Aikansa änkyrä

 

Aktivistin tarina

 

Jussi Niinistö, Paavo Susitaival. Kolme sotaa, kaksi kapinaa, neljä linnareissua. Minerva 2021, 348 s.

 

Eräässä muistelmiensa niteessä muistan Paavo Susitaipaleen maininneen, että hän oli saanut ryssävihan jo perintönä, olikohan ihan suorastaan äidinmaidossa.

Erich Frommin opetuslapsena tein heti pikadiagnoosin, jonka mukaan kyseessä oli persoonallisuuden kehityshäiriö, olisiko nyt lähinnä anaalista sadismia vaiko oraalista, en ruvennut pohtimaan.

Melkoinen änkyrähän Susitaival olikin ja myös briljeerasi sillä. Talvisotaan hän lähti kansanedustajana ja sen kaltainen käytös oli koko maailmassa varsin harvinaista. Kun ulkomaalaiset kirjeenvaihtajat sitten kysyivät, mitä puoluetta everstiluutnantti edusti, tämä ilmoitti muitta mutkitta olevansa fasisti.

Toki fasistit rintamalle kelpasivat kuten kommunistitkin ja hoitivat yleisesti ottaen tehtävänsä hyvin, vaikka meillä kyllä lienee laajalle levinnyt käsitys, että parhaat johtajat olivat sodassakin tasapainoisia ja tervejärkisiä miehiä, jotka osasivat parhaiten harkita tilanteitaan ja mahdollisuuksiaan.

Fasismin kannattaminen oli tietenkin äärimmäisyyspolitiikan kannattamista, mutta tuohon aikaan se saattoi vedota menestyviin esimerkkimaihin. Etenkin Italia koettiin noissa piireissä läheiseksi, Saksassa taas kohdattiin natsipuolueen piirissä röyhkeyttä ja ylimielisyyttä, vaikka Suomelle maassa kyllä löytyi sympatiaakin.

Susitaipaleelle Saksa ei ollut mikään suuri esikuvamaa, eikä hän itkenyt sen perään, kun syksyllä 1944 jouduttiin kääntämään aseet sitä vastaan. Sen oli Saksa ansainnut talvisodan ajan politiikallaan.

Muuten, Hitler viittasi tunnetusti talvisodan aikana Suomen noudattamaan saksalaisvastaiseen politiikkaan ja totesi maan saavan nyt syödä sitä soppaa, jonka oli keittänyt. Saksalaismielisyyttähän Suomessa oli maailmansotien välisenä aikana sangen rajoitetusti eikä maamme lehdistö koskaan unohtanut tuomita Hitlerin aluelaajennuksia.

Jopa IKL:n Ajan Suunta teki sen silloin, kun tynkä-Tšekkoslovakia vallattiin. Susitaival kyllä poikkesi siitäkin joukosta ja osoitti tuolle ryöstöpolitiikalle ymmärrystä.

IKL:n ja henkilökohtaisesti Susitaipaleen ihannevaltio oli korporatistinen, lähinnä Italian tapaan, puolueen kannatus jäi kuitenkin kovin vaatimattomaksi ja kutistui vuoden 1939 vaaleissa kahdeksaan edustajaan, siis neljään prosenttiin edustajista. Sillä ei herra huonetta rakentanut.

Talvisodan sytyttyäkin puolue jätettiin kaiken kukkuraksi hallituksen ulkopuolelle, vaikka kaikki muut puolueet tulivat siinä edustetuiksi. Puolue ei edes ollut mikään Saksan agentuuri, vaan sen suhteita natseihin kuvaa Niinistö viileiksi.

Suomen poliittisessa elämässä fasismi, siinäkin muodossa kuin IKL sitä edusti, oli siis painoarvoltaan lähinnä yhtä tyhjän kanssa. Puoluehan yritettiin lakkauttaa vuonna 1938, mutta edes siitä se ei saanut uuteen nousuun tarvittavaa marttyyrinkruunua.

Susitaival oli lähtenyt sotilasuralle ja toimi jääkärivärvärinä, vaikka ei päässytkään Saksaan koulutukseen. Sitä asiaa hän koetti paikata jälkeenpäin järjestämällä 1920-luvulla siellä epäviralliset kurssit itselleen ja muutamalle toverilleen. Yritteliäisyyttä ei ainakaan puuttunut.

Susitaival oli poliittisen änkyrän maineessa etenkin sen jälkeen, kun hän oli hyvin aktiivisesti osallistunut Mäntsälän kapinaan ja joutunut sen takia vankilaan. Sodassa miehet kavahtivat kuullessaan päällikkönsä nimen, mutta saivat aiheen muuttaa mieltään. Susitaival ei kuulunut niihin puolihulluihin upseereihin, jotka rasittivat ja tapattivat kohtuuttomasti miehiään pyrkiessään jatkosodan hyökkäysvaiheessa nopeasti eteenpäin ja ylennyksiin.

Ilmeisesti Susitaipaleen ansiot talvisodassa jäivät aiheettomasti varjoon, mikä johtui kenraali Siilasvuon kirjoittamasta Suomussalmen taistelujen kronikasta, jossa vedettiin kovin kohtuuttomasti kotiinpäin.

Täytyy kyllä todeta, että Susitaival onnistui hankkimaan kovin huonot välit myös esimieheensä Kylmä-Kalle Heiskaseen jatkosodassa. On toki täysin mahdollista, että molemmat esimiehet sattuivat olemaan melkoisia änkyröitä hekin, mutta niin taisi olla Paavokin.

Jonkinlainen sankaritarinahan tämän aktivistin elämäkerrasta kehittyy ja onhan sille myös aineksia. Vapaussoturien saavutuksiin liittyvät tihutyöt, kuten Viipurin venäläisten murha näyttää Susitaipaleen omissa muistelmissa selitetyn parhain päin ja myös kirjoittaja väittää, ettei ollut kyse etnisestä puhdistuksesta.

Tämä on kyllä käsitteiden venyttämistä kohtuuttomuuksiin.  Kyllä sellainen häpeällinen rikos todella tapahtui. Venäläisyys riitti murhaamisen syyksi ja kaiken kukkuraksi älyllisesti kaiketi elukan tasolle vaipuneet tai jääneet voittajat tappoivat siinä sivussa myös pari puolalaista, jonkun naisen ja muutaman univormua kantaneen lukiolaisen.

Vastaavia tihutöitä näyttää tehdyn monessakin sisällissodassa, jollaisissa kansainvälinen oikeus ja yleensä käyttäytymisen sääntely ovat tuntemattomia, mutta ei se asiaa muuta harmittomaksi oheisvahingoksi. Elämäkerta ei tietenkään ole se paikka, jossa amatöörisodan mentaliteettia ja Blutrausch-ilmiötä tutkitaan, mutta kovin kevyesti tässä sivuutetaan päähenkilön suhtautuminen teloituksiin yleensä. Näyttää siltä, että ainoa huolestuttava asia aikoinaan oli se, hoitaisivatko pyövelit toimensa asiallisesti.

Susitaipale näyttää olleen seurassa joviaali mies, jolle kelpasi myös poliittisesti toisin ajattelevien seura. Omaa, fasistista vakaumustaan hän ei kuitenkaan koskaan kätkenyt. Hän myös nimenomaan totesi, että kannattaa jesuitismia, sitä, että tarkoitus pyhittää keinot.

Tämä ei suinkaan merkinnyt sitä, että hän olisi hyväksynyt epärehelliset keinot oman uransa edistämiseksi. Sen sijaan valtion ja isänmaan etu oli niin suuriarvoinen, että sen edistämisessä ei voitu rajoittua noudattamaan samaa moraalia, kuin yksilöt.

Tässä Susitaival oli toki Machiavellin Ruhtinaan kanssa samoilla linjoilla ja tätä periaatetta noudatti myös Kekkonen. Paradoksaalisesti Susitaival piti Kekkosta nimenomaan pyrkyrinä, oman etunsa eikä isänmaan edun ajajana ja halveksi sen vuoksi tämän jesuitismia.

Itse asiassa kaikki kyllin suurten ja mahtavien ideaalien edistämiselle vihkiytyneet ideologiat ovat machiavellistisia sanan vakiintuneessa merkityksessä ja tämä seuraa jo itse asian luonteesta. Natsismissa asia lausuttiin julki varsin avoimesti ja kommunismin ideologiaan se on sisään rakennettu. Nykyiset totalitaariset ideologiat kulkevat tietenkin vanhoja latuja.

Saattaa hyvin olla, että Susitaipaleen edustama äkkijyrkkä poliittinen linja olisi ollut maallemme tuhoisa, mikäli sillä olisi ollut vaikkapa vain kaksi tai kolme kertaa enemmän kannattajia. Sellainen tuskin kuitenkaan olisi ollut mahdollisuuksien rajoissa. Vain hyvin harva halusi enää 1930-luvulla perustaa identiteettinsä vuoden 1918 synkille muistoille.

Niin sanotut jälkiaktivistit olivat poikkeus. He eivät kyenneet sopeutumaan demokraattiseen järjestelmään, jossa jokaisella oli vain yksi ääni. Suomen historian todellisia suurmiehiä olivatkin ne änkyröiden vihaamat patkulit, jotka johdattivat kansamme kompromissien kautta yhteistyöhön ja eteenpäin, kohti hyvinvointia.

 Ilmeistä kuitenkin on, että omalla sarallaan myös monet harvalukuisista suomalaisista fasisteista tekivät sitten aikanaan ja poikkeusoloissa oman velvollisuutensa, joka sekin koitui kansankokonaisuuden hyväksi. Myöhemmin harva heistä on edes kehdannut muistella ideologista menneisyyttään. Susitaival oli virkistävä poikkeus.