Naapurin puolella

 

Koronamatka Tallinnaan

 

Kun on tämänkin muotitaudin jo sairastanut ja piikit ottanut, tuntuisi kohtuuttomalta jäädä sen lisäksi vielä nyhjöttämään neljän seinän sisälle ja rukoilemaan, että korona tästä maailmasta häviäisi, kun maailman normaalit toiminnat pysäytetään, ainakin nyt minun osaltani.

Tallinna on tätä nykyä melko hiljainen ja varsin halpa paikka. Jotkut instituutiot siellä tarkistavat koronapassit ja toiset taas eivät.

Hotellimme Paks Margaretan lähellä hohtaa uutuuttaan eli on hiljattain remonteerattu, kuten virolaiset ja venäläiset hotellit yleensäkin. Jos haluaa asettua johonkin nuhjuiseen vanhan ajan paikkaan, täytyy matkustaa Lontooseen tai Pariisiin saakka.

Sivumennen sanoen, ratikassa toimii myös tavallinen maksukortti, mikäli käyttää vaunun etummaista lukulaitetta. Toki on ihan kätevää käyttää myös ühiskaartia, jonka saa R-kioskeista. Toki taksitkaan eivät budjettia kaada.

Viron juutalaisten museo, joka sijaitsee synagogan alueella, on myönteinen yllätys. Sitä esittelee kahdelle vieraalle venäjäksi sympaattinen seurakunnan vanhin puolentoista tunnin ajan niin suurella antaumuksella, ettei kuulija edes muista kaipaavansa välillä istuinta.

Tarina on karu ja sen ääriviivat osoittaa Viron juutalaisten määrää kuvaava käyrä, joka välillä nousee yli viidentuhannen ja välillä putoaa aivan nollan tuntumaan. Toki natsien järjestämän kansanmurhan uhreiksi jäi vain parikymmentä prosenttia koko populaatiosta. Osa oli tuolloin kyyditettynä Venäjälle tai kutsuttuna vakinaiseen väkeen ja yli puolet oli ehditty evakuoida.

Sodan jälkeenkään juutalaisen yhteisön perustaminen ei heti onnistunut, sillä niin sanottu kosmopoliittien vastainen kampanja kohdistui hyvin vahvasti juuri juutalaisuuteen. Kohdistuipa se muuten myös suomalaisuuteen Venäjällä, mitä harvemmin tiedetään.

Vasta niin sanotun neuvostovallan romahdettua juutalaisyhteisö kykeni rakentamaan uuden synagogan, joka onkin todella komea rakennus. Virossa, kuten myös Suomessa, juutalaisista on tullut hyvin integroitunut osa kansakuntaa, toki omine merkittävine erityispiirteineen.

Jo ennen sotia Viron olot olivat tässä suhteessa varsin esimerkilliset, ja samaahan voi sanoa myös itsenäisestä Suomesta. Ennen itsenäistymistä ongelmia sen sijaan oli paljonkin, kuten muun muassa Santeri Jakobsonin klassinen teos esittää.

Toinen museo, jonka innostunut johtaja antaa vieraille henkilökohtaisen opastuksen, on Ritarikuntien museo Raatihuoneen lähellä. Lähes uskomattomalta tuntuu, että museon loistava esineistö on kauttaaltaan aitoa, kärpännahkaviitoista maltanritarien käätyihin.

Tunnetuimmat nykyisen Euroopan ritarikunnat ovat museossa edustettuina, mukaan lukien Viron ja Suomen. Myös esimerkiksi Venäjän, Englannin, Ranskan, Ruotsin ja Tanskan vastaavat instituutiot ovat esillä. Sitäkin oudompaa on, etteivät Baltian ristiritarit ole saaneet osakseen edes mainintaa.

Toki nuo valloittajat jättivät jälkeensä katkerat muistot, mutta tärkeä osa historiaahan ne ovat siitä huolimatta. Mutta tämä on pieni museo, joka toimii yksityisellä rahoituksella, joten eipä vaadita kohtuuttomia. Ehkäpä jonakin päivänä kokoelmat täydentyvät. Olisihan ristiritarien historia erittäin kiinnostavaa tulla myös täällä esitellyksi.

Tallinnan Linnateatterin näyttelijä oli sairastunut ja niinpä jäi tällä kertaa katsomatta Maksim Gorkin Pohjalla sen esittämänä. Olimme kyllä jo valmistautuneet asiaan lukemalla näytelmän suomeksi.

Sen sijaan draamateatterin pienellä näyttämöllä esitettiin Elo Tuglasin päiväkirjoihin perustuva näytelmä Keisarin kokki, Andrus Kivirähkin dramatisoimana.

Kun nuo päiväkirjat oli etukäteen luettu, ei vaikeuksia näytelmän ymmärtämisessä ollut. Epäilemättä henkilöt esitettiin groteskimpana kuin he olivat joskus olleet, Aadu Hint muistutti elävästi ajokoiraa, Eduard Hubel oli dementoituneen vanhuksen karikatyyri ja Muia Veetamm ikinaisellinen hupakko.

Kaikkea ohjasi niin sanottu neuvostovalta, joka aika ajoin määräsi, mitä asioista oli ajateltava. Friedebert Tuglasistakin tehtiin aikanaan akateemikko ja kansantaiteilija, sitten kansanvihollinen ja sitten taas yhtäkkiä jälleen akateemikko ja kansantaitelija. Älymystön ei muu auttanut, kuin seurata kiltisti mukana, suuremmalla tai pienemmällä innostuksella.

Stalinin aikana kulloisenkin muodin noudattamisen vaatimus oli ankara. Friedebert Tuglasin kohtaloksi oli koitua 1900-luvun alun Noor Eestin tukeminen -olihan kyseessä selvästikin kosmopoliittien joukko. Se, että koko ajatus oli täysin anakronistinen ja muutoinkin idioottimainen ei tietenkään häirinnyt aikansa cancel-kulttuuria. Sellainen ei koskaan voi olla niin typerää, ettei se kelpaisi joillekin ja erityisesti valtaa kaipaaville kulttuurin byrokraateille ja sellaisiksi haluaville.

Mitä koronatoimiin tulee, niitä sovellettiin Tallinnassa vaihtelevasti. Jotkut ravintolat ja tuo mainittu teatteri vaativat rokotustodistuksia, toiset eivät puhuneet niistä mitään. Draamateatterin vintillä oli hyvin ahdasta, kun taas joissakin paikoissa oli osa tuoleja määrätty jäämään tyhjiksi. Maskit pidettiin naamalla, toisin kuin Venäjällä, jossa ne ainakin lokakuussa olivat yleensä nenän alla.

Kun ylivoimainen enemmistö nyt on meillä ja naapurissa jo saanut asianmukaiset rokotukset, tuntuisi mielettömältä pitää heitä kotona lukkojen takana.

On syytä tunnustaa, että ihmisen, ja siinä luvussa jopa viisikkohallituksen kilttien tyttöjen kyky hallita luontoa on loppujen lopuksi aika rajallinen. Sitä paitsi luonto ei palkitse ketään tehottomasta yrittämisestä, aiheuttipa se sitten kiltille harjoittajalleen miten suuria vaikeuksia tahansa.

Tämä koskee kaikkea ääriajattelua, vegaaniudesta ja maitotalouden vastustamisesta julkisten tilaisuuksien lopettamiseen ja matkustamisen kieltämiseen. Näissäkin asioissa, kuten elämässä yleensä kannattaa rajoittua tekemään sitä, millä on aidosti merkitystä ja välttää visusti sellaisia toimia, joiden ainoana mahdollisena merkityksenä on normaalin yhteiskuntaelämän halvaannuttaminen ja talouden tuhoaminen.