Tulevaisuuden eväitä

 

Ison remontin paikka

 

Osmo Soininvaara, 20-luvun yhteiskuntapolitiikka. Teos 2021, 405 s.

 

Pekka Kuusen teos 60-luvun sosiaalipolitiikka hätkäytti aikoinaan maamme poliittista ilmastoa. Se onnistui kääntämään päinvastaisiksi monet perinteiset ja luontaiset käsitykset taloudesta ja yhteiskunnasta, mutta ei tyytynyt vain surkuttelemaan vallitsevien käytäntöjen kehnoutta, vaan myös lupasi yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista. Ne piti vieläpä saavutettaman miellyttävillä keinoilla, mikä sodan ja pulan jälkeen kuulosti erityisen hyvältä.

Myös Soininvaara on melkoinen visionääri. Hän saarnaa nykyisiä, usein aikansa eläneitä ja irrationaalisia instituutioita vastaan, mutta esittää myös niiden tilalle uusia ja toimivampia. Monia niistä on jo jossakin kokeiltu. Kaikkia toki ei ja poliittisista syistä kynnys niiden kokeilemiseen onkin joskus hyvin korkea.

Soininvaara aloittaa kirjansa osoittamalla, miten absurdia on, että huolimatta ns. työtä säästävien koneiden tavattomasta tehosta, työelämästä on tullut vain entistä kiireisempää ja itse työstä niukka hyödyke, jota ei suinkaan riitä kaikille, vaikka työhaluja olisi. enemmän vain pitäisi saada mammonaa, vaikka sen lisääntymisestä saatava rajahyöty hipoo nollaa ja voi olla jo sen allekin.

Tätä asiaa olen itsekin usein päivitellyt (esim. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ty%C3%B6t%C3%A4+s%C3%A4%C3%A4st%C3%A4v%C3%A4t ).

Aikoineen jopa sampo kuvattiin varsin kohtuullisen vaurauden lähteeksi: siihen kuuluivat jauhomylly, suolamylly ja rahamylly. Konetta ei suinkaan pidetty yötä päivää käynnissä, sillä kukapa olisi tarvinnut määräänsä enemmän jauhoja tai suolaa? Mihin ne olisivat edes mahtuneet? Niitä myymällä olisi toki saanut rahaakin, mutta sitä vartenhan oli jo rahamylly, josta sai pätäkkää yllättäviin tarpeisiin. Ehkäpä vaikka veroja sai maksaa rahalla, kun kauniisti pyysi?

Purnu puhteessa lienee ollut kohtuullinen määrä ajan suurperheellekin, mikäli purnun koko oli riittävä. Ilmeisesti oli, koska mikään turha peli ei sampo ollut, vaan nimenomaan päästi pälkähästä, siis niukkuudesta.

Sammon yhteiskunnallisista vaikutuksista on jälkipolville jäänyt, vaatimattomasti sanoen, kovin vähän kokemuksia. Ainakin se aiheutti kateutta ja houkutteli ryöstöön, mikä sitten pilasi Väinölän välit Pohjolaan. Asian merkitystä on vaikea arvioida, mutta se saattaa olla niinkin suuri, että koko rakkineen hautaaminen ikiajoiksi pois ihmisten ilmoilta saattoi tuntua rationaaliselta ratkaisulta.

Rationaalisia ihmiset kuitenkin ovat vain harvoin ja silloinkaan tuskin ajatellaan omaa nokkaa pitemmälle. Soininvaara on tässä suhteessa hyödyllistä luettava. Kuten Kuusi aikoinaan, hän avaa silmiä asioiden yhteiskunnallisille kokonaisvaikutuksille, joista niin yksityiset kuluttajat ja tuottajat kuin ammattiliittojen kaltaiset etujärjestöt usein viis veisaavat.

Peruskysymys koko kirjassa on, miksi elämämme näillä nykyajan edellytyksillä on suuren kansanosan kannalta lopultakin niin huonoa ja ympäristölle vahingollista. Onhan se parempaa kuin ennen, mutta kyllä parempaakin vielä pitäisi pystyä.

Ympäristön pilaaminen ja kohtuuttomat tuloerot olisi saatava kuriin ja sopivalla yhteiskuntapolitiikalla se ei periaatteessa olisi niinkään vaikeaa. Se poliittinen tahto vain olisi löydettävä.

Mahdollisimman pienet tuloerot eivät sinänsä ole mikään hyvä tavoite. Suomessakin ne ovat luultavasti olleet jopa liian pieniä, kun kotimaista sijoitusvarallisuutta ei ole syntynyt. Toisaalta pienituloiset ovat jääneet loukkuun, jota ei ole kyetty kunnolla laukaisemaan monimutkaisista ja kalliista tukimuodoista huolimatta.

Sitä paitsi tuet ovat usein muodostuneet epäreiluiksi ja suosivat vääränlaista elämäntapaa. Työnteko pitäisi saada kannattamaan, mutta sen tiellä on ay-liikkeen valta. Se ei hevillä asemiaan luovuta ja luulenpa, että tästä Soininvaaran ideasta saadaan kuulla vielä…

Systeemi olisi siis saatavissa rationaalisemmaksi, mutta asian tiellä on monella omia lehmiä ojassa. Soininvaara puhuu polkuriippuvuudesta. Kun on yhdelle tielle lähdetty, niin sitä pitkin sitten edetään. Esimerkiksi Virolla oli onnellinen hetkensä neuvostosysteemin hajotessa, kun saatettiin aloittaa puhtaalta pöydältä.

Soininvaara suosittelee niin sanottua katkaistua negatiivista tuloveroa ja perustuloa. Ne antaisivat työnantajalle mahdollisuuden värvätä ihmisiä hyvinkin pienellä palkalla ilman pelkoa tukien menettämisestä. Minimipalkka, joka suuresti rajoittaa ihmisten pääsyä palkkatöihin, joutaisi pois käytöstä.

Työtä säästävät koneet ovat tehneet jo miljoonien ja kai miljardienkin ihmisten entisistä työtehtävistä tarpeettomia. Vielä 50-luvulla tuli itsekin -ihan vähän toki- väännettyä käsin ruukkimyllyä. Työ oli raskasta ja kaikkea muuta kuin luovaa ja sen tason tehtävien jääminen pois lienee kaikkien intresseissä.

Kuitenkin monet aina, 1800-luvun alun luddiiteista lähtien, ovat vastustaneet ihmistyön korvaamista koneella. Työtä ei olekaan aina, ainakaan heti löytynyt syrjäytyneille. Nyt muuten kuuluvat koodaritkin olevan vaaravyöhykkeessä, kun tekoäly korvaa heidät. Ehkäpä se hypetys siitä, että jokaisen (ja siinä luvussa ehdottomasti myös naisten) pitäisi opetella koodausta, alkaa myös pian vähentyä.

Mutta entä miten käy koko työn ylipäätään? Muistan 60-luvulla Sosiologia-lehdessä ilmestyneen artikkelin, joka pohti sitä, että jossakin vaiheessa tulisi aika, jolloin koneet suunnittelisivat ja rakentaisivat koneita.

Se taitaa jo ollakin käsillä tai ainakin ihan ovella. Silti on paljon mahdollisia ihmisiin liittyviä työtehtäviä, joita koneet pystyvät korvaamaan korkeintaan kehnosti. Tässä luvussa lienevät jopa maailman vanhimmat ammatit. Sen lisäksi erilaiset viihtyisyyttä luovat palvelut voisivat vielä nykyisestäänkin runsaasti lisääntyä. Hoivapalvelujen tarvehan onkin koko ajan kasvussa.

Soininvaara ei tee sitä johtopäätöstä, että ulkomaisen työvoiman hankkiminen olisi turhaa ja tarpeetonta, tarve kuitenkin koskee vain tietynlaista maahanmuuttoa eikä suinkaan sitä, joka syntyy turvapaikkapolitiikan ja houkuttelevan sosiaalipolitiikan seurauksena.

 Legitiimi kysymys joka tapauksessa on, missä määrin, jos lainkaan, on hyväksyttävää sallia rinnakkaiskulttuurien syntyminen maahan määräämään sen tulevaisuutta hamaan maailman tappiin saakka.

Kirjoittaja puhuu paljon ja kiinnostavasti myös ympäristöasioista ja yhdyskuntarakenteen muuttumisesta. Nyt kaikki luova uusi näyttää pyörivän parin yliopistovetoisen kasvukeskuksen ympärillä ja trendi on maailmanlaajuinen.

Mutta eihän se kehitys tähän lopu. Uusi, vihreä elämäntapa saattaa hyvinkin tulla megatrendiksi piankin. Etätyöt eivät vielä ole aiheuttaneet mitään vallankumousta, mutta voihan sekin aika tulla.

Soininvaara on tunnollisesti kaivautunut tarpeellisille lähteille ja esittää ne asianmukaisissa yhteyksissään. Opimme silloin muun muassa sen, että eniten työtunteja vuodessa tekevät Euroopassa venäläiset ja kreikkalaiset ja vähiten saksalaiset.

Kaiken kaikkiaan kirja vahvistaa kuvaa Soininvaarasta älykkönä, joka ei ole sitoutunut puolustamaan mitään ideologiaa silloin, kun se toimii hänen mielestään tavoiteltavia asioita vastaan.

Tällaista asennetta näkisi mieluusti enemmänkin.