Ulkopuolisen merkintöjä

 

Kuuden tunnin autuus

 

Motto:

Kuusipa tuntia onnehen,

viimeinkin nään kai hetken sen…

 

Kapitalismissa työ on ihmisen vihattu kirous, mutta kommunismissa se muodostuu ensimmäiseksi tarpeeksi, jonka kautta ihminen voi purkaa luovan energiansa.

Näinhän sitä aikoinaan ns. tieteellisen sosialismin piirissä todisteltiin. Jostakin syystä kuitenkin Venäjän kommunistisen puolueen toisessa ohjelmassa vuodelta 1919 luvattiin kaikille kuuden tunnin työpäivä ilman palkan alennusta, jahka sosialismiin siirrytään.

Työn lisäksi olisi toki osallistuttava kahden tunnin ajan päivittäin hallintotehtäviin ja opiskeluun. Hallinnonhan arveltiin olevan jokaisen intohimona ja nyt koko kansa pääsisi tästä autuudesta osalliseksi.

No, tämä oli tavoitteena, mutta kun viisivuotissuunnitelmia alettiin toteuttaa, havaittiin hyvin pian, että työtä olikin tehtävä paljon, paljon enemmän kuin ennen. Niinpä siirryttiin 7-päiväisen viikon sijasta 10-päiväisiin dekadeihin. Nyt työ jatkui tauotta ja vapaa-aika jäi kovin vähiin, mutta osasiko kukaan sellaista vaatiakaan, kun oli päässyt toteuttamaan ihmettä maan päällä eli sosialistisen yhteiskunnan rakentamista.

Todellisuudessa yhteiskunnassa oli paljon ns. menneisyyden jäänteitä, jotka keplottelivat kuka milläkin tavalla itselleen mahdollisimman paljon mahdollisimman pienellä panoksella. Yhteiskunnan suureksi huoleksi tuli kontrolloida näitä tyyppejä ja estää vetelehtiminen, työpaikkaturismi, juopottelu ja rokuloitseminen (sanasta proguljat, kuljeskella huvikseen).

Kun sota alkoi näyttää todennäköiseltä, kiihdytettiin työtahtia entisestään ja ammattiliitot pyysivät valtiolta kovempia toimia pinnareiden ja lusmujen kurissa pitämiseen. Niinpä säädettiin kuuluisa 20 minuutin laki, jonka toistuvasta rikkomisesta (myöhästyminen yli 20 minuuttia) voitiin panna lusimaan.

Asiassa ei ollut totalitaarisen ajattelun kannalta mitään kummallista. Sosialismissa työläiset työskentelivät omaksi hyväkseen ja mitä enemmän he niin tekivät, sitä enemmän he hyötyivät. Lakkoilu tai palkankorostusten/vapaa-ajan vaatiminen olisi merkinnyt vihollisen puolelle asettumista. Jokainen tietoinen työläinen ymmärsi asian.

Ei se ollut vapauden puutetta, sillä vapaus ei merkinnyt eikä voinut merkitä mitään muuta kuin välttämättömyyden ymmärtämistä ja hyväksymistä. Tässähän lienee jotakin tuttua nykyäänkin?

Kun NKP:n III puolueohjelma vuonna 1961 julisti kommunistisen yhteiskunnan tulevan pääpiirteissään rakennetuksi vuoteen 1980 mennessä, se lupasi samalla paitsi kansalle ylivertaisen elintason, myös maailman lyhimmän työpäivän. Taas oli kuusi tuntia kyseessä.

Taas kerran kuitenkin huomattiin, että työtä tarvitaan vain enemmän ja enemmän ja niinpä sitä ryhdyttiin tekemään vapaaehtoisesti. Ns. kommunistisen työn iskurit tekivät enemmän kuin heidän velvollisuutensa olisi ollut. He olivat uuden yhteiskunnan airuita, sillä kommunismin vallitessa ei kukaan enää saisi mitään palkkaa.

Sen sijaan jokainen saisi vapaasti nauttia mielin määrin kaikkia mahdollisia hyödykkeitä. Se olisi yltäkylläisyyden yhteiskunta, joka lanseerattiin läheiseen tulevaisuuteen jo ennen kuin lännessä oli alettu puhua käsitteestä affluent society.

Idean oli määrä sytyttää neuvostokansa uuteen moraaliseen paloon, jossa kollektiiviset päämäärät korvaisivat pienen henkilökohtaisen, pikkuporvarillisen onnen. Samaan aikaan olisi materiaalinen yltäkylläisyys joka tapauksessa myös tarjolla.

Yleinen hokema niille, jotka olivat tyytymättömiä, oli: Huomenna tulee (zavtra budet). Koiranleuat puhuivat sen mukaisesti uudesta uskonnosta nimeltä zavtrabuddhismi (tai skorobuddhismi).

Vaikka kommunismin ilmentymiä jo puhkesi esille sosialistisessa yhteiskunnassa, oli toistaiseksi tunnustettava ns. materiaalinen intressi. Myös työaika venyi kiusallisesti pidemmäksi kuin lännessä, jossa yleisesti siirryttiin viisipäiväiseen viikkoon.

Kaiken kaikkiaan oli hiukan kummallista, että työajan kerrottiin lyhenevän ja lyhenevän, vaikka työstä oli tulossa ihmisen ensimmäinen tarve. Miksei sitä voitu antaa kaikille niin paljon, että riittää?

Joka tapauksessa koko tuo kommunistinen yhteiskunta, jota puolue oli tavattoman juhlallisesti ja arvovaltaisesti luvannut, jäi tulematta.

Sen sijaan voitiin havaita, että lännessä olivat NKP:n ohjelman pykälät toteutuneet paljon täydellisemmin kuin Neuvostoliitossa. Tämä koski niin henkisen ja ruumiillisen työn sulautumista yhteen, maaseudun ja kaupungin erojen häviämistä, naisen tasa-arvoa, kotityön minimointia ja jopa perheen hävittämistä sen vanhassa muodossa.

Kaikki sinänsä hyvät tai ainakin hyvää tarkoittavat päämäärät toteutuivat siellä, missä niiden ei olisi pyhien kirjoitusten mukaan pitänyt toteutua. Oma maa ei jäänyt jälkeen vain taloudellisessa hyvinvoinnissa, vaan myös sosiaalisissa uudistuksissa. Bolševikkien perillisille jäi kouraan Musta Pekka.

Mutta toki yksi asia on täällä pohjoismaisen sosialisminkin (verratkaapa Pohjolaa USA:han!) piirissä vielä toteuttamatta ja se on kuuden tunnin työpäivä. Työ sinänsä on jo useilla aloilla muuttunut ihmisen ensimmäiseksi tarpeeksi ja valitettavasti käynyt myös niukaksi, joten sen entistä tasaisempi jakaminen on todella houkutteleva ajatus.

Totean varmuuden vuoksi, että kyllä minustakin olisi syytä pyrkiä työajan lyhentämiseen ja tietenkin mielellään ilman palkanalennuksia. Joillakin aloilla se onnistuu ja on jopa toteutettu, toisilla taas ei. Työtehon nostaminen merkitsee sitä paitsi yleisesti ottaen hiostusta, jota kaikki ehkä eivät tervehdi ilolla.

Kannattaa kuitenkin myös muistaa ajatuksen historia. Silloin, kun se ensimmäistä kertaa nostettiin esille, uskottiin, että ne pari lisätuntia käytettäisiin innolla hallinnon tehtäviin ja opiskeluun.

Käytännössä ne luultavasti on kaikkialla käytetty lähinnä juopotteluun ja irstailuun, jotka ovat luultavasti primäärisempiä tarpeita kuin opiskelu ja hallinto tai kulttuuri yleensä.

Niiden, jotka vaativat työajan lyhentämistä kannattaisi samalla pitää silmällä sitä, minkälaiseen toimintaan ihmiset ovat halukkaita tuon lisääntyvän vapaa-aikansa käyttää.

On selvää, että ihmisellä on henkisiä tarpeita ja halua kehittää itseään. Luulen, että nykyäänkin niitä on kohtuullisen hyvin onnistuttu viljelemään esimerkiksi työttömien keskuudessa. Mutta ongelmia on, paljonkin.

Valtava määrä lisää vapaa-aikaa merkitsee monia haasteita myös sen käytön järjestämisessä. Jospa vain ihmiset saataisiin siksi aikaa vaikkapa vain potkimaan palloa tai heittämään tikkaa, elleivät he muuta keksi. Luultavasti vain he todennäköisemmin kuitenkin vain tuijottavat toisten harrastamaa urheilua, katselevat raakoja tai muuten kiihottavia sarjoja, kuuntelevat muodikkaita renkutuksia ja ainakin latkivat sen tikanheiton lomassa olutta.

Aika on arvokkainta, mitä ihmisellä on, mutta miten hänen tulisi se käyttää? Kysymys on suorastaan eksistentiaalinen. Elämässä pitää varmaankin olla mahdollisimman kivaa, mutta entäs sitten? Mahtaako se riittää?