Politiikan taituri

 

Sisukas imperialisti

 

André Maurois, Disraeli. Suomentanut Aino Tuomikoski. Kirja 1928, 356 s.

 

Benjamin Disraeli alias lordi Beaconsfield, kuten hänet myöhemmin tunnettiin, oli kieltämättä erikoinen ilmestys Englannin politiikassa.

Kuten nimestäkin kuulee, hän oli juutalaista sukuperää eikä sitä suinkaan kätkenyt vaan päinvastoin korosti juutalaisuuden suurta merkitystä ja arvoa länsimaiselle kulttuurille. Tosin hän itse oli kristitty ja ilmeisesti jopa hurskas sellainen, mutta leimautui joka tapauksessa itämaalaiseksi, mitä vastustajat eivät välttäneet tuomasta esiin.

Ranskan akatemian jäsen André Maurois, joka muuten itsekin oli juutalainen, näyttää hyvin ymmärtäneen Disraelin tilanteen poliittisena toimijana ympäristössä, joka piti häntä muukalaisena, vaikka hän oli mitä parhaimmin omaksunut kaikki englantilaisuuden attribuutit.

Disraelin elämä ei ollut helppo polku suoraan huipulle, vaikka hänen lähtökohtansa eivät kaikelta osin olleet huonot. Joka tapauksessa hänen sukunsa ei kuulunut siihen joukkoon, joka vanhastaan nautti kunnioitusta.

Loistavalahjainen, kaunis nuorukainen joka tapauksessa asetti tavoitteensa mahdollisimman korkealle. Hän kuitenkin luotti liikaa itseensä ja onnettareen ja joutui jo hyvin nuorena kokemaan myös sen oikullisuuden. Määrätöntä kunnianhimoa ei lopulta mikään masentanut, vaan tie jatkui politiikkaan, jossa myös oli tarjolla joukko pittoreskeja epäonnistumisia.

Varsin huikea on kuvaus Disraelin neitsytpuheesta alahuoneessa, jossa lakkaamattomat naurunräjähdykset säestivät hänen yleväksi tarkoitettua kaunopuheisuuttaan. Aito englantilainen heckling, jollaisesta meidän parlamentaarikkojamme nuhtelevilla moralisteilla ei ole aavistustakaan, teki nuoresta leijonasta heti pellen, jota ei haluttu ottaa vakavasti.

Thomas Carlyle suorastaan kyseli, miten kauan John Bull sietäisi moisen apinan tanssivan vatsallaan.

Mutta rautainen tahto vei Dizzyä eteenpäin. Hän loi itselleen määrätietoisesti vakavan imagon ja lopulta pakotti ottamaan itsensä vakavasti. Hän johti konservatiiveja taistelussa vapaakauppaa vastaan, mutta ei epäröinyt vaihtaa rajusti linjaansa, kun tarjolla oli poliittisia etuja.

Disraelin arkkivastustajaksi nousi sittemmin Gladstone, jonka hurskas imago vertautui Disraelin demoniseen itämaalaisuuteen. Vastakohta ei Disraelin puolelta niinkään perustunut vihaan kuin siihen, ettei hän kyennyt ymmärtämään, mikä vastustajaa oikeastaan liikutti.

Muuan tärkeä asia, joka jakoi parlamenttia, oli suhtautuminen siirtomaihin. Jotkut vaativat jopa niistä irtautumista, nehän veivät valtakunnan loputtomiin konflikteihin kaukana kotoa ja maksoivat paljon rahaa.

Disraeli kunnostautui myös siirtomaapolitiikan suosijana, vaikka ongelmia riitti Zulusodasta Afganistanin selkkaukseen. Suezin kanavan osakkeiden kaappausta pidettiin hänen mestarisuorituksenaan ja itämaisen kysymyksen varjolla hän onnistui saamaan Englannille Kyproksen.

Berliinin kongressia vuonna 1878 kirjoittaja kuvaa laajasti ja sen tuo melko unohdettu, mutta hyvin tärkeä tapahtuma ansaitseekin. Se oli tilaisuus, jossa Englanti ja Venäjä pelasivat pokeria suurin panoksin ja jossa ratkaistiin Osmanien valtakunnan kohtalo toistaiseksi. Paradoksaalisesti Saksa, joka koko tapahtuman järjesti, sai Venäjän vihat niskoilleen ja tie ensimmäisen maailmansodan asetelmiin alkoi hahmottua.

Maurois kuvaa Bismarckin ihastumista vanhaan Disraeliin: Der alte Jude, der ist der Mann! Pelissä, josta ei dramatiikkaa puuttunut, Disraeli onnistui hankkimaan maalleen loistavan diplomaattisen voiton ja muovaamaan karttaa mieleisekseen laukaustakaan ampumatta.

Tuohon aikaan siirtomaita ja sellaisiksi sopivia alueita katseltiin vielä nimenomaan maastamuuton näkökulmasta: eikö tuollakin olisi alue, joka sopisi maahanmuuttajille, siis eurooppalaisille…

Loistavan suorituksen johdosta kuningatar Viktoria, joka muutenkin oli oppinut suuresti arvostamaan Disraelia, korotti tämän Beaconsfieldin jaarliksi, herttuaksi nimittäminenkin olisi ollut mahdollinen tuolle miehelle, joka oli aloittanut uransa verkostoja vailla olevana juutalaispoikana hyvin säätytietoisessa yhteiskunnassa.

Maurois’n teos ei ole mikään tieteellinen biografia eikä sellaiseksi pyrikään. Se muistuttaa pikemmin Plutarkhoksen elämäkertoja ja keskittyy loistamaan henkevyyksillä ja upeilla kielikuvilla, jota elävöittävät kirjaa.

Päähenkilön moraaliset ominaisuudet ovat keskeinen osa kuvausta, eivätkä ne näytä niinkään huonoilta, vaikka machiavellismin taitaja epäilemättä tulkitsi tehtäväänsä toisin kuin esimerkiksi hänen arkkivastustajansa Gladstone, joka pukeutui perienglantilaisen tekohurskauden, cantin kaapuun. Molemmat saattoivat pohjimmiltaan hyvinkin olla moraalisia, joskaan tuskin vilpittömiä.

Disraelin avioliitto kaksitoista vuotta vanhemman naisen kanssa oli hyvin onnellinen parisuhde, vaikka jäikin lapsettomaksi. Yksityiselämässään Disraeli oli myös tuottelias ja arvostettu romaanikirjailija, jonka eräät romanttiset teokset menivät kuin kuumille kiville

Kaiken kaikkiaan lienee Maurois’n arvio Disraelin vaikutuksesta maansa politiikkaan varsin uskottava. Sen mukaan kykenee mies vähemmän painamaan leimaansa valtaan, kun valta painaa häneen, mikäli hän joutuu toimimaan maassa, jossa on hyvin järjestetty ja vakiintunut kulttuuri.

Sen sijaan Napoleon, joka sai vallan käsiinsä sekasortoisessa Ranskassa, saattoi painaa leimansa kokonaiseen kansaan sadaksi vuodeksi ja enemmänkin. Napoleon loi aikakautensa, mutta Disraeli joutui hoitamaan sellaisiakin asioita, jotka olivat hänelle vastenmielisiä.

Väriläiskä tuo mefistomainen vehkeilijä joka tapauksessa oli Englannin politiikassa ja sekin on jo suoritus sinänsä. Sen verran värikästä on tuo politiikkakin ollut kautta aikojen.