Suuria teemoja

 

Aikakautensa tulkki

 

Paavo Rintala, Rikas ja köyhä. Romaani Helsingistä ja Oulusta vv. 1951-52. Otava 1955, 382 s.

 

Paavo Rintala on niitä kirjailijoita, joiden uutta kirjaa ainakin minulla oli tapana aina vuosittain odottaa joskus 1970-80-luvuilla. Toinen oli Hannu Salama.

Näitä kahta, kovin erilaista tyyppiä yhdisti heidän roolinsa todenpuhujina. Siinä, kun Rintala, wikipedian  mainion kiteytyksen mukaisesti, keskittyi pyhyyden, kauneuden ja totuuden etsintään, taisteli Salama valhetta vastaan omalla brutaalilla tavallaan ja omasta näkökulmastaan. Molemmat saivat lokaa niskaansa ja paljon.

Rintalan Sissiluutnantista saatiin aikaan jopa kirjasota, mikä on aivan uskomatonta ottaen huomioon sen, mitä kirjailija yritti sanoa. Pekka Tarkka onkin kirjoittanut tutkimuksen Paavo Rintalan saarna ja seurakunta, jossa hän pyrkii vastaamaan tuohon arvoitukseen.

Entinen teologi Rintalahan oli myös kirjailijana eräänlainen pappi, joka saarnasi totuuden evankeliumiaan ja käytti siinä usein epäsovinnaisia keinoja. Hänen mummonsa ei kuulunut suuriin historiallisiin hahmoihin, mutta elämän kokoisen kohtalon hänkin joutui kokemaan. Myös Mannerheim oli vain ihminen, eikä sen enempää. Mummoni ja Mannerheim, varsin sympaattinen ja asiallinen kirja oli monen mielestä rienausta pahimmillaan.

Mitä kirjasodan aiheuttaneeseen Sissiluutnanttiin tulee, se leimattiin pornografiseksi ja lottia halventavaksi täysin valheellisesti. Eivät nuoret naiset muuttuneet sukupuolettomiksi olennoiksi lottapuvun ylle puettuaan, vaikka moni kai sitäkin yritti. Aivan falskia oli väittää, että koko instituutiota herjattiin, kun kirjailija kuvasi yhden tytön seksinnälkää.

Mutta valtakunnassahan kyllä tosiaan vallitsi virallinen valhe, aikansa poliittinen korrektius, joka kammoksui sitä, että Väinö Linna pani sotilaansa jopa kiroilemaan (!). Se oli osittain yhtä härskin valheellista, kuin se neuvostoliittolainen moraalinen suuttumus, joka ei sietänyt ajatusta siitä, että petroskoilainen Vera olisi tanssinut suomalaisille sotilaille.

Kyseessä oli eräänlainen pikkuporvarillinen säädyllisyys, jota voi verrata kirkkouskovaisuuteen: irralliset sanat ja yksittäiset tapaukset nostettiin suuriksi symbolisiksi asioiksi ja koko ihmisen maailma haluttiin nähdä latteana ja sovinnaisena komediana, ilman siihen kuuluvia syvyyden kuiluja.

Rintalan näkökulma muistutti tässä suhteessa lestadiolaisuutta: virallinen itsetyytyväisyys vertautui ”suruttomaan” nimikristillisyyteen, joka ei ottanut todellisia asioita edes käsittelyyn.

Vastaavasti Rintalan puheenvuorot saivat valtavirran kulkijoilta usein kiivaan tuomion.

Rintala puuttui usein aivan ajankohtaisiin asioihin, suhteet Neuvostoliittoon sekä erityisesti venäläisiin sekä Kekkonen ja hänen linjansa olivat Rintalalla läheisiä. Kekkosen kehotuksesta hän ryhtyikin Rauhanpuolustajien puheenjohtajaksi.

Ennen pitkää Rintala kuitenkin kirjoitti teoksen Valehtelijan muistelmat, jossa hän armottomasti ruoti sitä erityistä poliittisen korrektiuden lajia, johon hän oli törmännyt kekkoslaisen ortodoksian piirissä. Ei se ollut sitä oikeaa suomalaisuutta, jota hän kannatti, Paavali Juustenin ja evakkojen henkisenä perillisenä.

Rintala oli myös milteipä ensimmäinen niistä, jotka kirjoittivat totuudenmukaisen kirjan Leningradin piirityksestä. Siitähän oli tehty tabu myös Neuvostoliitossa, koska sen vaatimat valtavat uhrit olivat suurelta osalta oman johdon vastuulla.

Kirja tehtiin ns. erikoispalvelujen läheisessä suojeluksessa, mutta joka tapauksessa se sisälsi suuren annoksen sellaista totuutta, jota meillä eikä muuallakaan ei tunnettu lainkaan. Vastaanotto erityisesti rintamamiesten taholla oli erittäin kiukkuinen: eivät he olleet siellä lapsia tappamassa. Mitä heidän olisi Rintala mielestä pitänyt tehdä?

Tässä, kuten monessa muussakin kohdassa vastaukset olivat vähissä. Jäännökseksi jäi vain dostojevskilainen, mystinen pahan ongelma. Pahuus maailmasta ei häviä sillä, että sitä kieltäydytään näkemästä.

Rintalan kirjoista, jotka käsittelevät omaa aikaansa, voi aistia niitä kysymyksiä, jotka tuolloin olivat ajankohtaisia ja niitä tapoja, joilla joihin yritettiin vastata. Ne voisivat olla hyviä ja ajatuksia herättäviä myös aikakauden historiaa opiskelevan kannalta.

Olisi kovin simppeliä kuitata vaikkapa Rintalan Neuvostoliitto-kompleksia sillä, että hänellä nyt vain oli väärää tietoa, jonka pauloissa hän kärvisteli kykenemättä näkemään yksinkertaista totuutta.

Totuus ei välttämättä ole yksinkertainen muille kuin yksinkertaisille sieluille, jotka eivät kykene ymmärtämään poliittista korrektiutta syvällisempiä tasoja.

Tämä kirja, joka on Rintala ensimmäisiä, sijoittuu otsikkonsakin mukaan vuosiin 1951-52. Olympialaisista siinä ei puhuta sanaakaan, mutta kyllä sen sijaan sotakorvausten loppumisesta.

Itse asiassa otsikko on harhaanjohtava: ei tästä kirjasta varsinaisesti rikasta henkilöä löydä ja köyhäkin jää köyhäksi omien henkisten ongelmiensa takia. Hänelle ovat tiet auki toimeentuloon ja jopa rikastumiseen, mutta perheasiat sekoittavat elämän ja työnteon sijasta ruvetaankin ryyppäämään.

Aikakauden henkeen kuuluu joka tapauksessa eteenpäin meneminen ja ennen pitkää siinä päästään alkuun ja jossakin vaiheessa pikku perheellä tulee olemaan sellaisia asioita, joista ei kerran uskallettu haaveillakaan, kuten nyt jääkaappi.

Romaanin rakenne on hyvin hajanainen, vaikka se loppua kohti alkaakin hahmottua kokonaisuudeksi. Silti jää sellainen tunne, että se sisältää aivan toisiinsa kuulumattomia aineksia, kuten kuvauksen sota-ajan Oulusta (josta sittemmin syntyi teos Pojat), lestadiolaisuudesta, pienyrittäjyydestä ja alkoholismista, jotka vain ohuesti näyttäisivät liittyvän naissuhteeseen, joka on täysin epätyydyttävä.

Rintala muuten kuvasi seksiä aikakauden mittapuilla mitaten varsin avoimesti, mutta ainakaan tämä kirja ei tainnut aiheuttaa siinä suhteessa skandaalia, kukapa olisi kiihottunut moisesta touhusta ja pornografianhan tulee olla nimenomaan kiihottavaa.

Pornoa etsivän kannattaa hakea tavaraansa muilta kuin Rintalalta. Totuus, pyhyys ja kauneus ovat sen sijaan Rintalan suuria teemoja.