Edeltäjien laakerit eivät anna rauhaa

 

Tiltun perintö

 

Jatkosodan aikana esiintyi Neuvostoliiton radiossa naisääni, jota ruvettiin kutsumaan Tiltuksi, mahdollisesti Iitin Tiltu-nimisen renkutuksen sankarittaren mukaan. Kun Suomeen propagandaa suoltavia asemia oli useampia, puhuttiin ennen pitkää myös useammasta Tiltusta: Petroskoin ja Moskovan Tiltusta, joiden henkilöllisyyskin nykyään hyvin tiedetään. Leningradista lähetti niin sanottu Suomen vapausradio, jolla myös oli oma tiltunsa.

Neuvostoliiton lähettämä propaganda oli toivottoman kömpelöä ja tämä johtui niin sanotusti objektiivisista olosuhteista. Kun taustalla oli parin vuoden takainen suomalaisten massamurha ja koko suomalaisuuden likvidointi Neuvostoliitossa ja Talvisota kaikkine seuraamuksineen, oli neuvostopropagandan tilanne jo lähtökohtaisesti toivoton.

Komintern käski kyllä propagandaohjeissaan mukauttamaan puheet aina kunkin maan ”tarpeiden” mukaan, mutta Suomen kohdalla tätä ei edes uskallettu tehdä. Komintern pyrki vetoamaan jokaisen kansakunnan isänmaallisiin voimiin ja nostamaan kommunistit kansallisen vapausliikkeen johtoon, taistelemaan saksalaismiehitystä vastaan.

Suomessa, toisin kuin Euroopassa yleensä, ei kuitenkaan ollut koko saksalaismiehitystä ja täkäläiset patriootit taistelivat niin sanotusti saksalaisten aseveljinä. Tiltut ja eivät kuitenkaan uskaltaneet ajatellakaan toden sanomista tällaisista asioista, vaan väittivät päin naamaa yleisölleen sellaista, minkä tämä ilman muuta tiesi valheeksi.

Historiassa varmaankin ainutlaatuista oli, että Valtion tiedoituslaitos Suomessa jopa julkaisi erityisen kirjan, Suomi Neuvostoliiton radiossa, jossa se sanasta sanaan toisteli vihollisen omaa propagandaa. Tuon propagandan väitteet olivat niin päättömiä, että se söi lopunkin uskottavuuden niiltä ”vaihtoehtoisilta totuuksilta”, joita radion välityksellä yritettiin suomalaisille syöttää.

Mitä totuuteen tulee, se ei tietenkään kiinnostanut lainkaan propagandasodan osapuolia. Propaganda oli ase, jolla lyötiin vihollista. Siinä samalla suojeltiin omia salaisuuksia, joiden tunteminen olisi eräissä tapauksissa saattanut heikentää intoa sotaponnisteluihin.

BBC, joka sekin toimi tiukasti maansa -ja liittolaistensa- sotaponnistusten edistäjänä, onnistui paremmin suomalaisiin vaikuttamisessa. Political Warfare Executive antoi jatkuvia ohjeita myös Suomeen lähetettävän propagandan ajankohtaisista tehtävistä, tiettyjä henkilöitä vastaan hyökkäämisestä, tietyistä teemoista vaikenemisesta ja niin edelleen. Koska BBC ei koskaan ryvettynyt eli joutunut rysän päältä kiinni, sen vaikutusta pidettiin ajoittain jopa huolestuttavana. Tyhmimmät myös Suomessa uskoivat sitä paitsi pyhästi sen ”journalismiin”.

Kuten sanottu, tiltut ja vielä erikseen Leningradista käsin suomalaisten ohjelmien päälle puhuva Armas Äikiä, joka palveli puna-armeijan uniformussa, vaikka edustikin niin sanottua Suomen vapausradiota, tiedettiin kokemuksesta täysin epäluotettaviksi ja luottamuksen palauttaminen heidän sanomaansa olisi ollut käytännössä mahdotonta.

Oli turhaa tulla myöskään tarjoamaan kommunistista demagogiaa miehille, jotka olivat omin silmin nähneet Itä-Karjalan kurjuuden, ja joille kommunistihallinnon edustaman humanismin laatu oli hyvin tiedossa, vaikka suomalaisiin kohdistuneen joukkomurhan koko laajuutta ei tunnettukaan.

Niinpä suomalaisten kantti kesti myös propagandasodassa ja propaganda, kuten muuan tuon aikainen tutkija arveli, saattoi hyvinkin olla nykyaikaisessa sodassa se ratkaiseva ase.

Kuten mainittiin, vuosina 1937-1938 Neuvostoliitossa toteutettiin suomalaisten joukkomurha, jonka uhreja ei tarvinnut etsiä tauteihin nääntyneiden keskuudesta tai rauhan ja sodan ajan tilastoja vertaamalla. Yli kymmenen tuhatta, enimmäkseen nuorta ihmistä yksinkertaisesti tapettiin ampumalla pistoolilla takaraivoon.

Tässä tapauksessa ei siis voinut olla pienintäkään epäilystä murhaamisen tarkoituksellisuudesta eikä edes vastuullisista henkilöistä. Heidän oikea paikkansa olisi sodan jälkeen ollut hirsipuussa, kuten oli myös sotarikollisten.

Mitä taas tulee vankileireillä pidettyjen sotilaiden ja siviilien suureen kuolleisuuteen, se oli asia, joka yhdisti voitetut ja voittajat ja siihen suhtautumista oli syytä myös voittajien piirissä pohtia erikseen.

Sotavankileireille joutuneista neuvostokansalaisista menehtyi Suomessa lähes 30 prosenttia. Valtaosa heistä joutui vangiksi vuonna 1941 ja joutui siis viettämään leireillä useita vuosia ja erityisesti nälkätalven 1941-42, johon suurin osa leirikuolemista sijoittuu.

Luku on niin huono, että sen selittäminen hyväksyttävän politiikan tulokseksi ja pelkästään yleisestä niukkuudesta johtuvaksi ei ole tutkimuksissa juuri osoittautunut mahdolliseksi. Toisaalta ei myöskään ole ollut mahdollista osoittaa näännyttämistä tarkoitukselliseksi.

Asiaa on tietenkin verrattava suomalaisten sotavankien kohtaloon neuvostoliittolaisilla leireillä. Noista yleensä sodan loppuvaiheessa leirille joutuneista kuoli suunnilleen puolet eli suhteessa selvästi enemmän kuin neuvostoliittolaisista Suomen leireillä.

Suomalaisia niin sanottuja siviilisotavankeja oli suurempia määriä vain talvisodan aikana ja heidän leirielämänsä jäi lyhyeksi, joten heidän kohtaloaan ei voida verrata siihen suhteelliseen suureen joukkoon, joka joutui suomalaisiin keskitysleireihin Itä-Karjalassa.

Leirittämiselle oli sinänsä selvät sotilaalliset perusteet ja vastaavaa politiikkaa sovelsi jopa USA omiin japanilaisperäisiin kansalaisiinsa sodan aikana.

Tosiasiaksi joka tapauksessa jäi, että leireille otetuista lähinnä venäläisistä kuoli heikon ravinnon ja tautien takia suhteellisesti paljon suurempi osa kuin vapaalle jalalle jääneistä.

Asiaa on pyritty Suomessa selvittämään jopa väitöskirjatason tutkimuksin jo 1970-luvulta lähtien. Ilmeistä on, että vangit saivat osakseen sallimattoman huonoa kohtelua erityisesti nälkävuoden 1941-42 tilanteessa. Voidaan puhua rikoksesta, mutta minkä tason rikoksesta? Dolus? Culpa?

Koska leireille jouduttiin kansallisin kriteerein, voidaan asiaa taannehtivasti tarkastella myös nykyään käytössä olevan genosiidin eli kansanmurhan käsitettä käyttäen. Sehän tekee mahdolliseksi tulkita asiaa erittäin väljästi.

Voidaan kuitenkin myös kysyä, onko tällaisen etiketin ripustaminen tämän asian päälle normaalia ja hyväksyttävää politiikkaa ja mitä seuraamuksia sillä on. En siis suinkaan puhu tässä asian tutkimisesta, sitä on tehty ja tehdään uutterasti totuuden selvittämiseksi mahdollisimman konkreettisesti joka tapauksessa. Käytettyjen käsitteiden käyttö on sitten asia erikseen.

Genosiidiä rikoksena ei jatkosodan aikaan vielä tunnettu ja itse termikin keksittiin vasta vuonna 1944. Hyökkääminen tiettyä ihmisryhmää vastaan kansallisten kriteerien mukaisesti oli toki paheksuttavaa jo vuosina 1937-38, jolloin yli kymmenentuhatta suomalaista ammuttiin, eikä se ollut yhtään sallitumpaa sotavuosina.

Kuitenkaan ei pyrkimystä tuhota noita keskitysleiriläisiä ole voitu todentaa. Kyseessä oli ilmeistä tuottamuksellisuutta ja jopa välinpitämättömyyttä, mutta ei määrätietoista murhaamista.

Aivan äskettäin on Petroskoissa ilmestynyt kirja, joka kertoo käsittelevänsä suomalaisten toteuttamaa kansanmurhaa Itä-Karjalassa. Jo kirjan otsikossa annetaan ymmärtää, että olisi siis löydetty jotakin aivan uutta vastuullisen tason materiaalia. Itse asiathan ovat pääpiirteissään olleet jo kauan hyvin tunnettuja.

Tekijät, joista pari osaa suomeakin, ovat ilmeisesti nyt sitten, käytetystä käsitteestä päätelleen, ottaneet harteilleen ns. tiltujen sotavuosina kantaman taakan ja jatkavat heidän työtään.

Muuan heistä, jota luultavasti on syytä pitää niin sanoakseni päätiltuna, kunnostautui jo lähes parikymmentä vuotta sitten syyttämällä suomalaisia -ja suomen valtiota- venäläisten kansanmurhasta sillä perusteella, että Suomen viranomaiset muka kaappasivat venäläisiltä vanhemmilta heidän lapsiaan ja sijoittivat ne suomalaisiin perheisiin suomalaistettaviksi…

Sama henkilö on nyt sitten taas nostanut esille saman käsitteen ja ilmeisesti vielä elättelee joitakin toiveita omasta uskottavuudestaan tässä maassa.

On syytä arvella, että uskottavuus on tässäkin tapauksessa vanhaa tiltutasoa eli hyvin lähellä nollaa. Sen palauttaminen lienee yhtä mahdotonta.

Vakavat tutkimukset tulee aina arvioida niiden sisältämien argumenttien perusteella eikä esimerkiksi otsikon demagogisuuden mukaan. Silti tuo jälkimmäinen jokseenkin varmasti määrää myös suhtautumisen tuohon kokonaisuuteen. Taso on nyt julkaisijoiden itse valitsema.

Tällaisten ilmiöiden kohdalla tulee aina kysyneeksi, millaisia tavoitteita niille on asetettu ja kenen toimesta?

Aivan selvää on, että demagoginen historiapolitiikka vahingoittaa maidemme ja kansojemme välisiä suhteita, jotka ovat jo kehittyneet aidosti läheisiksi ja ystävällisiksi. Tällainen kampanja aiheuttaa väistämättä vastavaikutuksen, jossa myös toisen osapuolen rötökset nostetaan esille. Niitähän todella riittää, kuten tuli jo todetuksi.

On syytä toivoa, että tämäkin yritys saa ansaitsemansa kohtelun niin meillä kuin muualla.