Murheellisten tarinoiden talo?

 

Sota museossa

 

Wienin sotamuseon julkisivua koristaa suurokokoinen teksti: Sota kuuluu museoon! Siitä kaikki täysijärkiset voinevat olla yhtä mieltä, mutta eihän asia ole vielä sillä selvä, museon kannalta.

Miten se sota museossa esitetään, on loputtomien kysymysten aihe. Museoväelle voidaan esittää ja esitetään helposti yhtä mahdottomia tehtäviä kuin historian opettajille.

Ei muutamassa vuodessa parin viikkotunnin avulla kenestäkään voida tehdä historian eksperttiä eikä yhteen, suureenkaan rakennukseen mahdu kovinkaan monen sodan olennaistenkaan seikkojen esitteleminen. Valintaa, valintaa ja taas valintaa tarvitaan. Niinpä jää aina suuri joukko yleisöä, joka tuhahtelee niin kouluopetukselle kuin museoille: ei meille sitäkään opetettu, eikä sitäkään ja siitäkin sanottiin vain, että…

Näin on ja näin on aina oleva.

Kuitenkin on kiinnostavaa verrata eri maiden tapaa esittää museoissa oma historiansa ja siinä luvussa myös omat sotansa. Nehän ovat mitä suurimmassa määrin valtioiden omantunnon kysymyksiä. Sodat ovat sinänsä valtioiden juhlaa. Väkivalta ja pakottaminen ovat niissä olennaisia asioita ja kaikki saavat ne luvan hyväksyä.

Kansalaisten suuret joukot pysyvät mukana eri sodissa ja eri maissa hyvin eri tavoin. Tarinat sodista ovat joskus, kulttuurin tietyissä kehitysvaiheissa, olleet hyvinkin kauniita ja yleviä ja yleensä valtio on mitä suurimmassa määrin tukenut tällaisia tulkintoja.

Sodan raadollinen puoli on hyvin monissa maissa kuitenkin tunkenut myös vahvasti esille ja siitä, toisin kuin mahtipontisesta ja sentimentaalisesta virallisesta tarinasta, voidaan yleensä aina tuntea aito elämän- tai siis kuoleman maku, joka kansakunnan suurina hetkinä on haluttu ainakin toistaiseksi unohtaa.

Jonkin aikaa sodan jälkeen tämä toinen, jermujen, näkökulma yleensä nousi voimalla esille muun muassa kirjallisuudessa, mikä meiltäkin hyvin tunnetaan. Vähitellen siitä on meillä tullut jopa keskeinen osa sodan suurta tarinaa, mutta samaa tuskin voi sanoa kaikista muista maista.

Kun asiaa mietin, huomaan, että olen käynyt monien merkittävien suurvaltojen sotamuseoissa, Turkista ja Venäjältä hamaan Ranskaan ja Englantiin ja myös esimerkiksi Ruotsin ja Itävallan sotamuseot ovat nekin suurvaltojen museoita, näin voi kai sanoa jopa Espanjan museosta.

Pienten valtojen sotamuseoista muistelen käyneeni ainakin Viron ja oliko nyt Serbian museoissa. Tanskan ja Norja pitänee ainakin ottaa listalle tulevaisuudessa. Suomelle ei oikein sotahistoriansa kannalta löydy omasta kokemuksestani sopivaa vertauskohtaa.

No, yhtä kaikki. Vanha Sotamuseo Uudenmaan kasarmeilla oli yksinkertaisuudessaan vaikuttava. Muistan, miten joku venäläinen vieraani totesi, että jokainen maa rakentaa näköisensä sotamuseon. Hän vaikutti myönteisesti yllättyneeltä.

Sotahistoriaamme kuuluu sentään koko maailmaa syvästi ja syystäkin hämmästyttänyt ja suorastaan järkyttänyt talvisodan puolustustaistelu, joka museossa kuitattiin hyvin eleettömästi: se, joka oli asioista perillä, ymmärsi sitäkin paremmin, mistä oli kysymys. Ja ne, jotka eivät olleet eivätkä ole niistä perillä, jäävät aina osattomaksi tällaisista asioista.

Sen ohella museossa oli eri aikakausilta monenmoista muuta, mutta kaikki esiin tuotuna koruttomasti ja ikään kuin toteavasti. Siinä ehkä juuri olikin se suurin ja vaikuttavin kaunopuheisuus.

Käsittämättömässä viisaudessaan Senaatti-kiinteistöt (onko se oikeasti rikollinen organisaatio?) tyhjensi sitten koko kasarmin ja ylhäisessä tyhjyydessään se on saanut siellä seitä tähän päivään asti, kaiketi jollakin merkillisellä tavalla lisäämässä valtion kuviteltuja tuloja?

Kun Sotakorkeakoulu siirrettiin Santahaminaan, olisi näihin rakennuksiin mahtunut paitsi mainio Sotatieteellinen/sotahistoriallinen kirjasto myös sotamuseo, jolle olisi voinut antaa vaikkapa lisää yhden rakennuksen.

Nyt museo karkotettiin Suomenlinnaan, jossa oli kyllä jo kiinnostava tykistömuseo, lähinnä järeän rannikkotykistön osalta. Nyt siitäkään ei jostain syytä näy enää jälkeäkään. Onkohan ne ammukset kyörätty jonnekin Hämeenlinnaan…?

En tiedä, kasvoiko näyttelytila tämän operaation johdosta lainkaan. Kokoelmien kertomat tarinat ainakin vähenivät, sikäli kuin saatoin lyhyen kännin puitteissa havaita.

Ennen museossa tunnettiin Suomen sotahistoria myös Ruotsin vallan ja autonomian ajalta ja totta maar, ne aikakaudet kyllä kuuluvat myös maamme historiaan.

Onko nyt tosiaan laitaa, että unohdetaan kokonaan maamme historia ennen vuonna 1917? Ei Suomi silloin syntynyt, eikä edes vuonna 1809. Normaalijärkinen historiantaju kertoo meille, että se oli olemassa jo kauan sitä ennen.

Mitä tulee sotahistoriaan, olisi tärkeää kertoa kansalaisillemme myös suomalaisen sotaväen tarina jo ennen suurta Pohjan sotaa ja etenkin sen aikana. Ruotujakolaitos ja ne aselajit, jotka olivat koko ajan läsnä talonpoikien arjessa, ovat historiamme tärkeitä kulmakiviä, puhumatta virkatalojen merkityksestä, myös kulttuurisessa mielessä.

Armeijan ylläpitäminen ei ole vain sotaa, mutta kuuluu kyllä myös sotamuseon alaan. Maamme linnoitukset, laivastot, vapaajoukot, oppilaitokset ja muut militääriset instituutiot, kartoitusta myöten ansaitsevat muistamista.

Sitä paitsi suomalaiset eivät ole käyneet sotia vain venäläisiä vastaan. Osittain niitä on käyty myös venäläisten rinnalla ja myös esimerkiksi tanskalaisia vastaan. Tuhoisin vanhan historiamme taistelu taisi olla Lundin taistelu 1676, jossa itäsuomalaiset Burghausenin rakuunat kaatuivat liki viimeiseen mieheen.

Kuten alussa tuli jo mainittua, puutteita museoista ja kouluopetuksesta löytyy ja tulee löytymään aina loputtomasti. Silti toivoisi, että suurimpia aukkoja ainakin pyrittäisiin tulevaisuudessa paikkaamaan.

Mitä taas tulee siihen henkeen, jossa sotaa kuvataan, tuntuu ainakin äkkiä katsoen siltä, että vanha eleettömyys on ainakin pääosin säilynyt ja sitä kannattaneekin vaalia.

Ruotsin sotamuseossa sen sijaan on havaittavissa melko selvä pasifistinen paatos, jota tuskin voi sinänsä pitää pahana. Hulluhan sitä sotaa ihannoisi.

Tukholmassa sodan glooria on kuihdutettu olemattomiin ja Helsingissäkin tuntuu siltä, että keskeiseksi sodassa on noussut eräänlainen myönteinen uhri -asia, joka taitaa monen muun maan näkökulmasta tuntua aivan käsittämättömältä, vai eikö?

Tuskinpa sotamuseon tehtävänä voisi olla sodanvastaisuus sinänsä. Ellei asia itse puhu puolestaan, voi kävijä etsiä vikaa omasta päästään.

Joka tapauksessa tuo Suomenlinnan museo nykyisellään voisi kai ainakin toimia jonkinlaisena mementona niin sanotuille pyssyuskovaisille eri maissa. Ennen talvisotaa Neuvostoliitossa hehkutettiin erittäin voimakkaasti sitä ideaa, että voittamattoman puna-armeijan tappiot tulevat olemaan aivan mitättömät ja että sodat käydään vihollisen maaperällä.

Tästä ”hyökkäyssodan syndroomasta” on moskovalainen В.А. Nеvеžin kirjoittanut hyvin kiinnostavan tutkimuksen, joka olisi voinut myös antaa inspiraatiota museon näyttelyn järjestäjille. Talvisota oli tässäkin suhteessa täydellinen sokki, joka teki selvää valheellisesta propagandasta ja sekoitti kokonaan tuon ajan poliittisen ilmapiirin, kuten salaisen poliisin mielialatarkkailu osoittaa.

Ja pientä urputusta vielä: venäläisen kolmen linjan ( 1 linja=1/10 tuumaa) kiväärin suunnittelijat eivät olleet Magant ja Mosin, vaan Nagant ja Mosin. Ja laivassa ei keulalippua eli rainelippua käytetä ajossa, vaan seistessä.