Kunnioitettu tyranni

 

Tyranni uuden ajan murroksessa

 

Heikki Ylikangas, Kustaa Vaasa ja hänen uhmaajansa. Siltala 2021, 336 s.

 

Mahdankohan erehtyä, jos sanon, että valtaosalle meistä Kustaa Vaasan alamaisten perillisistä tämä Ruotsin kansallisvaltion perustaja on se sama juureva jyhkeä hahmo, joka istuu Nordiska museetin hallissa kullattuna ja majesteetillisen horjumattomana.

Kustaa oli isänmaan isä, maansa vapauttaja ulkomaisesta ikeestä, niin Tanskasta kuin Hansastakin. Hän turvasi ikimuistoisen pohjoismaisen talonpoikaisvapauden, johti vapaussotaa ja vaati kunnioittamaan lakia, joka turvasi myös talonpojalle hänen oikeutensa. Maa on lailla rakennettava, totesi vielä neljäsataa vuotta myöhemmin kapinoitsijoille Ukko-Pekka, suuren esikuvansa tavoin.

Me suomalaisethan saamme kiittää Kustaa Vaasaa muun muassa Helsingin perustamisesta ja myös Viipurin asemaa hallitsija tuki. Kustaan niin sanottu suuri Venäjän-sota jäi lyhyeksi, mutta siinä ainakin nähtiin, että Ruotsi kykeni puolustamaan myös itäisiä alueitaan, Savon korpia myöten.

Sivumennen sanoen, Venäjän historian isäksikin mainittu Nikolai Karamzin antaa hyvin mairittelevan arvion Kustaasta, jota pitää maansa menestykseen ja rauhan toimiin sitoutuneena hallitsijana. Valitettavasti hänen magnum opuksensa (Istorija gosudarstva Rossijskogo) ei juuri nyt ole ulottuvillani. Joka tapauksessa voidaan todeta, että myös naapurissa on osattu kunnioittaa Ruotsin suurmiestä.

Heikki Ylikangas tuo esille toisen puolen Kustaan persoonallisuudesta. Jo koulussa on kaikille opetettu hallitsijan ahneus, joka pääsi oikeuksiinsa kirkkoreduktiossa ja myös se, ettei hän varsinaisesti erottanut omia ja valtion rahoja toisistaan. Itse asiassa niiden välillä kyllä tuohonkin aikaan oli selkeä ero, jota olisi perinnäisen ajattelun mukaan pitänyt kunnioittaa.

Joka tapauksessa valtavat henkilökohtaiset varat auttoivat Kustaata myös kehittämään hallitsijanvaltaa ohi muiden suurmiesten. Tuon vallan laajeneminen oli modernin valtion synnyn keskeisiä prosesseja.

Ylikangas esittelee lukijalle Nordiska museetin isänmaan isään verrattuna toisenlaisen Kustaa Vaasan, josta voi käyttää lyhyesti epiteettiä tyranni.

Tanskan kuningas ja myös Ruotsin perinnölliseksi kuninkaaksi kruunattu ja voideltu Kristian II on historiassa saanut oikeutetusti arvonimen tyranni. Hänhän houkutteli amnestialla Ruotsin ylimystön kruunajaisiinsa ja sitten valapattoisesti asetti heidät törkeän epäoikeudenmukaisen tuomioistuimen käsittelyyn, missä heidät tuomittiin kuolemaan. Pelkästään Tukholman verilöylyssä vuonna 1520 hakattiin vanhan kaupungin torilla pää poikki 82 mieheltä, joiden varsinainen rikos oli ollut vain Kristianin vastustaminen.

Tyranni ei pelkästään ollut verenhimoinen murhaaja, vaan lisäksi valapattoinen, lupaustensa rikkoja. Jo näistä syistä häntä voitiin pitää sielunvihollisen asiamiehenä. Lisäksi tuli tanskalaisuus, joka sorti ruotsalaista kansallisuutta parhaansa mukaan. Juuttiviha oli tuohon aikaan Ruotsissa -ja Suomessa- jo vanhaa ja prusteltua.

Vapaussota tanskalaisia vastaan oli monivaiheinen ja siinä tarvittiin myös Hansan tukea. Hansasta vapautuminen oli sitten oma historiansa. Jonkin aikaahan Suomikin oli tässä asiassa merkittävässä roolissa, kun Kristianin amiraali Severin Norby valtasi sen ja sai Kristianilta läänityksekseen.

Näitä merirosvohistorioita Ylikangas ei kuitenkaan käsittele eikä juuri muutenkaan Suomea, jonka merkitys kyllä tähän aikaan oli ilmeisessä nousussa. Sen sijaan kirjoittaja pysyttelee aika tiukasti otsikkonsa puitteissa, mikä yleensä onkin kiitettävää.

Kustaa Vaasa osoittautuu lähemmässä tarkastelussa yhtä suureksi tyranniksi kuin kilpaveikkonsa Kristian. Kuninkaallisen sanan rikkominen näyttää tulleen Kustaalle suorastaan tavaksi. Yleensä asiaan liittyi vastustajan houkutteleminen tulemaan kuninkaan armoille ja sitten teloittaminen. Yhdessä ainoassa operaatiossa Kustaa teloitutti 80 henkeä, eli jokseenkin saman verran kuin Kristian Tukholmassa.

Usein kuningas sentään salli kuolemaantuomittujen ostaa itsensä vapaaksi huikeita lunastussummia vastaan, mikä entisestään kasvatti hänen henkilökohtaista varallisuuttaan -arv och eget.

Kysymys valan rikkomisesta oli tuohon aikaan erityisen vakava ja tietenkin asiaa oli yritettävä kaikin juridisin poppakonstein puolustella. Kuitenkin näyttää kuningas saaneen päähänsä, että juuri hänen tahtonsa oli laki, eikä muuta tarvittukaan. Lainsäädännön tuon aikainen kehittymättömyys antoikin tuolle näkemykselle tilaa.

Kansleri Olaus Petri oli toista mieltä ja hänen ajattelussaan on lain sitovuudella jo keskeinen merkitys. Hänen käsialaansa ovat nuo tunnetut tuomarinohjeet, jotka 1600-luvulta lähtien on julkaistu jokaisen lakikirjan alkulehdillä Suomessa ja Ruotsissa.

Niiden kuuluisin kohta lienee ”se, mikä ei oikeus ja kohtuus ole, ei taida olla lakikaan”. Se on asia, johon juristeria yhä uudelleen törmää ja joka on tänä päivänä yhtä aktuaalinen kuin aina ennenkin. Vaikka laki on nykyään ymmärrettävä kaikkia sitovaksi, saattaa sen kirjaimellinen tulkinta aina joskus päätyä kohtuuttomuuksiin, mikä taas ei ole lain tarkoitus.

Olaus Petri oli yksi niistä, jotka Kustaa Vaasan erikoistuomioistuin aikanaan tuomitsi kuolemaan. Myös hän kuitenkin säästi henkensä maksamalla lunnaat. Sen jälkeen hän saattoi vielä jatkaa kirkon virassa.

Itse kukin varmaan tulee ajatelleeksi, että renessanssin aikakaudella, joka myös Ruotsiin oli koittamassa, mahtoi ihmisten tappaminen ja tapattaminen tarkoituksenmukaisuussyistä olla aika tavanomaista. Tämä tyylihän voidaan havaita niin Italiassa, Englannissa kuin jopa Venäjällä ja muissakin maissa.

Tämä tuskin kuitenkaan vapauttaa Kustaa Vaasaa siitä tyranniuden taakasta, jonka hänen toimintansa hänelle antaa. Tulee mieleen, että tämä pohjoismaisen talonpoikaisvapauden pelastaja ja isänmaan isä tyrannina tuskin oli paljonkaan parempi kuin edes Iivana Julma, jolla myös oli valtiollisia ansioita. Toki Iivana oli ilmeinen patologinen sadisti, mutta myös Kustaa hyväksyi kidutuksen ja toi sen käytön ruotsalaiseen oikeuslaitokseen.

Ylikangas on vanha sisällissotaekspertti ja pohtii kirjassaan paljon sitä, miten ns. Dacke-kapina olisi luokiteltava. Tutkimuskirjallisuudessa käytäntö on ollut poikkeuksellisen kirjavaa.

Johtopäätöksenä on, että kyseessä oli talonpoikaiskapina, joka suuntautui myös aatelia vastaan, vaikka aatelisto tuon ajan Ruotsissa oli hyvin harvalukuista ja vaikka sen merkitystä on yhä uudelleen eri syistä vähätelty. Alkuvaiheessa Dacke halusi liikkeensä johtotähdeksi myös valtionhoitajasukua olevan Svante Sturen, joka kuitenkin kieltäytyi.

 Siinä tapauksessa kuvio olisi voinut jossakin määrin muistuttaa Venäjän myöhempiä talonpokaissotia, joita käytiin aina muka oikean hallitsijan lipun alla. Vaalikuninkaana Kustaan asema oli myös haavoittuva.

Kirja on alan tunnustetun asiantuntijan kirjoittama ja tyylistä tunnistaa myös kaunokirjailijan. Pari sinänsä mitätöntä detaljia pisti silmään: kirjoittaja on kääntänyt Lutherin pamfletin Wider die mörderischen und räuberischen Rotten der Bauern otsikossa esiintyvän sanan Rotten ”rotiksi”. Kyseessä on kuitenkin joukkio. SA- ja SS-joukoistahan tunnemme arvon Rottenführer – ylikorpraali.

Tämä kai sattui silmään siksi, että tein joskus saman virheen.