Vaarallisilla vesillä.

 

Laittamattomasti sanottu

 

Diletantit ja kaiken maailman intellektuellit herättävät usein pahennusta sillä, että sekaantuvat asioihin, sellaisillakin aloilla, joilla eivät ole auktorisoituja asiantuntijoita. Järjestyneessä yhteiskunnassa tällainen saattaa aiheuttaa hämmennystä ja epäjärjestystä ja on luultavaa, että myös ns. ei-normatiivinen kielenkäyttö saa vahvistusta tällaista reittiä, jota on siis syytä jo periaatteessa karttaa ja varoa.

Olisi kuitenkin väärin ja kevytmielistä kieltää esimerkiksi koko ei-normatiivisen puheen olemassaolo. Mehän joka tapauksessa tiedämme, että se on olemassa ja ympäröi kielemme rajoittamaa maailmaa kuin mikäkin tuntemattomien virusten maailma, jonka varalta joudumme joka tapauksessa varautumaan.

Sallittakoon siis tässä pari aivan vähäpätöistä huomautusta, jotka liittyvät tähän todellisuuden rajamailla sijaitsevaan topokseen. Varoitan jo etukäteen siitä, että ne saattavat loukata herkimpiä veljiä ja ne voikin halutessaan sivuuttaa ilman että henkilön kognitiivinen sivistys välttämättä jäisi paljosta paitsi.

Haluan nyt puhua verbistä panna, jonka olen huomannut maassamme joutuneen erittäin tarkan silmälläpidon ja suoranaisen karttelun kohteeksi. Erinäiset sanathan meillä ja muualla ovat jo leimautuneet saatanallisten voimien agenteiksi ja niiden mainitseminen tässä olisi yhtä tarpeetonta kun mahdotontakin.

Kuitenkin me yhä, joskin harvoin, aivan suoraan puhumme panemisesta eikä meidän tarvitse vielä viitata p-sanaan. Olen kuitenkin varma siitä, että se aika on tulossa, joten puhukaamme nyt panemisesta, kun se kerran vielä on mahdollista.

Suomen kielen panna-sana on erittäin monikäyttöinen ja se on saanut kunnian avustaa kaikenlaisissa yhteyksissä varsinaista pääsanaansa. Sitähän käytetään asettamisen, laittamisen, pistämisen ja sijoittamisen merkityksissä ja synonyyminäkin. Monissa sanonnoissa on kuitenkin luontevaa puhua vain panemisesta, sanan korvaaminen muilla saa koko lauseen haisemaan.

Ajatelkaamme nyt vaikkapa juuri sitä, että jossakin pannaan haisemaan. Mikäli sanottaisiin, että haisemaan pistetään, laitetaan tai peräti asetetaan, se kuulostaisi jo suorastaan vähämieliseltä, vaikka itse asian voisi kyllä ymmärtää. Entäpä merkille paneminen? Kuka idiootti sanoisi pistävänsä merkille, asettavansa merkille tai laittavansa merkille?

Voidaan kaikin mokomin pistää paketti postiin tai vaikkapa kortti tulemaan, asettamisesta puhumista kehottaisin välttämään tässä yhteydessä. Kaiken kaikkiaan panna-verbi on usein korvattavissa, mutta yhtä usein sen keinotekoinen korvaaminen jollakin toisella sanalla tekee omituisen, sievistelevän vaikutuksen, jonka takaa tuntuu tulevan jonkinlaisen akateemisen uusidiotismin haju.

Sanalla panna on kielessämme muun muassa reilu ja konstailematon seksuaalinen merkitys, joka sen vastikkeilta muissa kielissä yleensä puuttuu. Meillä puhutaan myös paneskelemisesta, panettamisesta ja niin edelleen. Siksi jotkut haluavat kaikin mokomin korvata tuon sanan jollakin muulla, mikäli mahdollista.

Anekdootin mukaan lapsonen tuli kerran koulusta ja kertoi isälleen, että panna-verbin synonyymejä, joita pitäisi ja aina voi käyttää, ovat pistäminen ja laittaminen. Isä, joka harjoitti kaameaa teurastajan ammattia, pohdiskeli, että kyllä siinä sentään eroa on, jos hän pistää sian kuoliaaksi tai jos hän panee sen kuoliaaksi. Opettaja sai kotoa asianmukaiset terveiset ja toivottavasti korjasi tuossa kohdin opetustaan.

Pannaan sitä muissakin kielissä. Englannissakin löytyy pitkä litania erilaisia put-sanan vastineita, lay ja set nyt ilmeisimpinä. Saksassa paneminen näyttää merkitsevän jonkinlaista istuttamista, setzen, jonka luonnetta voi täydentää lukuisin etuliittein, vaikkapa nyt kääntämiseksi: übersetzen.

Ruotsiksi lägga näyttäisi antavan vihjeen makuulle panemisesta. Italiassa ja espanjassa mettere, meter viittaa ottamiseen. Latinassahan verbi on ponere. Toki paneminen ainakin meillä on niin monimuotoista, ettei sitä vain yhdellä sanalla voi kuvata, eri yhteyksissä tarvitaan useampiakin sanoja.

Venäjäksi on olemassa ennen muuta kahdenlaista panemista, seisomaan panemista (stavit/postavit) ja makaamaan panemista (klast/položit) ja sen lisäksi pukemista (devat/det). Toki muitakin löytyy, mikäli pitää saada vastineita esimerkiksi suomenkielisille ilmaisuille. Sisään panemista/pistämistä kuvataan verbillä sovat/sunut.

Joka tapauksessa panemisella näyttäisi monissa muissa kielissä olevan aivan neutraali merkitys, ilman suomen kielessä siitä nyt löydettyä suurta arkaluotoisuutta.

Mutta ehkäpä tuo sovat/sunut-verbi voisi toimia esimerkkinä kielen vaaroista. Anekdootin mukaan kulkivat kerran Tsarskoje selon puistossa keisari Nikolai I, kruununperillinen Aleksanteri ja kotiopettaja, runoilija Žukovski. Jossakin työmiehet puuhailivat suihkulähteiden kimpussa ja äkkiä kuului huuto: Hui!

Kruunuperillinen, tsesarevitš silloin kysymään isältään: isä, mitä tarkoittaa tuo hui?

Runoilija puuttui silloin välittömästi puheeseen ja sanoi: teidän keisarillinen korkeutenne, kyseessä on toisen persoonan imperatiivi verbistä huvat, työntää, sujauttaa, pistää.

Keisari oli Žukovskin nokkeluudesta hyvin tyytyväinen ja kuin kävely olo päättynyt, hän otti taskustaan kultakellonsa, antoi sen runoilijalle ja sanoi: Хуй в карман! Pistä/pane/sujauta taskuun!

Itse asiassa keisarikin oli mennyt vähän ns. halpaan, oikea termi olisi ollut суй в карман. Tässä tapauksessa kantana olisi ollut sovat, eikä mikään äkkiä tyhjästä keksitty huvat, mutta tietyissä tapauksissa on majesteeteillekin sallittava kielellisiä vapauksia, ainakin anekdooteissa.