Meren takaa

 

Murrosajan mies

 

Andreas Oplatka, Lennart Meri. Virolle eletty elämä. Suomentanut Jouko Vanhanen. Tammi 2007, 391 s.

 

Tämä kirja koostuu haastatteluista, joita unkarilaissyntyinen sanomalehtimies Andreas Oplatka teki 1990-luvun lopulla. Tällaiseen metodiin sisältyy omia etuja, jos haittojakin. Epäilemättä dokumenttiaineiston parissa tehdyissä muistelmissa olisi ollut enemmän perusteluja ja harkintaa ja ehkä myös toisenlaisia kysymyksiä. Muistelmiaan Meri ei kuitenkaan kirjoittanut ja ilmeisesti hän piti tätä kirjaa onnistuneena.

Diplomaattiperheen poikana Lennart vietti suurimman osan lapsuuttaan ulkomailla, mutta säilytti aina vahvana virolaisen identiteettinsä. Muuan seuraus ulkomaan vuosista oli erinomainen saksan ja ranskan taito. Venäjää hän oppi sittemmin karkotuksessa ja englantia pänttäsi päähänsä itsenäisesti, ymmärtäen sen tulevan merkityksen, jota myös isä oli hänelle korostanut.

Meren perheen joutuminen karkotukseen oli tyypillinen ja kuvaava esimerkki siitä niin sanotusta sosiaalisesta insinöörityöstä, jonka idean jo Lenin oli kehittänyt ja jota sitten erityisesti Stalin sovelsi laajassa mitassa.

Ideana ei ollut käsitellä ihmisiä yksilöinä ja arvostella heitä heidän henkilökohtaisten ominaisuuksiensa tai suoritustensa mukaan. Kun niin sanottu marxismi-leninismi rakentui sille periaatteelle, että vain sosiaalisilla ryhmillä ja erityisesti luokilla on historiallista merkitystä, annettiin noiden ryhmien jäsenille sen mukaan, kun ajateltiin noiden kokonaisuuksien ansaitsevan.

Niin sanotut riistäjäluokat oli tuomittu likvidoitaviksi ja sama koski pitkälti niiden palveluksessa tavalla tai toisella toimivia henkilöitä, muun muassa ja etenkin älymystöä.

Älymystö oli Stalinin mielestä sosiaalinen kerrostuma, prosloika eikä varsinainen luokka. Luokkaluonteensa älymystö sai siitä, mitä luokkaa se palveli ja tässä jouduttiin usein tekemään tulkintoja. Esimerkiksi Lenin ja muut ammattivallankumoukselliset olivat tietenkin myös älymystön jäseniä, mutta eivät tietenkään porvariston lakeijoita, joita taas saattoivat olla paremman puutteessa vaikkapa kansakoulunopettajat tai rautatievirkailijat.

Viron lähettiläs kuului tietenkin kansakunnan eliittiin ja näyttää siltä, että Lennartin isä välttyi pahimmalta sen takia, että häntä pidettiin varalla mahdollisia länsiliittoutuneisiin suuntautuneita operaatioita varten. Salaisen poliisin agenttia hänestä tuskin tuli, vaikka Lennartin vastustajat levittivätkin aikoinaan sellaista huhua.

Neuvostoliiton niin sanotuilla erikoispalveluilla oli monenlaisia toiminnan tasoja. Yksioikoisen repression ohella pyrittiin myös muokkaamaan ihmisiä ja murtamaan heidän moraalinen selkärankansa. Periaatteessahan puolueen arvovalta oli sen maailmanhistoriallisen merkityksen takia rajaton ja noissa piireissä hyvin tärkeänä tunnuksena oli: Laskekaa aseenne puolueen edessä!

Asettuminen maailmanhistoriaa vastaan oli jo periaatteessa sellaista röyhkeyttä, joka voitiin täysin rinnastaa pyhäinhäväistykseen.

Lennart Meri näyttää aina säilyttäneen oppositioasenteensa ja sama koskee tietyssä määrin myös virolaisia yleensä. Selitystä voi hakea siitä, että kaikki tapahtui Virossa aivan toisessa historian vaiheessa kuin Venäjällä ja sitä paitsi kommunistinen oppi oli jo muuttunut enemmän tai vähemmän läpinäkyvän mielivallan perusteluksi siinä vaiheessa, kun virolaisia käskettiin uskomaan siihen.

Tietenkin oli paljon myös niitä, jotka ainakin jollakin tasolla uskoivat, olihan niitä meilläkin. Virossa asia saattoi liittyä yritykseen tulla toimeen kognitiivisen dissonanssin kanssa, hankkia etuja itselle ja vaikkapa maallekin ja tietysti oli sitten paljon myös niitä, jotka yrittivät vain pysyä mahdollisimman kaukana politiikasta, joka oli vaarallinen alue.

Kun rupean muistelemaan, en pysty löytämään yhtään virolaista 1970-luvulta lähtien, joka olisi silloin ilmoittanut uskovansa ilman muuta siihen viralliseen historiaan, joka esitettiin suomeksikin käännetyssä Ivan (Jan) Käbinin lyhyessä Viron historiassa. Kaikille oli selvää, että siinä valehdeltiin pääasioista ja kaupan päälle vielä muistakin asioista.

Koko suuren neuvostomaan kannalta Viro, kuten myös Latvia ja Liettua, olivat vieras elementti maan sisällä, tosin sen ulkoreunassa, mutta niin sanotun geopolitiikan kannalta aivan keskeisessä paikassa. Viron itsenäistymisen suhteen oltiin kaikkialla sangen skeptisiä.

Vasta 1980-luvun lopulla syntyi myös sellainen liike, jolle itsenäisyyden palauttaminen oli tavoitteena. Olihan maa jo kerran saavuttanut itsenäisyyden eikä sitä voinut pyyhkiä pois, vaikka neuvostohistoria toki selitti, että kyseessä oli tosiasiassa valeitsenäisyys suurvaltojen bulvaanina.

Realistisemmille riitti suureksi päämääräksi sellainen asema, joka Suomen suuriruhtinaskunnalla oli ollut 1800-luvulla. Sellaisenkin saavuttamisen ajateltiin edellyttävän suurta konfliktia jossakin toisaalla, esimerkiksi Venäjän ja Ukrainan välillä. Silloin Venäjä olisi voinut poseerata jalomielisyydellään Baltiassa, kuten se oli tehnyt Puolan kapinan kukistamisen jälkeen Suomessa 1863. Muistelen, että tämän näkemyksen esitti ulkovirolainen Rein Taagepera.

Lennart Meri ja varsin monet hänen hengenheimolaisensa osoittivat omaavansa aika huikean uskon tulevaisuuteen ja taipumattoman tahdonvoiman sen ainutkertaisen hetken hyödyntämiseen, joka koitti niin sanotun hätätilakomitean surkean kaappausyrityksen aikaan. Koko kommunismin kannatus romahti sen uskottavuuden myötä tuossa vaiheessa kaikkialla, ei vähiten Venäjällä.

 Jeltsinin oma taktiikka hänen taistelussaan Gorbatšovia vastaan sai Viron ja Baltian maiden ”suvereenisuudesta” ja sitten aivan todellisesta itsenäisyydestä hyvän aseen, mutta virolaisilla oli oltava myös valmiudet asian hyödyntämiseen.

Suomen asenne Viron ja yleensä Baltian tapahtumiin lähti tietenkin eri pohjalta. Toisin kuin monet meikäläiset jälkiviisaat, Meri näyttää hyvin ymmärtäneen sen, että Suomen ulkopolitiikan tehtävänä oli hoitaa Suomen etuja. Siinä ohessa se kuitenkin auttoi Viroa erittäin merkittävästi monin tavoin.

Kun etsitään tapahtumien ja prosessien syitä, törmätään aina monen tason tekijöihin. Poliittisen historian käänteet ovat yleensä merkitykseltään kiistattomimpia ja helpoimpia löytää. Toki muutkin tekijät saattavat kuulua niin sanottuihin välttämättömiin ehtoihin.

Meri kiinnittää aina silloin tällöin huomiota neuvostosysteemin rappioon, mikä näytti johtaneen suorastaan sen osittaiseen halvaantumiseen. Armeija ei totellut kohtalokkaita käskyjä tai ei kyennyt niitä täyttämään. Osattiinko siellä edes suunnistaa…?

Jotkut esimerkit lienee lähinnä tulkittava haastattelutilanteeseen sopiviksi henkevyyksiksi, mutta systeemin rappio kyllä oli käsin kosketeltavaa. Vierailut ulkomaille saattoivat saada vakaumuksellisen neuvostobyrokraatinkin itkemään.

Onnellisesti päättyneitä näytelmiä oli ennen tapana nimittää komedioiksi. Kun nyt tiedämme, miten tuonkin sukupolven tarina päättyi, emme enää tule edes ajatelleeksi, miten lähellä tragediaa siinä oltiin. Mutta ehkä sitä oli jo yhden maan osalle kertynyt tarpeeksi. Sotavuosina Viro oli menettänyt neljänneksen väestöstään, mikä oli suhteellisesti kymmenkertainen määrä Suomeen verrattuna.