieman eri perspektiivistä kuin jollain mannertenvälisillä lennoilla.
-J.Edgar-
Asiaa sivuavasti tuli mieleen Kummisetä II:n alkukuvissa New Yorkin satamaan lipuva purjealus. Näkymä vihjailee Vito Corleonen saapumista New Yorkiin, mikä tietenkään ei voi olla totta, koska kyseinen Moshulu niminen alus rakennettiin Corleonen kerrotun saapumisen jälkeen.
VastaaPoistaMoshulu nähdään myös Rocky-elokuvan harjoittelujakson kuvissa ja Blow Out elokuvan loppukuvissa.
Alun perin nelimastoparkki rakennettiin saksalaiselle varustamolle Skotlannissa. Se valmistui 1904. Alus kuljetti hiiltä Walesista Etelä-Afrikkaan, nitraattia Chilestä Saksaan, jne.
Ensimmäisen maailmansodan aikana amerikkalaiset takavarikoivat aluksen. Samalla nimi muuttui ensin Dreadnoughtiksi ("one who fears nothing") ja vähän myöhemmin samaa tarkoittavaksi Senecalin kielen sanaksi Moshulu.
Gustaf Erikson osti Moshulun 12 000 dollarilla vuonna 1935. Hintaa ei päätä huimaa, kun kyseisen vuosimallin Fordin eri versiot olivat haarukassa 550 – 750 dollaria.
Vuonna 1938 Eric Newby tuli alukselle oppimaan merimiestaitoja. Hän oli tuolloin 18-vuotias ja liittyi miehistöön Belfastissa. Laiva oli matkalla Port Lincolniin Australiassa, jonne se saapui 82 päivää myöhemmin. Paluumatka Irlantiin otti 91 päivää ja perille saavuttiin 10.6.1939. Kokemuksistaan matkan aikana Newby kirjoitti kirjan The Last Grain Race (1956). Suomennoksen nimi Viimeinen kilpapurjehdus(1986) tuntuu vähän harhaanjohtavalta, koska alkuperäinen nimi viittaa viljakuljetusten kiirehtimiseen ennen suursodan syttymistä.
Moshulun miehistö koostui melkein pelkästään suomalaisista ja ruotsalaisista merimiehistä, mikä Newbyn mukaan aiheutti jatkuvaa kahnausta.
Vuonna 1940 saksalaiset takavarikoivat Moshulun Kristianstadissa Norjassa. Sodan jälkeen alus vaihtoi omistaa ja käyttötarkoitusta useaan otteeseen kunnes Suomen valtio 1961 osti sen vaihtokaupalla venäläiseen rukiiseen. Moshulu tuotiin Naantaliin, missä se toimi viljavarastona. .Vuonna 1970 amerikkalainen ravintola-alan yhtiö osti aluksen.
Nykyisin Moshulu on ravintola- ja museolaivana Philadelphian Penn’s Landingissä.
Joo, Newbyn kirja on klassikko. Onnistuin näkemään Moshulun Naantalissa, mutta se oli jo ilman takilaa.
PoistaMerenkulku on yksi vanhimmista ammateista.
VastaaPoistaSiinä näkee erityisesti eri paikkojen nurjat puolet.
Eräs hyvin läheinen henkilö oli nuoruudessaan juuri ennen sotia merillä - lähinnä Euroopan reiteillä Englantiin, Ruotsiin, Norjaan ja Hollantiin sekä Aatun paratiisiin.
Hän arvosti Englantia kulttuurisessa mielessä aina mutta vähemmän arvostusta liikeni saksalaiselle tyylille hoitaa asioita - aatulainen ajattelu korosti sen pahimpia puolia - ja erään idempänä sijaitsevan maan ilmiöille.
Kyse oli nimen omaan kulttuurisista seikoista, ei yksilöistä. Kyse oli realismista ilman rasismia.
+
Jokainen uhminen on lopulta oman maansa kulttuurin vanki ainakin vähän ja häntä pidetään samanlaisena kuin muitakin, oli syytä tai ei.
Suomalainen on aina juoppo, erään ryhmän edustaja vie kellonkin ranteesta, yksi ryhmä ovat kaikki homoja jne.
Tällaiset stereotypiat pitäisi unohtaa ja huomata että kaikissa kulttureissa on sekä mänttejä että ihan fiksuakin porukkaa.
+
Katsoin jotain dokumenttia - ehkä Carhagon ja Rooman välinen meritaistelu silloin kauan sitten - ja tuli mieleen kaleerien käyttämisen syyt.
Laivasta tuli "moottoroitu" kun sitä voitiin myös soutaa. Toki moottorina olivat ehkä orjat tai sotavangit tai muuten huonossa asemassa olevien henkilöiden "luokka".
Samalla laivan rakenne muuttui, eli eteenpäin päästiin pienemmällä määrällä purjeita ja syväys pieneni, koska purjeiden pinta-ala ja mastojen ja muun rakenteen paino oli matalampi.
Eli osa laivoista voitiin ajaa lähemmäs rantaa tai matalampaan luonnonsatamaan joja teki mm. sodissa maihinnousuista helpompia ja kaupankäynnissä oli helpompaa päästä paikkoihin joissa joku muu ei pystynyt käymään laivojen erilaisuuden takia.
Samalla ikuisen "ongelman" eli väitetyn liikaväestön tilanne oli ratkaistu, laivastoon vain mm. soutajiksi.
Myöhemmin Britannia ja muut isot siirtomaavallat saivat sijoitettua osan liikaväestöstä uudelleen "tyhjiin" siirtomaihin ja vähitellen erilaisia tuotteita ja muuta arvokasta tuli takaisin emämaahan.
Teollinen vallankumous olisi ollut erilainen ilman siirtomaiden olemassaoloa.
Kuitenkin joissain asioissa teollinen vallankumous oli paluuta vanhaan rooman aikaiseen. Rooman hallitsemilla alueilla on mm. oluut teollisia leipomoita ja muita hyvin korkean jalostusasteen tuotteita valmistavia laitoksia. Esimerkkinä vaikka miekkojen teräs ja monet vastaavat tuotteet joita ei edes osata nykyään valmistaa.
Miekkateräkselle kun voisi olla käyttöä ihan siviiliasioissakin.
Ylipäätään teollisen vallankumouksen todellista merkitystä on korostettu väärästä näkökulmasta. Tekniikka oli vanhojen ideoiden uusia sovelluksia tai vanhat ideat oli mahdollista toteuttaa kun valmistusmenetelmät kehittyivät.
Vaarini isän veli seilasi laivurina kaljaasia Tukholmaan lastina halkoja. Takaisin purjehdettiin tiilikuorman kanssa. Tiilistä rakennettiin sitten Porin puuvillatehdas (nyk. Cotton).
VastaaPoistaMielenkiintoinen kirja: Trampa däck; Berättelser från de sju haven (Spencer Unlimited 2009). Mukana on monen suomalaisenkin kertomuksia.
Kuulun viimeiseen ikäluokkaan, josta pojat kansalaiskoulun jälkeen 15-vuotiaana karkasivat merille. Useampi tuttu, yksi luokkakaveri, ja yksi vielä minua nuorempi kaveri lähtivät. Epäilemättä siinä oli työntövoima mukana, mutta myös aitoa merihenkeä, vaikka järvialueilla elettiin, ja hinkua kauas, eräänlainen miehistymisriittikin se oli. Muutaman Eurooppakeikan jälkeen sällit koluamaan valtamerille, ja ennen 18 ikää sekin täyttyi. Oli kiva, paikallejääneenä, jututtaa näitä kavereita, yleensä he palasivat kotipitäjään aikansa seilattuaan. Selvä piirre heillä oli päästä mahdollisimman kauas kotiseudun pienkksi käyneistä ympyröistä, jossa ehkä jonkinsortin sivuraide jo häämötti. Ehkäpä jollai tapaa kuvaava oli erään pojan kertomus, miten hän halusi kauas, minne tahansa, kunhan ei oman suunnan ihmisiin törmäisi. Niin hän päätyi Caracasiin, ja astuessaan ensimmäiseen merimieskapakkaan ajatteli vetäö lärvit, eikä "ketään tuttua" olisi kyttäämässä. Kun hön astui baariin, tiskin päässä roikkui pari vuotta vanhempi kaveri kotipitäjästä. Hemmetti, mitä säö täällä roikut? kuului repliikki. Ehkäpä oientä merikerrointa jutussa oiilee, mutta varsinainen juju kai siitä avautuu. Selviytyminen omillaan, pärjätä kovassa maailmassa. Viimeinen kova karun nuoruuden ikäluokka, ei sellaisia enää ole ikä tule?
VastaaPoistalaitetaan nyt vielä puumerkki muisteloon: ei ollut tarkoitus puhua pinon takaa, mutta "äly"kännykkä ei ottanut kuvakuittausta mukaan.
Poista"Huithapeli lienee alun perin tarkoittanut Lontoon Whitechapelista pestattua merimiestä."
VastaaPoistaPaljon olen vuosien myötä kuullut ja lukenut, mutta tuo oli uusi tieto. Kiitos siinä. Kun sen on kerran kuullut, se tuntuu itsestään selvältä.